Mitäpä minusta onpi laulajaksi, taitajaksi!
En minä mitänä saata, en kuhunkana kykene,
Oisi Luoja laulamassa, suin sulin sanelemassa!
Luoja laulun lauleleisi, lauleleisi, taiteleisi.
(Kalevala: Yhdeskolmatta runo)
Sekä Raamatussa että Kalevalassa luodaan sanan voimalla. Väinämöinen luo laulullaan:
Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla.
(Johannes 1:2)
Laulelevi, taitelevi: lauloi kuun kumottamahan
kultalatva-kuusosehen, lauloi oksillenotavan.
(Kalevala: Kymmenes runo)
Kristillisessä teologiassa toistuu oppi jatkuvasta luomisesta. Maailmaa ei luotu kerralla valmiiksi, vaan luominen jatkuu yhä. Ihminen on Jumalan puutarhuri ja tilanhoitaja. Koska ihminen on Jumalan kuva, myös hän luo. Hän osallistuu luomistyöhön Jumalan rinnalla. Saksalainen feministiteologi Dorot-heeSölle (1929–2003), vapautuksen teologian intohimoinen puolestapuhuja, ylentää ihmisen Jumalan korvaamattomaksi työtoveriksi”.Ei Jumalalla ole muita silmiä kuin meidän silmämme, ei muita käsiä kuin meidän kätemme”.
Kalevalassa Väinämöinen tekee oman osansa luomistyöstä. Hän ryhtyy toimeen kuin Saarijärven Paavo, joka kyntää ja kylvää, mutta Jumalalta sadon toivoo.
Itse tuon sanoiksi virkki: ’’Minä kylvän kyyhättelen
Luojan sormien lomitse, käen kautta kaikkivallan…
Oi Ukko, ylijumala, tahi taatto taivahinen,
vallan pilvissä pitäjä, hattarojen hallitsija
Piä pilvissä keräjät, sekehissä neuvot selvät!
Iästä iätä pilvi, nosta lonka luotehesta,
toiset lännestä lähetä, etelästä ennättele!
Vihmo vettä taivosesta, mettä pilvistä pirota,
orahille kasvaville, touoille tohiseville”.
(Kalevala: Toinen runo)
Veikko Huotarinen
Nuori Lieto Lemminkainen
menninkainen
ei piitannut isonsa puheista
emoparan parunnasta
oman akkansa anonnasta.
Lahti kauas kaukomaille:
kiersi virot ja venajat
kapusi karjalat suomen sopet
antoi sumeilematta menna.
Narutti kauneimmat kaunokaiset
iski kynnet kassapaihin
kynti kylvi kyiset pellot
hypahti joka reen seville
tunki auransa syvalle
imi mehut juurta myoten.
Allapain kotiinsa palasi
veressaan outo vapina
kiveksissaan kumma kutka.
Alkoi siita sairastella
lojua vuotehen omana
yokaudet itki ja valitti
patjallansa piehtaroitsi.
Iso tuota kummasteli
emo itkuhun parahti.
Akka suistui toisen syliin
lapset luikki maailmalle.
Itse Lieto Lemminkainen
katui tehtyja tekojaan
kavahti ylos vuoteeltansa
haki saappaat jalkahansa
laahusti kauas salolle
kuunteli soilla suurta tuulta
tunsi sisallaan tuimat tuskat,
yha yritti katumusta
nousta suostaan kuivan paalle.
Missaan ei nahnyt pelastusta
jalan alla porraspuuta.
Toivo silmista sumeni
kaunis maailma katosi
loysi syvan rimpikirnun
siihen sukelsi katosi.
Turhaan vanhemmat huhusi
turhaan hakivat poikalastaan.
Laulu Lapin Marialle
Mie rakastan sinua Maria yli kaiken.
Sie olet Lapin Sampo, jonka mie kerran ryöstän
Pohjolan vihaisten poromiesten käsistä.
Täällä sie Karjalassa jauhaisit miulle
onnea iloa rakkautta suurta valoa
synkkään kaamoksen pimeyteen.
Odotan joka päivä Väinämöistä Lemminkäistä
Ilmarista sotasovassa luokseni Pielisen rantaan.
Heidän kera onnistuisin Sammon ryöstössä.
Paluumatkalla kaukaa Tunturi-Lapista
Sampo ei karkaisi käsistä, hukkuisi,
muuttuisi tuhansiksi siruiksi veden alle.
Rakkaani Lapin Maria pääsisi palvottavakseni
jauhamaan meille molemmille rakkautta loppuiäksi.
Kokko
Loikoilen kiikkerässä tervalastussani pyhällä Pielisellä ja haravoin korkeutta. Äkisti häilähtää silmiini musta piste; lähenee suurenee muuttuu myyttiseksi linnuksi vasikankokoiseksi kokoksi. Pitkät siivet peittävät taivaan liitävät liekkuvat lekut-tavat. Unohtumatonta on katsella tätä kuninkaallista soutajaa enkelileijaa erämaaveden yllä.
Veneen perään istahtaa samassa kaksi kalevalaista haamua kaksi laulajaveikkoa Vienan korvesta Uhtuan pokossalta, taajamasta: Viki Bogdanoff vanhempi ja nuorempi. Juuri tervatussa tuutussani yhdessä ihastelemme taivaallista siivekästä.
Perätuhdolla miehet innostuvat hyräilemään. Tuuli kantaa korviini heidän säkeniään.
“tuli hauki hangotellen,
veden vilja vinkotellen,
se nieli munaista kolme”.
Heidän silmillään huomaan aallokossa itse Väinämöisen, Kalevalan kuulun urhon. Kultaiset munat kimaltavat auringossa, vierähtävät äkisti hänen polvensa päältä veden koiran suuhun. Joko syöksyy kotka oman pesänsä perään? Jo syöksyy putoaa nuolena veteen.
Hauen maha halkeaa purskahtaa puhki.
“Tuli kokko kohotellen
isketellen ilman lintu,
varsin iskeä rapasi….
Iski kerran, iski toisen
vatsan varsin halki laski..”.
Näen yhtäkkiä keltuaisen aurinkona yläpuolisen munan taivaana alapuolisen maana metsämerenä.
Vainajain haamut häviävät veneen perästä.
Maailmansyntymyytin luoja kohoaa kohtisuoraan ylös, muuttuu taas pisteeksi katoaa katseeltani pilveen. Tuuli tuu-dittelee unettavasti tervalastuani.
Siirryn puisen teljoni päältä salojärven suvesta kauas Intiaan Kiinaan Polynesiaan aina Peruun asti. Heilläkin on kotka enkelileija kultainen muna.
Ja maailmamme syntyy samasta munasta.
…………………………………..
Tuuli kaataa suuren puun puroni poikki.
Ajattelen haaraisen juurakon tyvellä kaarnaisella sillalla haamua aavetta kuolleista hetkeksi herännyttä Viki Bogdanoff – nuorempaa, runonlaulajaa, maailman synnyn tulkkia Uhtualta.
Ilokseni hän alkaa minulle laulaa ja loitsia:
“Jo on tammi koatununna poikki pohjosen jovesta
sillaksi ikusijahe männä miehen matkalaisen
pimiäh on Pohjolahe miesten syöpähä kylähe,
urosten uponnehese. Siit on silta ikuhine”.
Itse en mene vielä Manalle.
Oijustan siltaa pitkin karsikkolehtooni suurten naava-kuusten alle jykevistä hirsistä salvettuun tsasounaani omaan iltavigiliaani. Painaudun polvilleni pyhien eteen. Kuuntelen avoimesta ovesta takaani lintuja. Hämärä metsä pitää minulle syvähenkistä puhetta.
Näkymättömät enkelit liihottavat pääni päällä.
Jokailtainen kamppailu Jumalani kanssa alkaa. Kysymykseni tulvivat, odottavat vastausta: Miksi elän? Mitä olen?
Onko elämälläni jokin tarkoitus? Pääsenkö minäkin kerran joen poikki?
Lönnrot kertoo:
“Syyskuun 19. päivänä vuonna 1833 Vuonnisen kylässä Vienan Karjalassa Vaassila Kieleväinen, vanha kalaukko kapean salmen rannalla, kertoi minulle kaikki Väinämöisen urosteot yhdessä jaksossa. Sen mukaan olen järjestänyt Väinämöisestä runot, jotka tunnetaan”.
2
Tuore muikinmäti loimusi tuohisissa.
Vasta paistettu kalakukko tuoksui pöydässä.
Punakka pyöreä emäntä odotteli suurta vierastaan kakkarat ja sultsinat sylissään tsaisju ja uunissa vasta haudottu maito kainalossaan.
Partasuu-uroot siirtyvät juhlapöytään.
Vaassila siinä mutusteli suurte laulua järjesti jonoon Väinämöisen kuuluja urotöitä.
Kun hänen mistinsa petti, Kajaanista juuri saapastellut lääkärinplanttu veresti niitä, veti muistinvirkistykseksi vihkoistaan keräämiään laulunpätkiä palautti Vaassila päähän jälleen vanhat tietohuiset. Verkot keinahteli seinävierillä ka-lantuoksu täytti huoneen elävä tuli roihusi avoimessa liedessä mystinen valonhohde sädehti hengenmiesten kasvoilla kun he haasteli ja haltioitui.
Читать дальше
Конец ознакомительного отрывка
Купить книгу