Juhani Aho - Kevät ja takatalvi

Nyt nousi Snellman ylös ja virkkoi Lönnrotille:

–Ehkä tuo sinun kanteleesi ja nuo vanhat laulusi, veli, sittenkin ovat Suomen kansan tunteiden ei vain parhaat, vaan myös ainoat oikeat tulkit—ja ehkä riitakukon ainainen kiekuminen on rauhassaan onnellisesti nukkuvien turhaa häiritsemistä.

Ei osattu päättää, oliko se leikkiä vai totta.

–Anna sinä vaan kukon kiekua, hymähti Lönnrot, se ennustaa aamun tuloa. Hyviä ne ovat nuo puheesi ja paikallaan, puhuitpa missä hyvänsä ja kuinka useasti, et ikinä ylen useasti.

–Sen sanan päälle tahdon minä vain sanoa—heittäkää risuja kokkoon, pojat!—tahdon vain sanoa: »Arvon mekin ansaitsemme, Suomen maassa suuressa!» sanoi rovasti ja aloitti laulun, kepillään tahtia lyöden— johon samassa kaikki muut yhtyivät sydämensä kaikella innolla—ja laulettiin se loppuun kokon uudelleen tuleen huimailtaessa.

—Mitä te ajattelette? Sanokaa! Eikö se ollut mainiota? puhui Naimi hypähtäen kiinni Anteron, heidän palatessaan kokolle takaisin pappilasta, jonne olivat vanhoja saattaneet. He tahtoivat valvoa koko yön, aamuun saakka, innostua yhdessä, vaihtaa vaikutelmia ja tulkita toisilleen tunteitaan.

Robert vastasi, ilmaisten sen, mitä he kaikki ajattelivat ja tunsivat:

–On aivan ihmeellistä, kuinka voimakkaasti vaikuttaa kaikki se, mitä hän sanoo: jokainen sana on uutta ja kuitenkin on niinkuin olisi sen ennen tiennyt tai ainakin pitänyt tietää.

–Juuri niin, juuri niin oli minunkin! sanoivat Antero ja Naimi melkein yhteen ääneen, samalla kuin he siitä huomiostaan ilostuivat molemmat.

–On sitä tietysti tietänyt ja usein ajatellut, että on isänmaa ja että kuuluu tähän kansaan, joka on eri kansa ja jolla on toivonut ja uskonutkin olevan tulevaisuutta ja tehtävää, mutta en minä sittenkään koskaan ole nähnyt näin selvästi edessäni, mitä se oikeastaan on, kuinka sitä on palveltava ja mitkä ovat kunkin velvollisuudet sitä kohtaan.

–Että me todellakin olemme kansa … oma erityinen yksilö, jolla on ja voi olla erityinen tehtävänsä maailman historiassa! huudahti Antero.

–Kansa, joka kenties vielä tulee jotain tekemään ja jotain merkitsemään … että meilläkin voi olla tulevaisuutta … suurta…!

–Suurta tai pientä, sama se, kunhan on jotain…

–Jonka voimme itse voittaa itsellemme, ilman muiden apua, ajatelkaa!

–Ja millä keinoilla!

–Ainoastaan olemalla oma itsemme, olemalla sitä, mitä jo olemme,– tekemällä vain sitä, mitä jo osaamme!

–Tekemällä omaa työtä, suomalaista työtä, kehittämällä sitä, mitä meillä jo entuudestaan on!

He puhuivat toistensa kilvalla, toistensa suuhun, koettaen kukin ehtiä sanomaan, mitä tunsivat. Naimin kasvoilta oli kadonnut niiden tavallinen iloinen ilme, hän oli melkein kuin huolestunut jostain, otsa pyrkien ryppyihin ja suu supussa ja huulet liikkuen niinkuin lapsella, joka opettelee kirjoittamaan … ja hän oli nyt Anterosta viehättävämpi kuin koskaan.

–Tässä olemme olleet ja eläneet ja kulkeneet, jatkoi Robert heidän kokkomäelle tultuaan, ja meitä on pidetty sankareina ja seppelöity ja meille on tulevaisuuden teitä viitottu, mutta kyllä se oikeastaan on ollut ilman mitään tarkoitusta … minä olen tuntenut sen, vaikken ole ennen osannut sitä itselleni oikein selvittää. En ole uskonut itseeni enkä muihin. Suomi on hukassa, on sanottu, mutta se puhe on valetta, se on valetta! Minä en vielä tiedä, mitä teen, mutta sen minä tiedän, että minä jotain teen!

–Me teemme, me teemme kaikki!

–Tehkää! Voi, voi, jos minäkin jotain voisin! huoahti Naimi.

–Kuka voi meitä vastustaa! Suurta, jaloa, oikeata aatetta ei kukaan voi vastustaa! Pitää olla vain jalo aate!

–Mutta meillähän on!

–Meillä se on!

–Silloin eivät maailman mahtavimmatkaan meille mitään mahda, vaikka kuinka tahtoisivatkin.

–Miksi ne sitä tahtoisivatkaan! Ei ainakaan kukaan suomalainen … voisiko todellakin…? Luuletteko, että voisi olla ketään semmoista? Kun on kysymys Suomen tulevaisuudesta, isänmaan onnesta?

–Vastuksetta, taistelutta se ei mene, mutta onhan ihanaa taistella aatteen puolesta, on ihanaa kaatua ja kuoliakin, jos tarvitaan, sanoi Robert tyynesti ja varmasti.

–Mutta sano, Robert, sano, kuka nyt voisi tahtoa ja mistä syystä? tiukkasivat tytöt yhä.

–Niitä on, jotka suorastaan vihaavat Snellmania! kuohahti Lauri.– Kuulithan itse Kuopiossa. Ja minä näin itse, ei kauan sitten, erään korkean herran silmistä…

–Lauri, elä nyt … hss!

–Mutta me muserramme! Me muserramme!

–Kenenkä te muserratte? kysyi Anette viattomasti ja sointuvasti, saavutettuaan toiset. Hänen äänessään oli suloa ja halua ottaa osaa ja yhtyä, ja hän nojautui Laurin eteen, joka turhaan koetti vastustaa hänen viehättävän olentonsa vaikutusta.

–Summa se: me emme tästä päivästä puhu yhtä ainoata ruotsin sanaa, emme kirjoita riviäkään … pois ruotsi, pois ensin meistä ja sitten koko maasta!

–Tarkoittaako Lauri todellakin, mitä Lauri sanoo?

–Tarkoitan, juuri niin eikä mitenkään muuten—!—mutta ei Lauri enää saanut ääneensä sitä voimaa, jota koetti panna sanoihinsa.

Thure, hieno, hento nuori mies, joka ei ollut tähän saakka monta sanaa virkkanut, seurannut vain mukana kuunnellen ja katsellen, aina heidän rinnallaan, ettei mitään hukkaan menisi, sai sanotuksi:

–Minäkin tahtoisin jotain tehdä.

–Sinäkö?—ja kaikki kääntyivät ikäänkuin hiukan kummastellen hänen puoleensa.

–Miksei Thurekin, ja minä myös! yhtyi Anette, pistäen käsivartensa veljensä kainaloon.

–Tietysti, miksei! sanoi Robert.

–Mutta jos en saa ruotsiksi—?

–Opi suomea! huudahti Lauri melkein ylenkatseellisesti.

–Sitä tietysti tahdonkin, mutta—

–Ei siinä mitään muttia! Robert tuli väliin.

–Ei nyt tästä väitellä—ei se nyt kuitenkaan se ole pääasia. Mieli on kuitenkin tärkeämpi kuin kieli.—Eikö ollut ihanasti sanottu, että »mitä ihanimmat teokset ovat valmistuneet sen päivän illaksi, jonka aamuna—»

–Mutta muistatteko—?

–Kaikista parasta oli minusta, sanoi Risto—se, ettei meidän tarvitse olla neroja, ei suurtöitä haaveksia—

–Mutta te unohdatte kokonaan setä Lönnrotin—hänen soittonsa oli minusta kuitenkin kaikista ihaninta—sanoi Naimi.

Ja niin jatkui, heidän kokkomäellä liikkuessaan, penkeille istahtaessaan ja taas ylös hypähtäessään, innostumista ja muistelemista.

–Mutta muistatteko sitä, mitä hän sanoi: »Kuka on meillä koettanutkaan luoda suomalaista sivistystä? Se vähä, mikä sitä on, on kansan, rahvaan omaa luomaa, mutta tälle klassilliselle pohjalle ei meillä kukaan rakenna»… Antero oli koko ajan sitä ajatellut, sanat olivat soineet hänen korvissaan. Nyt hän sanoo sen, nyt hän esittää sen aatteensa, tahtoo kuulla, mitä muut siitä sanovat. Se oli hänelle yhä enemmän selvinnyt Snellmanin puheen johdosta. Kansalle ei ole annettava ainoastaan kieltä ja kaikkea sivistystä ja opetusta ja edistystä ja helpotusta siihen, vaan sille on annettava myöskin sen entinen henki, sen vanha kulttuuri, joka on ilmoitettu Kalevalassa ja Kantelettaressa ja Sananlaskuissa. Se on kyllä pakanallista eikä semmoisenaan kelpaa, mutta kristinuskon uudessa tulessa olisi sitä sulatettava ja taottava ja luotava uusi maailmankatsantotapa, uusi aatteiden ja ihanteiden maailma, uusi usko ja uusi luottamus, maailman selkäranka ja säilyttäjä, koko maailman eikä vain Suomen! Niinkuin vanhoista kreikkalaisista temppeleistä tehtiin kirkkoja, niinkuin taide sai uusia muotoja ja uutta henkeä maasta kaivetuista kreikkalaisista kuvapatsaista, niinkuin vanha klassillisuus hajoitti selvyydellään keskiajan mystisismin usvat ja valaisi ihmishengen pimeät komerot, niin on myöskin kansamme vanha kalevalaisuus luova valoa meidän henkemme pimentoihin, antava kaavoihinsa kangistuneen kirkon opille uutta sisältöä, karkoittava synkän pietismin, joka halveksii tietoa ja oppia eikä ole muuta kuin kristinuskon irvikuva, ei muuta kuin jätteitä keskiaikaisesta asketismista, joka halveksii elämää ja tuomitsee synnillisiksi sekä viattomimmat ilot että ylevimmät aatteen ilmaukset… Tähän tapaan puhui Antero kokkomäellä kesäisenä aamuna auringon jo noustessa.