Otto Funcke - Matka-kuvaelmia Englannista

Olimme siis kaikki erittäin tyytyväiset osaamme. Yleinen ilo kasvoi kasvamistaan sitä myöten kuin meri tyyntyi. Kello ei vielä ollut 8, kun lauluaharrastava koulumestari Spessartista oli koonnut ympärilleen joukon poikia ja tyttöjä. Saksalaiset laulut kaikuivat milloin iloisesti milloin vienon surullisesti yli siintävien laineiden. Raajarikko mies, joka oivallisesti soitteli käsiharmoonikaa, toimitti orkesterin tehtävää. Enimmästi laulettiin kansanlauluja, kuitenkaan ei ollut vastenmielistä, kun minä ehdotin ja aloitin: "Nyt kaikki Herraa kiittäkää" ja "Jumala ompi linnamme." Mutta sitten kaikui taasen: "Odenwaldiss' tammi kasvaa," "Läksi impi mataramaalle" j.n.e. Kyynel enti silmääni, kun laulajat lauloivat "ihanasta vieraasta maasta" ja sitten – ainakin parikymmentä kertaa toistivat toisintosäkeen: " Mutta kodiks' se ei muutu ." Yhä uudestaan alkoi joku ikäänkuin vaistomaisesti: "Mutta kodiks' se ei muutu," johon kaikki yhtyivät laulaen: "Mutta kodiks' se ei muutu." Se tunki läpi luiden ja lihain. Mutta Jumalan kiitos! Nämä unohtumattomat laulut ovat kotikuusten huminaa, joka ei milloinkaan voi kadota. Ja kaikkien saksalaisten kouluopettajien tulisi pitää pyhänä velvollisuutenaan painaa oppilaittensa muistiin ja sydämiin meidän ihanat sekä hengelliset että maalliset laulumme. Se olisi heille suuremmaksi hyödyksi, kuin hiukasen kemian, fysiikan ja laskennon tyrkyttäminen, jota he eivät voi sulattaa. Mutta, Jumala paratkoon, moni meidän kouluopettajistamme ei enää itse taida laulaa; he ovat liian "ylhäiset"; he ovat liian ylhäiset laulamaan, syystä että ovat liian ylhäiset uskomaan. Eteläsaksassa näyttää asiat tässä suhteessa olevan paremmalla kannalla kuin pohjoisessa. Vai ovatkohan badilaiset, hessiläiset, baijerilaiset ja schwabilaiset imeneet laulunsa ilmasta? Kuinka lieneekään, useimmilla laulajilla näytti olleen kokonainen laulukirja muistissa , ja ani harvat kopeloivat laulukirjaa taskustaan . Oi, kuinka rikkaat ovatkaan köyhät saksalaiset, niin kauan kuin pitävät runoaarrettansa kunniassa ja säilyttävät sitä sydämissään! Kuinka lohdulliselta tuntuikaan ajatella, että nämä siirtolaiset veivät mukanaan kotimaan vanhat rakkaat laulut Pohjoisamerikan kaupunkien hälinään, yksinäisille aromaille ja aarniometsän uudisasutuksille. Ne ovat ikäänkuin kultainen vyö, joka heidät yhdistää isänmaahan. Niin kauan kuin nämä laulut elävät heidän sydämissään, he eivät ole kodistaan eksyneet, ja pimeätä kuolon yötä Mississippin tai Eriejärven rannoilla valaisee vielä vanha saksalainen virsi: "Oi veriin haavoitettu pää." Tähän suuntaan pidin rakkaille laulajille, joiden luku jo oli noussut lähes pariin sataan, lyhyen esitelmän, jota kiitollisella mielellä kuunneltiin.

Ylimalkaan puhelimme Elokuun 3 päivänä moninaista keskenämme minä ja maanmieheni. Tulin taasen nyt – kuten useasti ennenkin, Bremenissä siirtolaisia kohdatessani – siihen vakuutukseen, että suuri osa siirtolaisia on parasta, ytimekkäintä kansaamme.

Taitava laatumaalaaja, joka tahtoisi kuvata siirtolaisten elämää ja toimia, olisi täällä tavannut verrattoman rikkaat ja viehättävät ainekset. Ajateltakoon tätä kirjavaa paljoutta pukuja kaikista Saksanmaan ääristä! Täällä joukko ukkoja, jotka tupakoiden vakavasti pakinoivat entisiä ja nykyisiä asioita. Tuolla pieniä poikia ja tyttöjä, jotka ovat alkaneet perehtyä elämään merellä ja avojaloin hyppivät liukkaalla laivan kannella. Tuolla toisia, jotka halukkaasti kuuntelevat kertomuksia, joka ei minulle rauhaa antanut, ennenkuin minäkin sain kertomataitoani näyttää. Tuolla puoleksi piilossa mahdottoman suurten ilmatorvien takana nähdään nuorten äitien lapsiansa imettävän ja miesten liikuttavan kärsivällisesti tarjoovan heille selkänojaa. Tuossa vanha mummo mytystään ottaa kotoa tuodun makkarapalasen, silmäili sitä syvästi huoaten ja – syö sen makeaan suuhun. Onpa täällä rakastavia pariakin, jotka toisensa ovat tavanneet vasta laivassa. Ihmeellisen pikaan ovat he toinen toiselleen lausuneet tuon "ikuisesti sitovan sanan." Merimatka suloisine joutenoloineen on – kuten jokainen ihmistuntija ymmärtänee – omansa lemmen liekkiä sytyttämään. Mutta valitettavasti lienee suuresti epäilyksen alaista, ovatko – kuten muuan merimies minulle vakuutti kaikki avioliitot jotka solmitaan merellä onnellisia.

Eräs avosydäminen amerikalainen antoi minun tietää, että minä, viaton pappi, asianymmärtävien, s.o. merimiesten mielestä olin todellinen syy eilispäivän myrskyyn, ja juuri sentähden että olin pappi. Hän oli edellisenä päivänä kuullut merimiesten sanovan: "Eipä ihmettä että ilma on niin tuimaa – onhan meillä pappi laivassa." Tämä on näetten puhetapa ja varsin yleinen taikausko merimiehissä. Epäilemättä on meidän pappien kiittäminen entistä virkaveljeämme Joonasta tästä pahansuovasta ja vihamielisestä katsantokannasta. Joonaan piti, kuten tietty – vaan ei tahtonut – olla parannuksensaarnaaja Ninivessä; hän pakeni Jehovaa ja läksi merille, ja meri nousi häntä vastaan, kunnes hän siihen syöstiin. (Lue Joonaan kirjan 1 luku.) Siitä kauheasta tapahtumasta on noin 2600 vuotta kulunut, ja yhä vieläkin täytyy pappien, saarnaajien ja profeetain kärsiä merimyrskyjä ja myrskyjä ja myrskyisiä meriä. Niin kauan elää muisto pappien synneistä. Niin katoamattoman vaikutuksen ne tekevät maailman ihmisiin. Niin vähän niitä unohdetaan maailmassa, jossa kaikki maa (kuninkaitten valtaistuimetkin) niin pian häviävät ja tyhjiin raukeavat.

Eikö totta, rakkaat virkaveljeni, tämä on vakava asia. Muutoin minua ei heitetty mereen, niinkuin ennen muinoin Joonas. Mutta minä en sitä pyytänytkään. Niinkuin sanottu, meri tällä kertaa tyyntyi, vaatimatta pappia uhriksi, seurasipa vielä erinomaisen ihana päivä. Merkillistä kyllä nyt ei sanottu: "Ilma on niin kaunista, koska meillä on pappi laivassa". Enkä jäljestäpäinkään lukenut missään sanomalehdessä "Elben" tehneen matkansa niin nopeasti, sentähden että pappi oli laivassa. Surullista, surullista! Myrskyt ja sateet tuomme mukanamme, mutta päiväpaiste tulee meidän ansiottamme. Tämä ei mitenkään ole – sen kaikki maailmantuntijat tietävät – ainoastaan kunniallisten merimiesten luuloa, vaan samaa luulee myöskin moni ymmärtäväinen ja hienosti sivistynyt henkilö, joka kuuluu mannermaan ylhäisiin seurapiireihin. – Mitä meidän, rakkaat virkaveljeni siihen tulee tehdä? Älkäämme taivaan tähden tehkö mitään siihen! Älkäämme ainakaan väkivallalla ruvetko todistamaan tätä luuloa vääräksi, sillä silloin pian sanottaisiin, että papit eivät kelpaa yhtään mihinkään, kun nyt voimme edes herättää myrskyä, joka usein on sangen terveellistä tämän maailman liikkumattomalle vedelle. Älkäämme siis tehkö mitään sen vastustamiseksi, vaan näyttäytykäämme vain maailmalle ihmisinä ja kristittyinä, kristusihmisinä, iankaikkisuuden ihmisinä, s.o. jos me olemme sellaisia, ja samallaisina maalla ja merillä, myrskyissä ja päiväpaisteissa – niin pääsemme siten vähitellen vapaiksi entisistä synneistä.

3. Englanti näkyvissä.

Näihin mietteisiin vaipuneena en huomannut, että meri ympärillämme oli niin täynnä laivoja, suurempia ja pienempiä, ett'en milloinkaan missään ole moista nähnyt. Purjelaivat kyntivät valkoisten joutsenten näköisinä siintävää meren pintaa. Mutta voiton niistä veivät näöltään vähemmin viehättävät höyrylaivat, jotka kaikkia Euroopan kansakuntain lippuja kantaen suuntasivat kulkuaan idästä länteen ja lännestä itään. Me olimme, näet, aikoja sitten Englannin kanavassa , maailman enimmin käytetyssä merikulkuväylässä, ja minä ylpeilin siitä että meidän saksalainen "Elbe" – laivamme nopeammin kuin yksikään muu alus halkoili suolaisia laineita. Noin k: lo 10 tienoissa aamupuolella sanoin eräälle laivan upsierille; "Mikä mahdottoman suuri purje se on, joka nousee aalloista tuolla pohjassa, ja joka hetki hetkeltä kasvamistaan kasvaa?" – "Niinpä niin" – kuului vastaus – "se on todella mahdottoman suuri purje, sillä se on 400 jalkaa korkea ja sitä sanotaan tavallisesti Doverin liitukallioksi!" – Siis oli Englannin rannikko näkyvissä! Aivan oikein, kohta näkyikin Doverin linnoitus, joka mustana ja uhkaavana kohosi yli valkoisen kallion, kohta näkyi viheriöitä, hymyileviä kukkuloita laidunmaineen ja karjalaumoineen, kohta näkyi itse kaupunki satamineen ja purjepuumetsineen.