Alexandre Dumas - Kuningattaren kaulanauha

– Täytyy antaa anteeksi; imartelu on häntä hieman turmellut, mutta pohjaltaan hän on hyvä.

– Ja todisteena siitä on hänen käytöksensä sinua kohtaan, Filip.

– Mitä hän siis on tehnyt?

– Vai olet jo unohtanut! Minulla on parempi muisti, ja niin maksankin yhdessä päivässä, yhdellä ainoalla päätökselläni sinun velkasi ja omani.

– Liian kalliisti, kuten minusta näyttää. Ei sinun ikäisesi eikä niin kaunis, kuin sinä, ole omansa maailmasta luopumaan. Ole varuillasi, rakas ystävä, luovut siitä nuorena, kaipaat sitä vanhana, ja sitten, kun on jo myöhäistä, tekee mielesi palata pahoitettuasi kaikki ystäväsi, joista hullu päähänpisto on sinut vieroittanut.

– Et puhunut tuolla tapaa, sinä uljas upseeri, täynnä kunnian ja oikeuden tuntoa, joka vähän välittäen maineesta ja rikkaudesta olet siinä, missä sadat muut ovat keränneet arvonimiä ja kultaa, osannut vain velkaantua ja itseäsi halventaa – et arvostellut tuolla tavoin silloin, kun sanoit minulle: hän on oikullinen, Andrée, hän on keimaileva, hän on uskoton, minä en huoli häntä enää palvella. Sen teoriasi mukaan luovuit maailmasta, vaikket tosin ruvennut munkiksi, ja jos toinen meistä on kiinni ikuisissa lupauksissa, niin en ainakaan minä, joka vasta aion luvata, vaan sinä, joka jo olet luvannut.

– Oikeassa olet, siskoni, ja ilman isäämme…

– Isäämme! Voi, Filip, älä niin puhu, – keskeytti Andrée katkerana. – Eikö isän tule olla lastensa tukena tai nojautua heihin? Vain niillä ehdoilla hän on isä. Mutta nyt kysyn sinulta, millainen on meidän isämme? Onko mieleesi koskaan tullut uskoa salaisuuttasi herra de Taverneylle, tai luuletko hänen voivan sinulle puhua omistaan? Ei, – jatkoi Andrée murheellisesti, – ei, herra de Taverney on luotu elämään yksinäisenä.

– Sen kyllä myönnän, Andrée, mutta hän ei ole luotu yksinäisenä kuolemaan.

Nämä lempeän vakavasti lausutut sanat muistuttivat nuorelle naiselle, että hän oli suuttumukselleen, katkeruudelleen ja vihalleen maailmaa vastaan suonut sydämessään liian suuren sijan.

– En soisi sinun pitävän minua tunnottomana tyttärenä, – vastasi hän. Tiedäthän, olenko hellä sisar. Mutta täällä maan päällä ovat kaikki tahtoneet minussa kuolettaa vaistomaisen myötätunnon, joka heihin kohdistui. Syntyessäni olin Luojalta saanut, kuten muutkin olennot, sielun ja ruumiin; sieluaan ja ruumistaan saa kukin ihmisolento vapaasti käyttää tavoittaakseen onnea tässä maailmassa ja toisessa. Muuan mies, jota en tuntenut, valtasi sieluni – Balsamo. Muuan mies, jonka tuskin tunsin ja jota en pitänyt miehenä, – valtasi ruumiini – Gilbert. Toistan sinulle, Filip, että ollakseni hyvä ja hurskas tytär minulta puuttuu isä. Mutta siirrytään nyt sinun kohtaloosi ja katsotaan, mitä hyvää sinulla on ollut maailman mahtavien palvelemisesta, joita rakastit. Filip painoi päänsä alas.

– Säästä minua, – sanoi hän. – Tämän maailman valtiaissa olen nähnyt vain vertaisiani olentoja ja rakastanut heitä; onhan Jumala käskenyt meidän rakastaa toisiamme.

– Voi, Filip, ei täällä maan päällä satu, että rakastava sydän saa vastarakkautta juuri siltä, jota rakastaa; meidän valitsemamme ovat valinneet toisia.

Filip kohotti kalvenneen otsansa ja silmäili sisartaan kauvan aikaa hämmästyneenä.

– Miksi minulle niin puhut, mihin sillä tähtäät? – kysyi hän.

– En mihinkään, – vastasi Andrée jalomielisesti, samalla väistäen pakkoa joutua selittämään tai paljastamaan. – Minuun on sattunut kova isku; luulen, että järkenikin kärsii siitä. Älä välitä, mitä puhun.

– Sittenkin…

Andrée astui Filipin luo ja tarttui hänen käteensä.

– Riittää jo tästä asiasta, rakas veli. Tulin pyytämään sinulta, että saattaisit minua Saint-Denisiin. Ole rauhassa, en aio vannoa luostarivalaa. Se tapahtuu myöhemmin, jos käy tarpeelliseksi. Useimmat naiset hakevat turvapaikasta unohdusta, mutta minä tahdon siellä virkistää muistiani. Minusta tuntuu, että olen liiaksi unohtanut Korkeimman, ainoan kuninkaan, ainoaan valtiaan, joka yksin lohduttaa, samoin kuin hän yksin todellisesti rankaisee. Taas lähestymällä häntä, nyt kun sen käsitän, olen onneani paremmin edistänyt kuin jos kaikki, mikä maailmassa on rikasta, mahtavaa ja rakastettavaa, olisi yhtynyt onneani luomaan. Yksinäisyyteen, veljeni, ikuisen autuuden esikartanoon! Yksinäisyydessä Jumala puhuu ihmisen sydämeen; yksinäisyydessä ihminen puhuu Jumalan kanssa.

Filip keskeytti Andréen kädenliikkeellä.

– Muista, – sanoi hän, – että siveellisesti vastustan tätä epätoivoista aietta; sinä et ole päästänyt minua arvostelemaan epätoivosi syitä.

– Epätoivoni syitä! – toisti Andrée perin ylenkatseellisesti. – Vai sanot sitä epätoivoksi! Jumalan kiitos, ei minun tarvitse täältä poistua epätoivoisena! Ettäkö kaipaisin jotakin toivottomasti? En, en, tuhannesti en!

Ja hän heitti hurjan ylpeällä liikkeellä hartioilleen sen silkkivaipan, joka lojui viereisellä tuolilla.

– Juuri tuo ylenpalttinen halveksiminen osoittaa sinun olevan sellaisessa tilassa, jota ei voi kauvan kestää, – sanoi Filip. – Jollet kärsi sanaa epätoivo, pankaamme sen nimeksi harmi.

– Harmi! – vastasi nuori nainen ivallisen hymyn muuttuessa kopeaksi. Et suinkaan luule neiti de Taverneytä niin heikoksi, että hän pelkästä harmista hylkäisi maailman. Harmi on keimailevien tai tyhmien naisten heikkous. Harmin sytyttämä silmä kostuu pian kyynelistä, ja siihen se palo päättyy. Ei minussa ole harmia, Filip. Soisin sinun uskovan minua, eikä sinun tarvitsisi muuta kuin vedota itseesi, kun sinulla on jokin valitus esitettävänä. Vastaa, Filip, jos huomispäivänä rupeisit trappilais- tai kartusiaanimunkiksi, miksi nimittäisit sellaisen päätöksesi aihetta?

– Sanoisin syyksi parantumatonta murhetta, – vastasi Filip äänessään onnettomuuden lempeä ylevyys.

– Sepä se, Filip, minuun sopii sama selitys. Olkoon siis niin, että minut ajaa yksinäisyyteen parantumaton murhe.

– Hyvä on, – sanoi Filip. – Veljen ja sisaren kohtalossa on yhtäläisyyttä. Oltuaan yhtä onnellisia he saavat myös tuntea onnettomuutta samassa määrässä. Hyvin he sopivat yhteen, Andrée.

Andrée luuli Filipin mielenliikutuksen valtaamana tekevän jonkin uuden kysymyksen, ja silloin ehkä jäykistynyt sydän olisi murtunut veljellisen ystävyyden puristamana. Mutta Filip tiesi kokemuksesta, että suuret sielut ovat itsekylläisiä, eikä siis enää ahdistanut sitä sulkua, jonka taakse Andrée oli jättäytynyt.

Minä päivänä ja mihin aikaan aiot matkustaa? – kysyi hän.

– Huomenna, taikka jo tänään, jos vielä ehtisi.

– Etkö tahtoisi vielä kerran kävellä puutarhassa minun kanssani?

– En, – vastasi Andrée.

Siitä kädenpuristuksesta, – joka tätä kieltoa seurasi, ymmärsi Filip hänen tahtoneen vain välttää aihetta, mikä saisi hänet heltymään.

– Valmis olen, milloin tahansa toimitat minulle sanan, – selitti Filip.

Lisäämättä sanaakaan, josta heidän sydämiensä katkeruus olisi voinut purkautua hillitönnä esille, Filip suuteli hänen kättään.

Toimitettuaan ensi valmistelut Andrée meni huoneeseensa ja sai sinne Filipiltä seuraavan kirjelipun:

'Voit tavata isämme kello viisi tänään iltapuolella. Hyvästijättö on välttämätön. Muuten herra de Taverney valittaisi, että on kehnosti menetelty ja hänet hyljätty.'

Andrée vastasi:

'Kello viisi käyn matkapuvussa herra de Taverneyn luona. Kello seitsemän voimme jo olla Saint-Denisissä. Uhraatko minulle iltasi?'

Vastaukseksi Filip huusi akkunasta, joka oli niin likellä Andréen huonetta, että tämä saattoi kuulla: