Коллектив авторов - Мир Калевалы

Heinäkuu hehkuu
Kuitti on peilityyni.
Vain suuret kalaparvet rikkovat vedenpinnan ja katoavat.

Nikolai soutaa. Tervalastumme on kevyt
liikkuu allin tavoin pitkin hopeista tarjotinta.
Meillä ei ole kiire.

“Nyt on ihalalla Spoassusella ihalat ilmaset.
Nyt on kaunehella Spoassusella ihalat kasseseähyöt.
Nyt on kukkahalla Spoassusella kukkahat kuuluseähyöt
näinä päiväkuuroksuisina”.

Kuuntelen veneen perässä itkijää
Oulun rikkaiden porvarien pyykkäriä
jäisen kelkan yksinäistä vetäjää
sisukasta Hotakan akkaa, runoilijaa
Vuonnisen pitkästä perästä.
Hänelläkään ei ole enää kiireitä,
kuten hän kerran laulussaan valitti.

“Lapsi itköy kätkyessä,
lehmä ammou kytkyessä.
Oi, kuin on kiireh, ta oi, kuin on kiireh.
Päivän pitkän pyykkie pesin,
vejin vejet, hakkain halot.
Yhä on kiireh, ta yhä on kiireh…”

Hitaasti liikkuu veneemme pitkin kalevalaista vettä.
Iäkäs Nikolai, soutajani, soman kylyn lämmittäjä, kuuntelee,
myhäilee
“Nyt on kukkahalla Spoassusella kukkahat kuuluseähyöt”.
Täällä, kaukana kaikesta, hän on ylen onnellinen.
Pian mieli tekee maihin.

Lämpimällä hiekalla Ristiniemen päässä lepäilemme
keräilemme kauneimmat vesikivet ja kannamme ne Pyhän
Miikkulan ristin juureen.
Siellä, puiden alla varjossa kiitämme aina muistettavaa
Karjalamme kormelitsaa Jumalamme suurta Pyhää leivän levittäjää,
ihalan ilmojen antajaa kaikesta kauniista, hyvästä.

Anni
itkijänainen, vainaja Vuonnisesta lähtee kivoittelemaan
polkuaan Pirttilahden kautta kotiin.
Me Nikolain kera soutelemme länteen
kohti kuulua runopesää.
Musta puulastumme on pian pieni piste keskellä avaruutta
kaukana kaikesta.
Käkönen kukahtelee veden takaa airojen tahtiin.
Anni lähettää terveisiään karsikkokuusensa latvasta.

Tik tak, tik tak tikka tuolla tik tak,
tik tak tikka tuolla
viritti pakkasessa niskojansa.
Taisipa lintukin touhuta pätkätöissä.

Oli Äijä tyhjän pantiksi pantu
lentänyt rakkahan akkansa luota,
muu perhekin lintuna etelään.
Ei sopinut aikansa sankariksi,
teki henkensä pitimiksi, sielunsa sitimiksi
nuukalle isännälle nyt metsässä pätkätöitä.
Ei valitellut, kun oli kerran Keminmaalla
avaran Akkunuksen saloilla
kiltiksi kasvateltu.

Oli palvellut monta herraa,
ja rouvia kumarrellut,
anoi nyt eläkettä viidestä valtiosta.
Ja kaikki ne vaativat todistusta,
että hengitti vielä.
“Meneehän siinä hermot
jo hullultakin”, Äijä valitteli
ja hakkasi halkoja kilpaa tikan kanssa.
“Vielä viritti metsä vanhani vereni.
Näin unta neljästä ihanasta leskestä,
kosivat kilpaa.
Yksi oli saattohoitaja.
Pyörin yöllä kuin mielipuoli tuuliviiri
ilmansuunnat ihan sekaisin”.

Näkyi hangella karvatukko,
Otsonen Otavan tyttö
oli päästellyt pinteestä puita
lumisen lukon alta.
Kiittelikö metsä?
Eipä kiittänyt.
Melkein siepannut sen lapasen.

“Löi tuli hangen yli aivojeni kellariin,
kun karhunaisen siellä
metsätiellä kohtasin”,
Äijä nyt ihmetteli.
“Maahan lankesin, en muuta muista.
Hänen silmistänsä taivas kaatoi
minulle liika vahvaa viiniä”.

Kun Äijä palasi matkalta maaliskuussa,
huomasi ihmisen makaamassa jalkakäytävällä
Plaanaojan varressa. Näytti kuolleelta.
Äijä hädissänsä näppäili numeroita,
ravisteli, kysyi nimeä ja osoitetta.
“Minä rakastan”,
oli ainut, mitä sai miehestä irti.

Kosiskeli yöllä siilipoika siilityttöä
pihassa orjantappuraruusupensaassa.
Tanssi pitkäätanssia tuntitolkulla.
Näytti että tytöltä ei löydy
tänä yönä sydäntä.
Vihdoin hellin liikkein lähekkäin
menivät metsän syliin siitä pihasta.

Oli sentään selvinnyt Äijä
siitäkin savotasta
ja palannut kaupungin humuun.
Kevät siivitti ihmisten askeleet,
mutta koivun katveessa puiston penkillä
nyyhkytti joku
“Että suistuinkin onneton sukuni luota
pois suloiselta Suopajärveltä…”
Se pysähdytti,
kun tuttuja paikkoja mainittiin.
“Sanoitko Suopajärveltä ja miten sieltä
tänne eksyitkään?”
“Laittoivat viisaat minut missiolle
puhumaan karhun suulla luonnon lakia,
kun ihminen ei enää haista maata ei ilmaa,
ei vettä maista.
Aivoillansa numeroita nuuhkivat
himossa kiilusilmät pörssikursseja”.

Kummissansa Äijä kuunteli,
nyt vasta karhunaisen tunnusti.
Ja salamankin muisti metsätiellä,
missä sydämensä halkaistiin.
Mutta nyt kun katsoi noita silmiä,
ja näki taivaan kokoisia kyyneleitä,
oli jo uskontonsa valinnut.

Ei lasta pakkasessa mikään enempää
voi viehättää
kuin kielen laittaminen metalliin,
ja ikämiehillä on hinku nuoriin naisiin,
puheli se rouva maisteri,
kun Äijän kaupungilla kohtasi.
Mutta kun meni perille, että kyse oli
ihan oikeasta Nalle hellusta,
sekosi kirjanoppineelta konseptit.
Syytti persepubiasta,
vaikka mistä.
“Karhua, sydäntäsi sinä maisteri
et koskaan kosketa.
Kun aina järki kädessä, ei rakkaus satuta”,
Äijä nyt puolusteli.

Opasti Äijä karhunaista tavoille,
näytti meikäläistä meininkiä.
Käytiinpä kirkossakin
kansan ooppiumia ottamassa.
“Tavallisen uskon voi pestä ja puhdistaakin,
mutta kulutususkon kanssa
oltiin kusessa”,
totesi tomera Tapion tyttö.
Papin puheista ei paljon piitannut,
vain kun kuuli, että on
Rakkaus se suurin.
Silloin kyhnytteli äijän kylkeä.