Alexandre Dumas - Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

"Käsitin ensiksikin, että sinä linnoitit Belle-Isleä."

"No, se ei ollut kovinkaan vaikeata, kun näit minut hommassa."

"Maltahan, käsitin muutakin, nimittäin että sinä linnoitit Belle-Isleä herra Fouquetin toimesta."

"Se on totta."

"Ja enemmänkin; vauhtiin päästessään ei aprikoimiseni pysähdy puolitiessä."

"Kunnon d'Artagnan!"

"Minä käsitin, että herra Fouquet tahtoi pitää linnoitustyöt visusti salassa."

"Se lienee tosiaan ollut hänen tarkoituksensa", tunnusti Portos.

"Niin, mutta tiedätkö, minkätähden hän niitä niin salaili?"

"Hitto vieköön, jotta asia ei tulisi tietoon!" vastasi Portos.

"Ensiksikin siitä syystä. Mutta se halu liittyi erääseen kohteliaisuuden suunnitelmaan…"

"Niin", tokaisi Portos, "olenkin kuullut sanottavan, että herra Fouquet on peräti kohtelias mies."

"Hän tahtoi nyt osoittaa erityistä kohteliaisuutta kuninkaalle."

"Ohoh!"

"Se ihmetyttää sinua?"

"Niin."

"Sinä et tiennyt siitä?"

"En."

"No, minä tiedän sen, minä."

"Olet siis ihan velho?"

"En, kaukana siitä."

"Miten olet saanut sen tietää?"

"Varsin yksinkertaisella tavalla: kuulin herra Fouquetin itse sanovan sen kuninkaalle."

"Sanovan mitä?"

"Että hän oli kuninkaan hyväksi linnoituttanut Belle-Islen, luovuttaakseen varustukset lahjaksi hallitsijalleen."

"Kas, kuulit herra Fouquetin sanovan niin kuninkaalle?"

"Kirjaimellisesti. Lisäsipä hän vielä: 'Belle-Islen on linnoittanut eräs ystäväni, hyvin lahjakas insinööriupseeri, jonka pyytäisin saada esitellä teidän majesteetillenne.' 'Hänen nimensä?' kysyi kuningas. 'Parooni du Vallon', vastasi Fouquet. 'Hyvä', sanoi kuningas, 'esitelkää hänet'."

"Sanoiko kuningas todellakin niin?"

"Niin totta kuin nimeni on d'Artagnan!"

"Kah, kah!" lausui Portos. "Mutta miksei minua sitten ole esitelty?"

"Eikö sinulle ole lainkaan puhuttu siitä?"

"On kylläkin, mutta odotella olen vain saanut."

"Ole huoletta, kyllä sitten esittelyhetkikin tulee."

"Hm, hm!" mutisi Portos.

D'Artagnan ei ollut kuulevinansa; hän muutti puheenainetta.

"Mutta sinähän näyt asuvan täällä jotensakin yksinäisenä, hyvä ystävä?" virkkoi hän.

"Olen aina pitänyt rauhallisuudesta. Luonteeni on taipuvainen raskasmielisyyteen", selitti Portos huoaten.

"Sepä merkillistä", huomautti d'Artagnan; "sitä en ole ennen huomannut."

"Niin olen ollut siitä asti kun aloin lueskella", ilmaisi Portos huolestuneesti.

"Mutta toivoakseni ei sielullinen rasitus ole sentään vahingoittanut ruumiillista vointiasi?"

"Hoo, ei millään muotoa."

"Olet yhä hyvissä voimissa?"

"Liiankin, veikkonen, liiankin."

"Katsos, kuulin sanottavan, että ensimmäisinä päivinä tännetulosi jälkeen…"

"En kyennyt jäsentäkään liikuttamaan, niinkö?"

"Mitä peijakasta!" virkahti d'Artagnan hymyillen; "ja mikä sinut niin jäykistytti?"

Portos huomasi puhuneensa tyhmästi ja yritti parantaa ajattelemattomuuttaan.

"No, näes, sain taipaleella huonoja hevosia, ja ne väsyttivät minut."

"Enpä sitten enää ihmettelekään, että minä sinun perässäsi tullessani näin seitsemän tai kahdeksan ratsua pakahtuneina tiepuolessa."

"Minä olen painava, katsos", huomautti Portos.

"Ja ruhosi sai liiaksi pehmitystä?"

"Minusta suli ihra, ja siitä tulin sairaaksi."

"Portos-parka!.. Ja miten on Aramis sitten pitänyt sinusta huolta?"

"Hyvin kyllä… Hän toimitti herra Fouquetin oman lääkärin hoitamaan minua. Mutta ajatteles, viikon kuluttua en enää saanut hengitetyksi."

"Kuinka niin?"

"Kamari oli liian pieni; imin keuhkoihini niin paljon ilmaa."

"Onko se mahdollista?"

"Niin ainakin sanottiin… Ja minut siirrettiin toiseen huoneeseen."

"Ja siellä pääsit hengittämään?"

"Paremmin kyllä; mutta minä en saanut mitään liikuntoa, en mitään toimintaa. Lääkäri väitti, ettei minun sopinut hievahtaakaan paikaltani, mutta minä päinvastoin tunsin itseni voimakkaammaksi kuin milloinkaan ennen. Siitä johtui ikävä tapaturma."

"Tapaturma? Älähän!"

"Ajattele, hyvä ystävä, minä päätin tuon lääkärin typeryksen määräyksistä piittaamatta viimein lähteä hiukan jaloittelemaan, suostuipa hän siihen tai oli suostumatta. Niinpä käskin minua palvelevan lakeijan tuoda vaatteeni."

"Olit siis ilkosen alasti, Portos-poloinen?"

"Ei, oli minulla muhkea yönuttu ylläni. Lakeija teki työtä käskettyä, ja minä pukeuduin vaatteisiini, jotka olivat käyneet liian avariksi; mutta se vasta oli ihme, että jalkani olivat liian isot."

"Olipa sekin!"

"Ja saappaani liian ahtaat."

"Jalkasi olivat vielä turvoksissa."

"Oikein arvasit."

" Parbleu! Ja siitäkö sattumasta aioit minulle kertoa?"

"Niinhän tietenkin! Minä en tullut ajatelleeksi samaa kuin sinä. Minä tuumasin itsekseni: Kun nämä saappaat ovat ainakin kymmenesti olleet minulla jalassa, niin täytyyhän niiden mennä jalkaan yhdestoistakin kerta."

"Salli minun huomauttaa, hyvä Portos, että silloin et tuumannut järkevästi."

"Sanalla sanoen, minä istuin väliseinän lähellä ja koetin kiskoa saapasta oikeaan jalkaani; reudoin käsin, auttelin kinnerjänteillä ja tein hurjia ponnistuksia, kunnes molemmat vetimet äkkiä katkesivat ja jalka ponnahti eteenpäin kuin heittokoneen ammus."

"Heittokoneen! Sinulla on se linnoitustaitosi aina mielessä, hyvä Portos!"

"Jalka ponnahti kuin heittokoneesta ja tönäisi väliseinän puhki. Veikkoseni, ihan luulin Simsonin tavoin hävittäneeni temppelin. Voi tavatonta, kuinka paljon tauluja, posliineja, kukkamaljakoita, seinäverhoja ja uutimentankoja romahti alas!"

"Lempo soikoon!"

"Siitä puhumattakaan, että seinän toisellakin puolella oli posliinilaudakko."

"Jonka sinä survaisit kumoon?"

"Jonka minä sinkautin toisen huoneen perälle."

Portos puhkesi nauramaan.

"Se oli totisesti tavatonta, kuten sanoit!"

Ja d'Artagnan yhtyi ystävänsä nauruun, saaden hänet hohottamaan vielä raikuvammin.

"Minä murskasin", sanoi Portos yltyvän hilpeyden keskeyttelemällä äänellä, "hyvinkin kolmentuhannen frangin arvosta posliinia – ho, ho, ho!.."

"Suurenmoista!" änkkäsi d'Artagnan.

"Pirstasin neljäntuhannen frangin kuvastimet… ha, ha, ha!.."

"Istu ja pala!"

"Ja kattokruunu mätkähti suoraan päähäni tuhansiksi siruiksi. Hi, hi, hi!"

"Päähäsi!" toisti d'Artagnan sivujansa pidellen.

"Keskelle nup… nuppia!"

"Mutta silloin kai pääkuoresi halkesi?"

"Ei, minähän päin vastoin sanoin, että kattokruunu särkyi kuin lasi, jota se olikin!"

"Ahaa, se oli lasinen kattokruunu?"

"Venetsialaista lasia, – harvinainen kalleus, veliseni, vertaansa vailla, kahdensadan naulan möhkäle."

"Ja se putosi suoraan päähäsi?"

"Kes-kel-le… kiirettä. Aatteles, kullattu ja alhaalta korkokuvilla somisteltu kristallipallo, ylhäällä suitsutusmalja ja sivuilla öljytorvia, jotka sytytettyinä syöksivät tulenkieluja."

"Kyllä ymmärrän, mutta ei kai siinä silloin ollut tulta?"

"Onneksi ei, sillä muutoin olisin kärventynyt."

"Ja nyt litistyikin vain pääsi?"

"Eihän toki."

"Eikö?"

"Kattokruunu putosi pääkallon kuoreen, joka kuuluu olevan kuin tavattoman vankka holvikatos."

"Kuka sinulle on sitä sanonut, Portos?"

"Lääkäri. Jonkunlainen kupulaki, joka voisi kannattaa itse Pariisin Notre-Damen kirkkoa."

"Ohoh!"

"Niin vain kuuluu ihmisen pääkallo olevan rakentunut."

"Puhu omastasi, veikkonen; sinun pääkallosi saattaa olla siten muodostunut, mutta ei muiden."

"Ehkä", myönsi Portos itsetyytyväisesti; "mutta se ainakin on varmaa, että kattokruunu pamahti mainitulle kuvulle kuin kanuunanlaukaus, kristalli mureni tuhansiksi siruiksi ja minä tuuperruin aika lammikkoon…"