Alexandre Dumas - Kuningattaren kaulanauha

– Kello viisi ovat hevoset valjaissa.

Kuten olemme nähneet, oli kuningatar ennen Andréen käyntiä hänen luonaan lukenut rouva de la Motten lähettämän kirjelipun ja tullut hilpeälle mielelle. Siinä oli kaikkien mahdollisten alamaisuusvakuutusten ohella luettavana:

'… Ja teidän majesteettinne saa olla siitä varma, että maksuaikaa myönnetään ja tavara toimitetaan hyvässä luottamuksessa.'

Kuningatar oli hymyillyt ja sitten polttanut Jeannen pikku kirjeen. Kun keskustelu neiti de Taverneyn kanssa oli häntä hieman synkistänyt, tuli rouva de Misery ilmoittamaan, että herra de Calonne odotti kunniaa päästä hänen majesteettinsa puheille. Asianmukaista on tehdä lukijalle vähän selkoa tästä uudesta henkilöstä. Historia on kyllä tehnyt hänet tunnetuksi, mutta romaani, joka vähemmän tarkasti esittää näköalat ja suuret piirteet, tyydyttänee mielikuvitusta paremmin jollakin yksityiskohdalla.

Herra de Calonne oli älykäs, hyvinkin älykäs mies, kuuluen siihen vuosisadan jälkipuoliskon miespolveen, joka tottumatonna kyyneliin, mutta taitavana viisastelemaan oli tehnyt päätöksensä Ranskaa uhkaavaan tuhoon nähden, sekoitti etunsa yhteiskunnan etuun, tuumi kuin Ludvig XV: meidän jälkeemme maailman loppu, ja etsi kaikkialta kukkia koristaakseen viimeisen päivänsä. Hän tunsi valtion asiat ja oli hovimies. Kaikille nerosta, rikkaudesta ja kauneudesta kuuluisille naisille hän oli osoittanut sentapaista ihailua kuin mehiläinen mehukkaille kukkasille.

Silloisen tietämisen summana oli kyky seurustella seitsemän, kahdeksan miehen ja kymmenen, kahdentoista naisen kanssa. Herra de Calonne oli osannut laskea lukuja d'Alembertin kanssa, väitellä Diderotin kanssa, pilailla Voltairen kanssa, haaveilla Rousseaun kanssa, ja vihdoin hän oli ollut kyllin rohkea julkisesti nauramaan herra Neekerin kansansuosiolle.

Calonne oli eri puolilta tarkasteltuaan viisasta ja syvämietteistä Neekeriä, jonka selostus oli näyttänyt valaisevan koko Ranskaa, lopulta tehnyt hänet naurettavaksi niidenkin silmissä, jotka häntä enimmin pelkäsivät. Kuningas ja kuningatar, joita Neekerin pelkkä nimikin säikäytti, olivat vain arastellen tottuneet siihen, että hänestä teki pilkkaa komea, ilomielinen valtiomies, tyytyen vastaukseksi toisen kaikkiin koreihin numeroihin lausumaan vain tämän kysymyksen: Mitä varten todistella sitä, ettei mitään osaa todistaa? Eikä Necker ollutkaan muuta todistanut kuin että hänen oli mahdotonta enää hoitaa raha-asioita. Calonne otti ne vastaan muka liiankin kevyenä taakkana, mutta jo ensi hetkestä alkaen voi sanoa hänen sen alle sortuvan.

Mitä herra Necker tahtoi? Uudistuksia. Nämä osittaiset uudistukset kauhistivat kaikkia. Vain harvat niistä hyötyivät ja nekin liian vähän; sen sijaan monet menettivät, vieläpä liian paljon. Tahtoessaan jakaa verot oikeuden mukaan ja verottaa myös aateliston maatilat ja papiston tulot Necker aikoi töykeästi panna mahdottoman mullistuksen toimeen. Hän saattoi kansan rikkinäiseksi ja heikensi sitä jo ennakolta, kun olisi pitänyt keskittää sen voimat johtaakseen sitä yleistä uudistumista kohti. Tähän päämäärään Necker viittasi, mutta ehkäisi sitä saavuttamasta juuri sillä menettelyllään, että viittasi. Jos epäkohtien poistamisesta puhuu niille, jotka eivät lainkaan tahdo niitä korjata, eikö se ole sama kuin houkuttaa esille asianomaisten vastarintaa? Sopiiko viholliselle ilmoittaa se hetki, jolloin hänen linnaansa rynnätään?

Tämän käsitti Calonne ollen siinä suhteessa todellisempi kansan ystävä kuin geneveläinen Necker – tarkoitamme todellisten olojen kannalta, sillä rupeamatta ehkäisemään välttämätöntä turmiota Calonne joudutti sen tuloa.

Hänen suunnitelmansa oli rohkea, jättiläismäinen, varma: piti toimittaa kahdessa vuodessa vararikkoon kuningas ja aateli, jotka olisivat sitä viivyttäneet kymmenen vuotta, ja sitten vararikon tultua, sanoa: Maksakaa nyt, rikkaat, köyhien puolesta, sillä nälissään he muuten ahmaisevat kaikki, jotka eivät heitä elätä.

Kuinka on mahdollista, ettei kuningas kohta nähnyt tämän ohjelman seurauksia tai itse ohjelmaa? Kuinka hän, joka oli raivosta vavissut lukiessaan selostusta, ei kauhukseen arvannut ministerinsä aietta? Miksi hän ei valinnut jompaakumpaa näistä kahdesta suunnitelmasta, vaan mieluummin jätti kaikki sattuman varaan? Tämä ainoa varsinainen tili on Ludvig XVI: lla valtiomiehenä jälkimaailman kanssa selvittämättä. Juuri tätä mainiota periaatetta vastaan nousee aina se, kellä ei ole kyllin voimaa korjata jo juurtumaan päässyttä epäkohtaa.

Mutta että kuninkaan silmät olivat niin paksun siteen peitossa ja että käsitykseltään muuten niin tarkka ja sukkela kuningatar oli yhtä sokea kuin hänen puolisonsa, voimatta nähdä, mitä ministeri puuhasi, siitä on historian tai oikeammin romaanin, joka tässä kohden lienee tervetullut, annettava eräitä välttämättömiä yksityispiirteitä.

Herra de Calonne astui kuningattaren luo. Hän oli kaunis, kookas ja ryhdiltään ylevä; osasi naurattaa kuningattaria ja itkettää rakastajattariaan. Varmana siitä, että Marie-Antoinette oli kutsunut hänet luokseen tärkeän asian vuoksi, hän saapui hymyilevänä. Moni muu olisi tullut kulmakarvat rypyssä, jotta pyynnön täyttäminen sitten näyttäisi sitä suuremmalta ansiolta. Kuningatar oli puolestaan hyvin armollinen, pyysi ministeriä istumaan ja puhui aluksi kaikenlaista, mikä ei kuulunut asiaan.

– Onko rahoja, hyvä herra de Calonne? – kysyi hän viimein.

– Rahoja? Tietysti, madame, kyllä meillä on, ainahan meillä on rahaa.

– Sepä merkillistä, – arveli kuningatar. – En ole koskaan tuntenut ketään toista, joka olisi tuolla tavoin vastannut rahakysymyksiin; raha-asiain hoitajana te olette todellakin verraton.

– Paljonko teidän majesteettinne tarvitsee? – kysyi Calonne.

– Selittäkää ensin, millä keinoin olette löytänyt rahaa, vaikka herra Neckerin vakuutuksen mukaan sitä ei ollut.

– Herra Necker oli oikeassa, madame; rahaa ei enää ollutkaan valtion kassassa, ja se on niin totta, että sinä päivänä, kun ryhdyin ministeriötäni johtamaan, marraskuun 5. päivänä 1783 – sellaisia asioita ei unohda, madame – en tavannut rahastossa enempää kuin kaksi pussia, kummassakin tuhat kaksisataa livreä, siinä kaikki.

Kuningatar alkoi nauraa.

– Entä sitten? – tiedusti hän.

– Jos herra Necker olisi jättänyt sanomatta: ei ole enää rahaa, ja sen sijaan, kuten minä, lainannut ensimäisenä vuonna sata miljoonaa, toisena sata viisikolmatta, ja jos hän olisi ollut minun tavallani varma kahdeksankymmenen miljoonan lainasta kolmanneksi vuodeksi, niin herra Necker olisi ollut todellinen rahamies. Kaikki osaavat sanoa: Kassassa ei ole enää rahaa, mutta jokainen ei osaa vastata: On kyllä.

– Sitähän juuri äsken tarkoitin, ja siitä teitä onnittelen, monsieur. Mutta kuinka voidaan maksaa, siinä pula on.

– Madame, – vastasi Calonne huulillaan hymähdys, jonka syvää, kaameata merkitystä ei ihmissilmä voinut mitata, – minä voin teille mennä siitä takaukseen, että maksetaan.

– Luotan teihin, – sanoi kuningatar, – mutta puhukaamme vielä raha-asioista. Teidän kanssanne niistä voi puhella kuin huvittavasta tieteestä; muilla se on kuin kuiva pensas, mutta teillä hedelmäpuu.

Calonne kumarsi.

– Onko teillä uusia aatteita? – kysyi kuningatar. – Jos on, niin suokaa niistä minulle esikoiset.

– Minulla on, madame, muuan aate, josta heruu kaksikymmentä miljoonaa ranskalaisten taskuihin ja seitsemän, kahdeksan miljoonaa teidän omaanne, – anteeksi, teidän majesteettinne kassaan.

– Ne miljoonat ovat kummallakin taholla tervetulleita. Mistä ne tulevat?