Коллектив авторов - Мир Калевалы

Kari Seppänen

Vaikka siitä on jo pian kuusikymentä vuotta, niin muistan sen illan kuin eilisen. Tai, jos nyt ei aivan kuin eilistä, niin kuitenkin jotain sinne päin.

Joka tapauksessa se edelleen minun elämääni vaikuttava joulunjälkeinen ilta alkoi samalla tavalla, kuin kaikki muutkin talviset illat siellä meidän huushollissamme.

Iltasen jälkeen isäukko istahti Karjalainen kädessään siihen kiiltäväksi kuluneeseen nojatuoliinsa, siihen siellä meidän olohuoneen nurkassa töröttävän ihanaa lämpöhän hohkaavan pönttöuunin vierelle. Siinä se istui silloin ja siinä uunin ja radion vieressä se istui yleensäkkin kaikki ne työnjälkeiset ar-ki-iltansa.

PilliKlubi paloi ja tasatunnein ukko avasi radion ja kuun-teli uutiset ja sään, ja pisti mölytoosan taas kiinni ja avasi sen taas, kun seuraava tunti tuli täyteen. Ei ukko todellakaan mikään maailmanrakastaja ollut. Ja kuului ikäänkuin asiaan, että siinä uunin vieressä istuessaan ukko kärkevästi kommentoi kaikkea mitä radiosta kuuli tai lehdestä sattui lukemaan.

Enhän minä silloin kuusivuotias niistä radion sen iltaisista uutista ymmärtänyt tuon taivaallista, mutta se ilta poikkesi jotenkin niistä kaikista tavallisita talvi-illoista, koska isäukon äänensävy oli jotenkin erinlainen.

Siinä uunin edessä lattialla Aku Ankkoja selaillessani kuuntelin ukkoa ja vaistosin lapsen lailla, että ukko. uunin-vierikommentaattori oli jostain todella huolissaan. Muistan, että ukko kirosi välillä jonkun Hrutsevin toilauksia. Ja hetken päästä jo jonkun tosi omituiselta kuulostaneen Kennetyn tekosia ja heti perään ukko antoi oman osuutensa myös jollekkin risuparta Kastrolle.

Ketä hyö lineevätkään olleet, mutta jos ymmärsin ukkoa ja radiota oikiein, niin juuri noitten herrojen toimien seurauksena oli jossain Kuupassa riisipula. Ja sen riisipulan seurauksena oli taas maailmanpalo aivan siinä meidän ulko-oven takana. En ymmärtänyt sitä, että miten maailma voi syttyä talvella palamaan, kun meidän ulko-oven takana oli kova pakkanen ja luntakin oli minun nenänkorkeudelleni asti. Millä ihmeen konstilla ne sen tulipalon sytyttävät? Ja, jos saavatkin palaaan, niin miksi koko maailma poltetaan pelkän riisin takia.

Muistan selvästi, että ehdotukseni sen maailmanpolton estämiseksi olisi ollut se, että ne riisistä ritelevät herrat olisivat tulleet meille ja äitimuori olisi keittänyt sille risuparralle ja niille muille riiteleville herroille riisipuuroa ja velliä joka päivä koko lopputalven. Ja lääkärin määräyksest, vaikka kolme kertaa päivässä.

Ajatukseni Kuupan riisiriisin hoitamisesta keskeytyi siihen, kun radio pääsi loppuun senkertaiset uutisensa. Ukko rapsautti radion kiinni ja ymmärsin, että uuninvierikommen-taattori esitti jyrkän vastalauseensa maailmanpoltoajatusta vastaan. Sitten ukko kirosi varmuuden vuoksi vielä kertaalleen kaikki edellämainitut riisiriisin aiheuttaneet herrat ja samalla kaikki muut poliitiikanjauhajat, paitsi Kekkosen. Se oli hyvä, koska silloisen näkemykseni mukaan Kekkonen oli Kekkonen ja resitentti eikä mikään poliitikko.

Jaloilleen noussut isäukko jatkoi varmaankin lähinnä sitä itselleen tarkoitettua marmattamistaan maailman hulluudesta ja tempaisi sitten pönttöuunin luukun auki ja heitti hiillokselle vasta puoliksi poltetun PilliKlubin. Löi sitten sen avaamansa luukun kiinni, niin että ikkunat helähtivät ja sanoi siinä uunin edessä Aku Ankan ja itsensä kohellusta seuraavalle tulevaisuudentoivolleen, että lähetäänpä poika tuonne peräkammariin.

En osannut arvata, että mitä siellä kammarissa tapahtuu, mutta sinne ukon perässä marssiessani arvelin, että siellä jossain Kuupassa pitää olla vakava riisiriisi, kun meidän pihiksi tiedetty ukko raskii sytkätä uuniin semmosen vasta puoliksi poltetun tupakkansa.

Eikä me sinne peräkammariin menty mitään Kuupan rii-siriisiä hoitamaan. Vaan se sen illan jatko oli minulle todellinen yllätys. Koska juuri sinä iltana, tuo melkein viisikymmentä vuotta minua vanhempi varsin omalaatuinen isäukkoni jaksoi uskoa vielä niin paljon tämän maailmapolosen tulevaisuuteen, että juuri sinä iltana päätti ruveta lievin pakkokeinoin sivistämään kuusivuotiasta tulevaisuudentoivoaan. Ja siellä kammarissa ukko heittytyi selälleen siihen natisevalle hetekalleen ja komensi minut viereensä. Siihen sen pahkasta tehdyn himmeää valoaan tuikkivan jalkalampun alle ja otti käteensä sen yöpöydälle varaamansa paksun kirjan.

Ukko näytti minulle kädessään olleen kirjan selkämystä ja sanoi, että tänä iltana, tässä ja nyt hän alkaa lukemaan minulle tätä kirjaa. Että tämän kirjan nimi on Kalevala.

Haistelin ukon aluspaidan kainaloon pinttynyttä hien, tehtaan ja tupakan hajua ja pyörittelin mielessäni nopeasti kaikki ne Topeliuksen sadut, joita äiti oli minulle lukenut.

Turunlinnan Tonttu-ukon ja Koivun ja Tähden muistin heti ja olin varma, että tuommoista Kalevala nimisestä hepusta tai kylästä en ole aiemmin kuullut. Vaan enpä ehtinyt sanoa mistään tonttu-ukoista ukolle sen enempää, ennen kuin tämä kiristyneestä riisiriisitä huolimatta aloitti minun oppimatkani korkeakulttuurin ja kalevalais-suomalaisen runouden pariin. Ja opatus tälle matkalle alkoi siitä, että ukko sanoi minulle, että tämä hänen kädessään oleva kirja, siis tämä Kalevala, on meille suomalaisille se kaikkein tärkein kirja.

Pienen miettimisen jälkeen oppimestarini jatkoi, että se toiseksi tärkein kirja on sitten Aapinen. Siis se kirja, jonka tulen samaan käteeni heti seuraavana syksynä. Katselin ääneti kirjaaja sen selkämykseeen oletettavasti kullalla präntättyä tekstiä. Uskoin, että siinä lukee se Kalevala, kun kerran ukko niin sanoi. Sitten lukija avasi kirjan juhlallisesti ja aloitti jotakuinkin näin: Mieleni minun tekevi ja aivoni ajattelevi. Lähteä laulamahan, tai vaihtoehtosesti nostelemahan.

Joittenkin kirjan lukeneitten tai minua parempimuistis-ten mielestä ne sen kirjan ensimmäiset sanat voivat olla jotain aivan muuta. En ala melkein kuusikymmentä vuotta sitten kuulemistani sanoista kenenkään kanssa väittelemään. Myönnän, että saatan muistan ne ensimmäiset sanat väärin.