Alexandre Dumas - Kuningattaren kaulanauha

– Teidän majesteettinne tietänee, että kultarahojen arvo ei ole Euroopan kaikissa valtioissa sama?

– Tiedän kyllä. Espanjassa, esimerkiksi, kulta on kalliimpaa kuin Ranskassa.

– Teidän majesteettinne on aivan oikeassa, ja teidän kanssanne on hauska keskustella raha-asioista. Jo viisi tai kuusi vuotta on Espanjassa kullan arvo kahdeksantoista unssia naulaa kohti suurempi kuin Ranskassa. Senvuoksi ne, jotka Ranskasta vievät kultaa Espanjaan, voittavat joka naulasta noin neljätoista unssia hopeaa.

– Se on koko paljon! – huomautti kuningatar.

– Niin paljon, – jatkoi ministeri, – että jos rahamiehet tietäisivät, mitä minä tiedän, ei meillä vuoden päästä olisi ainoatakaan louisdoria jäljellä.

– Sen te arvatenkin estätte?

– Viipymättä, madame. Aion korottaa kullan arvoa niin paljon, että siitä saa voittoa viidennentoista osan. Teidän majesteettinne käsittää, ettei kassakirstuihin jätetä ainoaakaan louisdoria, kun tiedetään, että rahapajasta saadaan sellainen voitto, jos kulta myydään sinne. Sitten valetaan kulta uudestaan rahoiksi, ja naulasta, joka nyt vastaa kolmeakymmentä louisdoria, teemme kolmekymmentäkaksi.

– Siis voittoa sekä nyt että vastedes! – huudahti kuningatar. – Se on mainio aate ja herättää varmaan ihastusta.

– Niinpä luulen, madame, ja tunnen itseni onnelliseksi siitä, että aatteeni on niin täydellisesti saavuttanut hyväksymisenne.

– Olkoon teillä aina niin hyviä aatteita! Silloin olen varma, että maksatte kaikki velkamme.

– Sallikaa nyt, madame, – sanoi ministeri, – että palataan siihen, mitä teidän majesteettinne minulta toivoo.

– Olisiko mahdollista, monsieur, saada tällä kertaa…

– Mikä summa?

– Kenties liian suuri.

Calonnen huulille tuli hymy, joka rohkaisi kuningatarta.

– Viisi sataa tuhatta livreä.

– Ah, madame, – sanoi ministeri, – kuinka jo pelästyin! Luulin, että oli puhe jostakin varsinaisesta summasta.

– Voitteko siis hankkia?

– Tietysti.

– Niin ettei kuningas…

– Se ei käy päinsä; kaikki tilini esitetään kuninkaalle kuukausittain, mutta koskaan ei ole sattunut, että kuningas olisi niitä tarkastanut, ja sen voin kunniakseni mainita.

– Milloin voin odottaa saavani tämän summan?

– Minä päivänä teidän majesteettinne tarvitsee?

– Vasta ensi kuun viidentenä päivänä.

– Maksumääräykset laaditaan kuukauden toisena päivänä, ja kolmantena teidän majesteettinne saa rahat.

– Kiitän teitä, herra de Calonne.

– Suurin onneni on tehdä teidän majesteettinne mieliksi. Pyydän aina kursailematta käyttämään kassaani, sillä se mielistelee raha-asiainne ylihoitajan itserakkautta.

Hän oli noussut seisaalle ja kumarsi viehättävästi; kuningatar ojensi kätensä suudeltavaksi.

– Vielä yksi sana, – sanoi kuningatar.

– Kuuntelen, madame.

– Näistä rahoista minulla on tunnonvaivoja.

– Tunnonvaivoja?

– Niin. Ne käytetään erään oikkuni tyydyttämiseen.

– Sitä parempi. Ainakin puoli summaa tulee silloin todelliseksi voitoksi teollisuudelle, kaupalle tai huvituksillemme.

– Itse asiassa se onkin totta, – mutisi kuningatar. – Teillä on aivan ihastuttava tapa minua lohduttaa.

– Jumalan kiitos, madame! Älköön meillä olko muita tunnonvaivoja kuin mitä teidän majesteetillanne on; silloin saamme suoraa päätä astua paratiisiin.

– Mutta huomatkaa, herra de Calonne, että minusta olisi kovin julmaa maksattaa kansa-paralla oikkuni.

– Hyvä on, – vastasi ministeri korostaen joka sanaansa pahaenteisellä hymyllä, – älkäämme siis enää vaivatko mieltämme, sillä sen voin vakuuttaa, ettei maksajaksi koskaan joudu kansa-parka.

– Miksi ei? – kysyi kuningatar hämmästyneenä.

– Siksi, ettei kansa-paralla enää ole mitään, – selitti ministeri tyynesti, – ja missä ei mitään otettavaa ole, siinä on kuningaskin oikeutensa menettänyt.

Sitten hän kumarsi ja poistui huoneesta.

Tuskin oli herra de Calonne ehtinyt mennä pylväskäytävän kautta palatakseen ministeristöönsä, kun kuningattaren huoneen ovelta kuului hiljainen naputus, ja sisään astui Jeanne.

– Madame, – sanoi hän, – hän on täällä.

– Kardinaaliko? – kysyi kuningatar hieman ihmetellen tuota sanaa "hän", joka naisen suussa merkitsee niin moninaista.

Mutta hän ei ehtinyt muuta sanoa. Jeanne oli jo saattanut sisään kardinaali de Rohanin ja jättänyt hyvästi, salavihkaa puristaen suojellun suojelijansa kättä.

Prinssi oli nyt kahden kesken kuningattaren kanssa, kolmen askeleen päässä, ja suoritti asianmukaiset kumarrukset erinomaisen kunnioittavasti. Kuningatarta liikutti tämä tahdikas pidättyväisyys, ja hän ojensi kätensä kardinaalille, joka ei vielä ollut kohottanut häneen katsettaan.

– Monsieur, – sanoi hän, – minulle on teistä kerrottu muuan piirre, joka sovittaa monta vääryyttä.

– Sallikaa minun, – vastasi prinssi vavisten mielenliikutuksesta, joka ei ollut teennäinen, – sallikaa minun, madame, vakuuttaa, että teidän majesteettinne mainitsemat vääryydet supistuisivat melkoisesti, jos saisin vähänkin selittää.

– En kiellä teitä puolustamasta itseänne, – sanoi kuningatar arvokkaasti, – mutta se, mitä minulle sanoisitte, heittäisi varjon siihen rakkauteen ja kunnioitukseen, joka minussa on isänmaatani ja perhettäni kohtaan. Ette voi syyttömyyttänne muuten todistaa kuin pahoittamalla minun mieltäni, herra kardinaali. Mutta älkäämme kajotko sammuneeseen tuleen; se voisi vielä kyteä ja polttaa teidän sormenne tai minun. Se, että saan teidät nähdä uudessa valossa, joka on minulle paljastettu, kunnioittavana, alttiina…

– Alttiina kuolemaan saakka, – keskeytti kardinaali.

– Kernaasti minun puolestani. Mutta, – sanoi Marie-Antoinette hymyillen, – tähän asti ei ole ollut muusta puhe kuin taloudellisesta perikadosta. Te, herra kardinaali, olisitte minun hyväkseni valmis saattamaan itsenne häviöön, eikö niin? Se on kaunista, erinomaisen kaunista. Onneksi voin sen asian järjestää. Saatte elää, joutumatta häviöön, ellette vain, kuten kerrotaan, itse hävitä omaisuuttanne.

– Madame…

– Se on oma asianne. Kuitenkin tahdon ystävänä, koska nyt olemme ystäviä, antaa teille neuvon: säästäkää, se on papillinen hyve; kuninkaalle olette paremmin mieleen säästäväisenä kuin tuhlaavana.

– Rupean saidaksi miellyttääkseni teidän majesteettianne.

– Kuningas, – huomautti kuningatar hienosti vihjaisten, – ei myöskään suosi saitureita.

– Rupean miksi hyvänsä teidän majesteettinne tahtoo, – vakuutti kardinaali voimatta kyllin salata intohimoaan.

– Tarkoitin siis, – keskeytti kuningatar jyrkästi, – ettei teidän tarvitse minun tähteni hävittää itseänne. Te olette mennyt minun puolestani takuuseen, ja siitä kiitän teitä, mutta minun sopii täyttää sitoumukseni. Älkää siis enää välittäkö siitä asiasta, joka ensimäisestä maksusta lähtien koskee vain minua.

– Asian päättämiseksi, madame, – sanoi kardinaali kumartaen, – ei siis tarvitse muuta kuin että jätän kaulanauhan teidän majesteettinne haltuun.

Ja samassa hän otti taskustaan lippaan, jonka antoi kuningattarelle. Tämä ei sitä edes tarkastanut, mikä viittasi hänessä olevan hyvän halun sitä katsella, vaan laski sen riemusta vavisten eräälle hyllylle hyvin likelle itseään. Kardinaali lausui muutamia kohteliaisuuksia, jotka otettiin varsin armollisesti vastaan, ja palasi sitten siihen, mitä kuningatar oli maininnut vanhan riidan sovittamisesta. Mutta kun kuningatar oli päättänyt olla kardinaalin läsnäollessa katselematta timantteja ja kiihkeästi halusi niitä nähdä, kuunteli hän vain hajamielisesti.