Friedrich Schiller - Kavaluus ja rakkaus

Presidenti. Mainio sukkeluus ihmis-järjeltä – Vaan siitä vähän, Kalb – te puhuitte siis ruhtinan kanssa?

Hovi-marsalki (pöyhkeästi). Kaksi-kymmentä ja puolen minuuttia.

Presidenti. Katsoppas vaan! ja tiedätte siis vissiin painavan uutisen?

Hovi-marsalki (painavasti, vähän ajateltuansa). Hänen korkeudellansa on tänään päällä majavan-puuhka takki.

Presidenti. Vai niin! – Ei, marsalki, näin muodoin näkyy minulla olevan parempi sanoma teille ilmoittaa – se on teille varmaan uutta, että lady Milfordista tulee majuoritar von Walter?

Hovi-marsalki. Vai niin! Joko se on oikein päätetty?

Presidenti. Alle-kirjoitettu, marsalki! ja te tekisitte minulle suuren huvin, jos menisitte sinne ja valmistaisitte ladyn häntä vastaan-ottamaan; myös voisitte mun poikani päätöksen saattaa ilmi koko kaupungille.

Hovi-marsalki (iloissaan). Tuhannen kernaasti, hyvä ystäväni! – Mikä sen iloisampaa olisi? – Lennän heti (syleilee häntä.) Jääkää hyvästi – tunnissa on se yli koko kaupungin.

(Keikkuu ulos.)

Presidenti (nauraa hänen jälestänsä). Kuka nyt vielä sanoisi, etteivät tuommoiset kalut kelpaa mihinkään – Nyt arvaten Ferdinandin pitää suostua, muuten on koko kaupunki valhellut. (Soittaa. – Wurm tulee.) Poikani tulkoon sisään!

(Wurm menee ulos, presidenti kävelee edes takaisin, ajatellen.)

Seitsemäs kohtaus.

Ferdinand. Presidentti. Wurm, joka heti menee pois.

Ferdinand. Te olette mun käskenyt, armollinen herra isäni —

Presidenti. Niin on mun täytynyt, jos iloa tahdon joskus toivoa pojastani! – Jätä sinä meidät kahden, Wurm! – Ferdinand, minä olen katsastanut sinua jonkun aikaa, enkä löydä sinusta enää sitä avo-sydämistä, vilkasta nuoruutta, joka ennen niin iloitti minua. Kummallinen murhe pimittää katsantosi. Sinä pakenet minua – pakenet meidän seuraa – hyi! – Sinun ikuisellesi miehelle annetaan kymmenen hulluutta ennen anteeksi kuin yksi suotta-huoli. Jätä puolet minulle, rakas poikani! Anna minun tehdä työtä onnesi eteen, eläkä pidä muusta huolta, kuin että minun tuumiini suostut. – Tule ja syleile minua, Ferdinand!

Ferdinand. Te olette tänä päivänä hyvin armollinen, isäni.

Presidenti. Tänä päivänä, sinä koiran-hammas – ja tuon sanan sanot vielä niin haikealla naamalla – (Totisesti.) Ferdinand! – Kenenkä eduksi olen minä kavunnut hovin vaarallisia portaita ylös-päin? – Kenenkä eduksi olen ijäti rikkonut Jumalan ja omantuntoni käskyt? – Kuule, Ferdinand – nyt puhun poikani kanssa – kelle raivasin tietä, kun edeltäjäni viralta saatoin – kamala juttu, joka sitä enemmin viiltelee sisuani, kuta tarkemmin veistä koen maa-ilmalta salata? – Kuules, Ferdinand! sano, kenen hyväksi olen kaiken tämän tehnyt!

Ferdinand (peräytyy peljästyneenä). Ettehän ainakaan minun hyväkseni, isä? Vaan eihän tämän verisen työn kirous toki langenne mun päälleni? Jumalan nimessä! parempi olisi olla syntymättä, kuin olla sen konnan-työn syynä!

Presidenti. Mitä se oli? Mitä? – Vaan en huoli vihastua häneen, mokomaan romaani-kalloon. – Ferdinand – minä en tahdo suuttua! Sinä suu-paltto, näinkö sinä minulle palkitset unettomat yöni? Näinkö alin-omaiset huoleni? Näinkö oman-tuntoni kalvavan madon? Mun päälleni lankee vastauksen kuorma – mun päälleni kirous ja tuomarin ankaruus – sinä saat onnesi toisesta kädestä – Rikos ei tartu perintöön.

Ferdinand (nostaa oikean kätensä taivasta kohti.) Juhlallisesti luovun tässä perinnöstä, joka minulle muistuttaa vaan kelvotointa isää!

Presidenti. Kuule, poika, elä vihastuta minua – Jos maa-ilmassa kävisi sinun pääsi jälkeen, niin mateleisit sinä ikäsi liassa!

Ferdinand. Se olisi kuitenkin paljoa parempi, kuin jos ruhtinan istuimen ympärillä mateleisin.

Presidenti (nielee vielä vihansa alas). Hum! – Pakoittaa pitää sinua onnesi tuntemaan! Missä kymmenet muut kokevat panna kaiken voimansa ulos kiivetäksensä ylös-päin, siinä nouset sinä ylös leikitellen ja maaten! Sinä olet kahdentoista vuoden vanhana vänrikki! Kahden-kymmenen majuori! Sen vaikutin minä ruhtinalta. Nyt saat viskata sota-miehen puvun pois ja astua ministeristöön! Ruhtinas puhui salaneuvoksesta – lähettiläästä – ja muista erin-omaisista armon-osotteista sinua kohtaan! Ihana näky lavenee eteesi! – Tämä takainen tie hallitus-istuimen juureen – ja itselle istuimellenkin, jos valtaa pidät yhden-arvoisena kuin sen ulkomerkkiä – ei liikuta sinua ensinkään?

Ferdinand. Ei, sentähden että minun ajatukseni suuruudesta ja onnesta eivät ole juuri samat kuin teidän – Teidän onnellisuutenne ilmoitaksen harvoin muuten kuin turmelemalla. Kateus, pelko ja sadatus ovat ne surkeat peilit, joissa valtiaan korkeus voipi katsella itseänsä – Kyyneleet, kiroukset, toivottomuus se hirmuinen ateria, jossa vallan-pitäjät hekkumoitsevat, ja josta he juovuksissa nousevat ylös ja niin Jumalan istuimen eteen hoippuroivat. – Se onnellisuus, josta minä uneksin, on ujompaa laatua, se piilee mun sisälläni! Sydämessäni ovat kaikki mun toiveeni kätkettynä!

Presidenti. Mestarillisesti! Verrattomasti! Mainiosti! Että kolmen-kymmenen vuoden kuluttua taas sain kuulla luennon! Paha vaan, että viiskymmen-vuotinen pääni on liian kova enää oppimaan! – Vaan ett'ei tuo mainio taitosi ruostuisi, annan minä sinulle rinnallesi yhden, jolle saat mieltäsi myöten purkaa hulluuttasi – sinun pitää ruveta – jo tänä päivänä ruveta – naimaan.

Ferdinand (vetäytyy hämmästyen). Isä!

Presidenti. Aivan leikittä! – Minä lähetin sinun nimessäsi kortin lady Milfordille. Sun pitää viipymättä suorita sinne hänelle sanomaan, ettäs olet hänen sulhasensa!

Ferdinand. Milfordin sulhanen, isä?

Presidenti. Sen; tuntenetko häntä!

Ferdinand (huomiotta). Joka on pohjatoin häpeän-pesä koko herttua-kunnalle – Vaan hulluhan minä olen, rakas isä, että teidän leikkiänne totena pidän! Tahtoisittenko te olla isä sille konnalle pojalle, joka julkisen kurvan naisi?

Presidenti. Vielä enemmän! Minäpä vaan kosisin itsekin häntä, jos hän suvaitseisi viiskymmen-vuotiasta! – Etkö sinä tahtoisi sille konnalle isälle olla poika ?

Ferdinand. En! Niin totta kuin Jumala on!

Presidenti. Tämä on hävyttömyys, Jumal' avita, jonka minä vaan sen harvinaisuuden tähden annan anteeksi —

Ferdinand. Rukoilen teitä, isä, elkää nyt enempää pitäkö minua luulossa, joka tekee minulle mahdottomaksi lukea itseäni teidän pojaksenne!

Presidenti. Poika, oletko sinä hullu? Kuka järjellinen ihminen ei ahnehtisi semmoista kunnia, että ruhtinansa kanssa saa vuoron käydä samassa paikassa?

Ferdinand, Te tulette aina kummemmaksi, isäni! – Kunniaksi kutsutte te sen, – kunniaksi , että siinä vuorotella ruhtinan kanssa, jossa hän ihmistäkin halvemmaksi alenee?

Presidenti (purskahtaa nauramaan).

Ferdinand. Te nauratte, naurakaa vaan – no, minä en virka tuosta enää mitään, isäni! Mutta millä silmillä voisin minä astua halvimman työmiehen eteen, joka vaimoksensa kumminkin on saanut kokonaisen ruumiin, jos ei muuta? Millä silmillä maa-ilman eteen? ruhtinan eteen? Millä porton itsensä eteen, joka minun häpeässäni pesisi kunniansa lian puhtaaksi?

Presidenti. Mistä, maa-ilmasta, olet poika tuon kutkun saanut?

Ferdinand. Jumalan ja hänen enkeliensä tähden rukoilen teitä, isä! Ainoan poikanne menettämisessä te ette voi tulla niin onnelliseksi, kuin onnettomaksi hänet teette! Minä annan teille henkeni, jos se voipi teitä korottaa. Se on mulla teiltä; minä en arvele yhtään silmän-räpäystä uhratessani sen teidän korkeutenne eteen! – Vaan kunniaani , isä! – jos senkin tahdotte minulta ottaa, niin oli se teiltä kevyt-mielinen koiran-työ, että minut elämään hankitte, ja isääni täytyy mun parittajaksi kirota.