Alexandre Dumas - Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

"Verissäsi, Portos-parka?"

"Ei, vaan hajunesteisiin, jotka olivat rasvaisen tahmeita kuin kerma. Tuoksu oli ihana, mutta kerrassaan liian voimallinen, niin että minä huumaannuin. Olet kai sinäkin joskus kokenut sellaista, d'Artagnan?"

"Kyllä, haistellessani kieloja. Sinä siis tuiskahdit nurin iskusta ja menit tainnuksiin ylettömästä tuoksusta, hyvä ystävä?"

"Mutta kummallisinta kaikesta, – ja lääkäri on kunniasanallaan vakuuttanut minulle, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt sellaista…"

"Kaiketi sait ainakin jonkun kuhmun päähäsi?" keskeytti d'Artagnan.

"Sain viisi kuhmua."

"Mitenkä viisi?"

"No, katsos, kattokruunun pohjassa oli viisi terävää, kullattua koristetta."

"Ai, ai!"

"Ne sakarat tunkeusivat tukkani läpi, jota käytän hyvin tuuheana, kuten näet."

"Onneksi."

"Ja painuivat päänahkaan. Mutta kuulehan kummaa – sellaista sattuu ainoastaan minulle… sen sijaan, että ne olisivat iskeneet siihen lovia, nousikin kuhmuja. Lääkärikään ei ole voinut tyydyttävästi selittää sitä minulle."

"Mutta minä selitän, minä."

"Silloin teet minulle totisesti palveluksen", sanoi Portos, vilkuttaen silmäänsä, mikä hänellä oli jännittyneimmän tarkkaavaisuuden merkkinä.

"Sen jälkeen kun olet ryhtynyt vaivaamaan aivojasi tieteellisillä tutkimuksilla ja tärkeillä laskelmilla, on pääsi ahtautunut liian täyteen tietoja."

"Niinkö luulet?"

"Olen varma siitä. Kun siis pääkuoresi oli jo sullottu halkeamaisilleen, niin se ei enää voinutkaan päästää sisälle mitään uutta ulkonaista, vaan käytti aukkoja liikamäärän laskemiseen pinnalle."

"Ahaa!" sanoi Portos, josta tämä selitys tuntui käsitettävämmältä kuin lääkärin lausuma.

"Ne viisi kattokruunun koristeiden tuottama sarvea olivat selvästikin älynystyröitä, jotka sisällisestä pakotuksesta paisuivat ulkopuolelle."

"Niin taisi todellakin olla", myönsi Portos, "sillä kipukin oli sitten enemmän ulkonaista kuin sisällistä. Tunnustanpa, että kun panin hatun päähäni ja nyrkilläni löin sen alas meidän miekkamiesten reippaaseen tapaan, minun täytyi tarkoin suhditella lyöntiä tai muutoin tunsin ihan kamalan läjäyksen."

"Sen arvaan."

"No niin", kertoi jättiläinen, "huomatessaan rakennuksen haurauden herra Fouquet päätti antaa minulle toisen asunnon, ja siten tulin siirtyneeksi tänne."

"Tämähän lienee yksityinen puisto?"

"Niin on."

"Se salaisten kohtausten paikka, joka on niin kuuluisa yli-intendentin lempijutuista?"

"Sitä en tiedä; minulla ei ole ollut täällä mitään rakkausseikkailuja, mutta puistossa saan harjoittaa lihaksiani, ja sitä lupaa käytän tempoakseni puita juuriltaan."

"Mitä varten?"

"Käsivarsieni voimisteluksi ja myöskin puhdistaakseni linnunpesiä: se on minusta mukavampaa kuin kavuta ylös."

"Vietätpä todellista paimenelämää, hyvä Portos."

"Niin, minä pidän pienistä munista, – paljon enemmän kuin isojen lintujen. Et voi aavistaakaan, kuinka herkullisen munakkaan saa neljästä- tai viidestäsadasta keltasirkun, peipposen, kottaraisen ja rastaan munasta."

"Mutta viisisataa munaa – voi tavatonta!"

"Ne mahtuvat kohtalaiseen vihannesmaljaan", sanoi Portos.

Hyvinkin viisi minuuttia d'Artagnan ihaili Portosta aivan kuin nähden hänet ensi kerran. Portos puolestaan alkoi ihan säteillä mielihyvästä ystävän katseen lämmittämänä. Edellinen kuitenkin ilmeisesti samalla mietti uutta käännettä keskustelulle.

"Onko sinulla täällä paljonkin huviketta, Portos?" kysyi hän viimein, kaiketi keksittyään siinä sopivan pohjustuksen.

"Eipä aina."

"Sen voin käsittääkin; mitä aiot tehdä ikävystyessäsi liiaksi?"

"Ka, enhän viivy täällä enää pitkääkään aikaa. Aramis odottaa vain viimeisen kuhmuni siliämistä, esitelläkseen minut kuninkaalle, joka ei kuulu sietävän sarvia."

"Aramis on siis yhä Pariisissa?"

"Ei."

"Missä hän sitten on?"

"Fontainebleaussa."

"Yksinään?"

"Herra Fouquetin kanssa."

"Vai niin. Mutta tiedätkös mitä?"

"En; sano minulle, niin saan tietää."

"Minä luulen, että Aramis on unohtanut sinut."

"Mitä hittoa!"

"Siellä, katsos, ilakoidaan, tanssitaan, juhlitaan ja maistellaan Mazarinin viinejä. Tiedätkö, että siellä esitetään joka ilta tanssikuvaelmia?"

"Penteleen pentele!"

"Sentähden voin vakuuttaa, että kelpo Aramis ei siinä tuoksinassa ehdi pitää sinua mielessään."

"Saattaa olla niin, ja toisinaan olen sitä jo ajatellutkin."

"Ja voisipa se koirus puijatakin sinut!"

"Älä nyt sentään!"

"Tiedäthän, että Aramis on ovela kettu."

"Kyllä niin, mutta pettämään minua…"

"Kuules nyt: pitäähän hän sinua ensiksikin korjuuseen toimitettuna…"

"Mitäh! Korjuuseen? Olenko muka telkien takana?"

"Olet, lempo soikoon!"

"Senpä saisit todistaa minulle!"

"Mikään ei ole helpompaa. Käytkö ulkosalla?"

"En kylläkään."

"Ratsasteletko?"

"En ollenkaan."

"Sallitaanko ystäviesi käydä tervehtimässä sinua?"

"Ei nähtävästi."

"No niin, hyvä ystävä, kun et siis käyskentele ulkosalla, et ratsastele etkä tapaile seuraa, niin olethan suljettuna."

"Mutta minkätähden Aramis pitäisi minua vankina?" kysyi Portos.

"Vastaa sinä minulle ensin vilpittömästi erääseen kysymykseen, Portos", virkkoi d'Artagnan.

"En minä mutkittele."

"Aramishan laati Belle-Islen linnoitusten suunnitelman, eikö niin?"

Portos punastui.

"Kyllä", vastasi hän, "mutta siinä onkin kaikki, mitä hän on tehnyt."

"Aivan oikein, ja minun nähdäkseni se ei ole kovinkaan suuri saavutus."

"Niin minäkin ajattelen."

"No, sepä hauskaa, että olemme samaa mieltä."

"Hän ei ole koskaan edes käynyt Belle-Islellä", huomautti Portos.

"Kas sitä!"

"Minä se aina kävin Vannesissa, kuten olet itsekin saattanut nähdä."

"Näinhän tietenkin. No niin, siinähän se koko juttu onkin. Aramis tahtoo käydä insinööristä, vaikka onkin laatinut vain suunnitelman, ja siinä pyrkimyksessään hän koettaa painaa pelkäksi rakennusmestariksi sinut, joka olet kivi kiveltä nostanut muurit, tornit ja vallinsarvet."

"Rakennusmestariksi, – siis muurariksi?"

"Muurariksi, juuri niin."

"Savensotkijaksi?"

"Ihan."

"Päiväläiseksi?"

"Se on aivan oikea sana."

"Ohoo, rakas Aramis, näyttääpä siltä kuin luulisit aina olevasi viidenkolmatta vanha!"

"Eikä sillä hyvä: hän luulee sinun olevan samalla viidenkymmenen vuoden painostama."

"Olisinpa tahtonut nähdä hänet siinä työssä."

"Sanoppas muuta."

"Luuvaloisine säärineen!"

"Niin juuri."

"Rakkokivineen!"

"Aivan."

"Kolme hammasta hemmetissä!"

"Neljäkin."

"Kun minulla sitävastoin… katsoppas!"

Portos veti paksut huulet levälleen ja näytti kahta hammasriviä, jotka eivät kylläkään olleet lumivalkoiset, mutta sileät, kovat ja terveet kuin norsunluu.

"Et voi uskoakaan, Portos, kuinka suuressa arvossa kuningas pitää kauniita hampaita", tiesi d'Artagnan. "Sinun hampaasi saavat minut tekemään päätöksen: minä esittelen sinut kuninkaalle."

"Sinä?"

"Miksen? Luuletko minun olevan hovissa vähemmän vaikutusvaltainen kuin Aramis?"

"En suinkaan."

"Luuletko minun vähimmälläkään tavalla pyrkivän tekeytymään Belle-Islen linnoittajaksi?"

"Hoo, enhän toki!"

"Vaikuttimenani saattaa siis olla vain sinun etusi."

"Sitä en epäile."

"No niin, minä olen kuninkaan likeisimpiä miehiä, kuten voit huomata siitä, että kun hänelle on ilmoitettava jotakin epämieluista, se jätetään aina minun toimekseni."