Alexandre Dumas: Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

Kaikki kokoontuivat sitten linnassa yhteiselle aterialle ja laittausivat senjälkeen hovipukuun. Tavallisuuden mukaan asetuttiin pöytään kello viideltä. Jos varaamme päivällisiin tunnin ja pukeutumiseen kaksi tuntia, oli siis jokainen valmiina kello kahdeksan tienoissa illalla.

Ja kello kahdeksalta alettiinkin esittäytyä Madamen luona, hänellä kun oli tänä iltana yleinen vastaanotto, kuten sanottu.

Kukaan ei tahtonut jäädä pois Madamen illanvietoista, sillä ne tilaisuudet tarjosivat kaikkea sitä viehätystä, mitä kuningatar – hurskas ja hyväluontoinen prinsessa – ei kyennyt antamaan omille seuranpidoilleen. Kunnollisuuden etuihin valitettavasti liittyy se ominaisuus, että se huvittaa vähemmän kuin häijymielisyys. Eihän Madameakaan suorastaan voinut sanoa pahanilkiseksi. Tähän todelliseen valioluonteeseen sisältyi liian paljon yleviä vaikutelmia ja hienoa tunnetta, jotta sitä olisi voinut määritellä ilkeäksi. Mutta Madamella oli vastustuskykyä, mikä avu usein osoittautuu omistajalleen turmiolliseksi, pakottaen hänet taittumaan, missä toinen olisi taipunut. Siitä seurasi, että iskut eivät tylpistyneet häneen kuten Maria-Teresian pehmoiseen sielunelämään. Henrietten sydän ponnahti joka pistoksesta, ja mikäli se ei turtunut tuskasta se antoi iskun iskusta jokaiselle yltiöpäälle, joka uskaltausi hänen kanssaan otteluun.

Oliko se häijyyttä vai pelkkää pahankurisuutta? Meidän mielestämme rikaslahjaiset ja voimakkaat luonteet muistuttavat tiedon puuta, kantaen aina kukkivalla, aina hedelmiä kypsyttävällä kaksoisoksallaan sekä hyviä että pahoja hedelmiä. Niiden hyvät hedelmät voi eroittaa ja poimia vain se, joka niitä halajaa, mutta hyödyttömät ja loiset kuolevat niiden huonoja hedelmiä syötyään, ja sitä ei tarvitsekaan pahoitella.

Ja Madame, joka vallitsi toisena kuningattarena tai sielultaan varmasti ensimmäisenäkin, niin, Madame teki kotinsa miellyttäväksi keskustelulla, kohtauksilla ja sillä täydellisellä vapaudella, jota kukin sai puheissaan käyttää, kunhan virkkoi jotakin sievää tai hyödyllistä. Sentähden kai haasteltiinkin Madamen illanvietoissa vähemmän kuin muualla. Madame oli karsas lörpöttelijöille ja kosti heille julmasti: hän antoi heidän puhua. Hän vihasi myös itserakasta vaateliaisuutta, sietämättä sitä vikaa edes kuninkaassa. Ja hän oli ottanut perin vaikeaksi tehtäväkseen parantaa tästä taudista Monsieurin, jolla se oli synnynnäinen.

Muuten hän otti vastaan runoilijat, nerot ja kauniit naiset valtiattarena, jota tämän orjat kumarsivat. Hän oli kaikessa kujeilussaan kyllin haaveileva saadakseen runoilijat unelmoimaan; hänen viehätyksensä oli siksi suuri, että hän kykeni loistamaan viehkeimpienkin keskellä, ja hänen henkevyytensä riitti kiinnittämään huomattavimmatkin henkilöt mieltyneiksi kuulijoiksi.

On käsitettävissä, että tällaiset seura-illat siis olivat hyvin puoleensavetäviä. Niinpä tulvikin erityisesti nuorisoa Madamen vastaanottoihin. Ja kun kuningas on nuori, ovat hovissa jokseenkin kaikki nuoria.

Vanhojen rouvien nähtiin kyllä nyrpistävän nenäänsä; he olivat kuninkaan holhousajan tai edellisen hallituskauden jänteviä järjestelijättäriä. Mutta tähän närkästykseen vastattiin nauramalla noille kunnianarvoisille henkilöille, jotka olivat menneet vallanhimossaan niin pitkälle, että he Fronden aikuisissa hovipuolueen ja parlamentin kiistoissa olivat yltyneet johtelemaan sotaväenosastoja, Madamen sanojen mukaan yrittäen siten säilyttää viimeistä vaikutustansa miehiin.

Kellon lyödessä kahdeksan astui hänen kuninkaallinen korkeutensa seuranaisten saattamana suureen saliin, tavaten siellä useita hovimiehiä, jotka jo olivat neljännestunnin verran odotelleet.

Kaikkien näiden ennen määräaikaa saapuneiden joukosta etsi prinsessa sitä, jonka uskoi tulevan ensimmäisenä. Häntä ei näkynyt. Mutta melkein samalla hetkellä, kun hän päätti tämän tarkastelunsa, ilmoitettiin Monsieur.

Prinssi Filip oli komea nähdä. Kaikki kardinaali Mazarinin jalokivet, – ne nimittäin, joita ministeri ei ollut ehtinyt toimittaa syrjäiseen talteen, – kaikki leskikuningattaren helmet, jopa muutamia vaimonsakin hohtokiviä oli Monsieur tänä iltana sälyttänyt asuunsa. Ja kyllä hän loistikin kuin aurinko.

Hänen jäljessään tuli de Guiche hitain askelin ja hyvin esitetty katumuksen sävy kasvoillaan, hopealla ja sinisillä nauhoilla kirjaillussa helmenharmaassa samettipuvussa; tähän kuului lisäksi uhkeita Mechelnin pitsejä, jotka lajissaan kilpailivat Monsieurin hohtokivien kanssa. Hatussa liehui punainen sulka.

Madamella oli useita mielivärejä. Hän rakasti punaista seinäverhoissa, harmaata puvuissa ja sinisiä kukkasia.

Tuossa kunnossa herra de Guiche näytti niin muhkealta, että kukaan ei voinut olla omistamatta hänelle erityistä huomiota. Mielenkiintoinen kalpeus kasvoilla, jonkunlaista raukeutta silmissä, hienot, vaaleat kädet, jotka pistäytyivät esille suurten pitsireunusten alta, surunvoittoinen suu – tarvitsi vain nähdä hänet todetakseen, että Ranskan hovissa harvat kykenivät hänen kanssaan kilpasille ulkonaisessa esiintymisessä.

Tästä johtui, että Monsieur, joka olisi tahtonut himmentää tähdenkin, jos sellainen olisi asetettu hänen rinnalleen, itse päin vastoin kokonaan himmeni kaikkien mielessä. Sellaiset arvostelmat ovat kylläkin aivan äänettömiä tuomareita, mutta silti perin varmoja ja lahjomattomia tuomioissaan.

Madame oli ohimennen vilkaissut de Guicheen, mutta sekin oli riittänyt nostamaan hurmaavan punan hänen otsalleen. Madamesta de Guiche näytti todellakin niin komealta, että hän tuskin enää pahoitteli, vaikka tunsikin kuninkaallisen valloituksensa olevan käsistään luisumassa. Vastustamatta tulvahti siis veri hänen poskiinsa.

Veitikkamaisin ilmein Monsieur läheni häntä. Hän ei ollut huomannut prinsessan punastusta, tai jos olikin sen havainnut, hän ei ollenkaan aavistanut sen oikeata syytä.

"Madame", virkkoi hän suudellen vaimonsa kättä, "täällä on syrjäytetty, onneton maanpakolainen, jota tahtoisin teille suosittaa. Pyydän teitä ottamaan huomioon, että hän on parhaita ystäviäni, ja että hyvyytenne häntä kohtaan suuresti liikuttaisi minua."

"Mikä maanpakolainen? Mikä onneton?" kysyi Madame, katsahtaen ympärilleen ja kiinnittämättä suurempaa huomiota kreiviin kuin muihinkaan.

Nyt oli hetki työntää suojatti esille. Prinssi väistyi sivulle de Guichen tieltä, joka nyrpeänä lähestyi Madamea, tehden hänelle kumarruksensa.

"Mitä!" kysyi Madame muka tavattomasti kummastuneena. "Kreivi de Guicheko on syrjäytetty ja maanpakolainen?"

"Juuri hän!" toisti herttua.

"Oh", virkkoi Madame, "mutta hänethän täällä vain nähdäänkin."

"Ah, madame, te olette kohtuuton", sanoi prinssi.

"Minäkö?"

"Epäilemättä. Mutta antakaa nyt anteeksi hänelle, poikaparalle."

"Hänelle anteeksi? Mitä sitten? Mitä on minulla herra de Guichelle anteeksiannettavaa?"

"Mutta selitähän nyt, de Guiche. Mitä sinulle pitäisi antaa anteeksi?" kysyi prinssi.

"Voi, hänen kuninkaallinen korkeutensa tietää sen kyllä!" vastasi kreivi teeskennellen.

"No, no, antakaa nyt hänelle kätenne, madame", kehoitti Filip.

"Jos se teitä miellyttää, monsieur."

Ja kuvaamattomalla silmiensä ja olkapäittensä liikkeellä Madame ojensi kauniin kätensä nuorelle miehelle, joka nosti sen huulilleen.

Hän kai painoi siihen huulensa pitkäksi aikaa, eikä Madame vetäissyt sitä liian nopeasti pois, koskapa herttua lisäsi: