Коллектив авторов - Мир Калевалы

Mutta olivat ne sitten mitkä tahansa, niin silloin ensimmäisenä iltana, en muistaakseni ymmärtänyt juuri mitään siitä, mitä ukko minulle siitä arvokkaan näköisestä kirjastaan luki. Se kalevalainen runomitta ja ehkä monille aikui-sillekkin vaikeat tarinat olivat liian kovaa kamaa puolipakolla kuuntelemaan pistetylle kuusivuotiaalle. Mutta niissä kammmarin lukusessioissa ei armoa annettu eikä sitä pyydetty.

Lukuillat jatkuivat ja jatkuivat. Ehkä ne jatkuivat ukon juopottelukausista riippuen epäsäännöllisen säännöllisesti, mutta jatkuivat kuitenkin, aina siihen saakka kunnes osasin riittävän hyvin itse lukea. Ja kun muuallekaan ei päässyt, niin ajanmyötä myös vilkas kuusivuotias miehenalkukin tottuu näköjään melkein mihin vain.

Elikkä kai minä vähitellen sopeuduin makaamaan ilta illan perään siinä ukon kainalossa, sen äijän itsensä Rukajärven korvessa veistämän pahkalampun alla. Sen hieman kömpelön näköisen lampun, joka jaksoi työntää pimeyttä syrjään juuri sen verran, että minä, tervesilmäinen pikkupoika pystyin juuri ja juuri erottamaan yksittäisiä kirjaimia sen jykevän kirjan sivuilta. Jälkeenpäin olenkin ihmetellyt, miten melkein kuusikymppinen isäukko näki ja jaksoi lukea tuntikausia siinä valossa.

Mutta siellä kammarissa me oltiin Kuupan riisiriisistä sen enempää välittämättä ja ukon aluspaidan hajuun tottumisen ohella totuin kai siis myös siihen kuuntelemiseen.

Vaan siitä sen tärkeimmän kirjan ensimmäiseltä sivulta se isäukko aloitti ja jatkoi sitä unettavaa lukemistaan ainakin seuraavat pari tuntia. Tai enhän minä niistä tunneista silloin sen enempää tiennyt että kauanko ne lukemi-set itseasiassa aina kestivät, koska kellon opiskelu sattui olemaan vielä hieman kesken, mutta se on varmaa, että se ensimäinen, se Kuupan riisiriisin aikainen lukuilta tuntui loputtoman pitkältä.

Mutta ukko vaan jatkoi ja jatkoi sillä yksinuotisella elämän karhentamalla äänellään niitten kirjaan kirjoitettujen kummalliselta kuulostavien loitsujen lukemista. Ne oudot jorinat menivät aluksi pahasti yli mäntysuovan hilseyttämän päänuppini. Mutta turha luulla, että isäukko olisi antanut periksi. Ei todellakaan antanut, vaan ukko jaksoi paapattaa sitkeästi runomittaa illasta toiseen. Ja pikkuhiljaa ne kirjan säkeisiin piiloitetetut taikavoimat alkoivat pala palalta murentaa kuusivuotiaan vastahankaisuuden muuria.

Aloin jollain selittämättömällä tavalla päästä jyvälle siitä, mitä kuulin. Aloin ymmrtää sen tosiasian, että liitto, kaiken sen kummallisen jorinan joukkoon oli piiloitettu ihan jännältä kuulostavia tarinoita. Mielenkiintoni heräsi. Unohdin Aku Ankan ja Pecos Billin ja aloin kuunnella ukkoa yhä tarkemmalla korvalla. Hurjat mielikuvat alkoivat elää omaa elämäänsä kuuntelijan pääkopassa. Muistan miten aloin nähdä yhä selvempää kuvaa itselleen keihäitä ja miekkoja takovista pitkäpartaisista sotaurhoista.

Ja siinä vaiheessa mielikuvitus lähti jo laukalle, kun ne karskit karjut saivat aseensa valmiiksi ja nousivat hevostensa selkiin. Tai kömpivät niihin pitkiin veneisiinsä ja lähtivät uraata huudellen soutelemaan kohti Pohjolan perukoita.

Ja, kun partasuut pääsivät perille, niin tappelut aloitettiin sen enempää kyselemättä. Välillä kirjassa kirjassa tunnuttiin tappelevan ihan jostain ymmärrettävästä syystä ja välillä taas vaikutti siltä, että tappelut aloitettiin ihan vain huvin vuoksi. Meno ja meininki kiihtyi kirjassa sellaiseksi, että vaikutti siltä, kuin se yöpöydällä töröttävä ukon tekemä pahkalamppu-kin olisi alkanut palaa hieman kirkkaammin. Ilta illan jälkeen ukon lukeman kirjan tarinat tuntuivat vain paranevan.

Vaan sitten sille sotimiselle tuli stoppi. Kalevalan jätkiin iski yllättäen sotaväsymys, niinkuin sotahommissa tahtoo ennenpitkää kaikille käydä.

Uroitten miekat alkoivat tuntumaan tylisltä ja painavilta. Alkoi tehdä mieli kotiin eukon viereen. Eikä paskanenen ja hikinen sotahomma huvittanut enää muutenkaan. Äijät sanoivat niille pohjalaisille tappelukavereilleen, että eiköhän lopeteta tämä täm-mönen jonninjoutava homma. Että suoraan kysymykseen, suora vastaus, pannaanko jätkät pillit pussiin tältä kerralta.

No, hieman yllättäen se tuntui niistä pohjalaisista tappelukavereistakin ihan hyvältä idelta.

Joten, kun ei sitten tällä kertaa muuta, niin päätettiin tehdä rauha.

Ja, kun kerran Pohjolan perukoilla oli nyt rauha ja ihmisillä hyvä tahto, niin Kalevalan karjut nousivat taakaisin veneisiinsä ja lähtivät soutelemaan kohti kotikyliä. Vaan pitkä oli matka ja vetinen tie, eikä äijät enää kotirannassa muistaneet, mitä olivat lappilaisille lähtiessään luvanneet.

Eivät muistaneet, koska alkoivat heti perille päästyään suunnitella taas uusia Pohjolaan kohdisettavia sotatoimia ja muita saalista tuottavia seikkailuja.

Mutta, juuri nyt, Pohjolassa piipahtaneet kalevalan sankar-poijat olivat kotona, elikkä hyö olivat palanneet kottiin sieltä ens-mäisestä Lhapinsodasta. Ja reissussa rähjääntyy olipa kalevanmie-het pohjimmiltaan minkälaisia äijiä tahansa. Pohjolan raukoille rajoille tehdyt pitkänpuoleiset sotatoimet koettelivat, niin miehistöä kuin kalustoakin. Ja olisi ollut todellakin oikeus ja kohtuus, jos sankarimme olisivat saaneet edes muu-taman päivän huokaista.

Vaan saivatko? Mitä vielä.

Kotiin palannut urho ei ehtinyt kunnolla edes reppua nurkkaan heittää. Tai riisua edes rauhassa päähänsä sitä veren ja hien tahraamaa pellavapaitaansa, kun emäntä alkoi jo uunin kupeelta motkottamaan, että se liiterin pärekatto vuotaa vieläkin ihan niinkuin lähtiessäsi ja kyntämättä on vieläkin ne käärmeitä kuhisevat kiviset kaskipeltosi. Että sotahommissa miesväki nykyään vaan huvittellee, kun taas naiset saavat kynnet verillä kotitöissä raataa, ja niin edelleen. Kirja ei sitä kerto-

nut, mutta rivien välistä oli arvattavissa, että tuossa vaiheessa sankari oli jo tunkenut jalkarätit korviinsa ja suunnitteli mielessään saunan lämmittämistä, kun ne käärmeiset pellotkin ovat enimmäkseen vain Ilmarisen henkilökohtainen ongelma. Vaikka olihan sitä jokunen käärme niillä omillakin pelloilla, mutta niitä oli silleen ihan vain näön vuoksi.

Muuta se emännän riehumien meni sellaiselle asteell, että sankarpojan oli tuvasta lähdettävä. Lähdettävä oli vaikka oli pohjimmiltaan miten peloton sotaurho tahansa.

Kipakoita siis tuntuivat olevan Kalevalan naiset. Jotkut suorastaan niinsanottuja pirttihirmuja. Vaan oli niitä vahva-tahtoisia naisia muuallakin. Tästä yleismaailmallisesta prob-le-mista saivat osansa myös esimerkiksi reimat Pohjolan miehet. Ja juuri näistä edellämainituista palautuu ensimmäisenä mieleeni kirjassa monessa kohtaa esillä oleva Pohjan Akka, jota myös Harvahampaaksi nimiteltiin.

Mutta huomautan teille arvoisat lukijani, että kenelläkään ei ollut kuuna kullan valkeana kanttia kutsua rouvaa tuolla Harvahammas-nimellä.

Niin rohkeaa miestä ei Taivaanpylvään alta löytynytkään. Ja hämmästyttävin kirjasta mieleeni palautuva tieto olikin se, että tuolla harvahampaisella kuvatuksella oli kuneudestaan kuuluisa tytär. Mutta tässä vaiheessa emme vielä käsittele sen enempää naisväkeä, elikkä noita Kalevalan ja Pohjolan todellisia hallitsijoita, vaan palaamme takaisin siihen tosiasiaan, että kotiinpalanneitten sotureiden kalusto oli ollut sotareissun aikana kovilla ja ne piti huoltaa ja kunnostaa.

Elikkä yleisesti ottaen talvireissujen jälkeen kunnostettiin ja tervattiin, lylyt, kalhut ja reet ja rasvattiin valjaat, sikäli mikäli matkaa oltiin tehty hevospelillä. Ja kesäreissujen jälkeen piti tietenkin huoltaa purjeet, airot ja tietysti tervata ja huoltaa

itse veneet. Ja, sitten kun kuljetuskalusto oli kunnossa, niin sen jälkeen korjattiin ja teroitettiin käyttökelpoiset vanhat aseet ja tietysti taottiin varastoon uusia miekkoja keihätä ja nuolenkärkiä.