Juhani Aho - Kevät ja takatalvi

–Olen heti valmis opereerattavaksi.

–No, niin, kiitos joka tapauksessa ystävällisistä sanoistasi!

Snellman kumarsi kohteliaasti isännälle ja emännälle, ja vanhat herrat istuivat pöydän ääreen.

–Lisätkää risuja kokkoon, pojat! kehoitti rovasti.—Snellman ja Lönnrot!—Nyt täytyy meidän pitää oikein hauskaa. Se nyt oli oikein iloinen asia, että tulitte. En vieläkään voi oikein uskoa silmiäni, että olette siinä. Kas niin!—Lanko, istu tähän!

–Kiitos, minun on hyvä tässäkin.

–Isännät käykää tähän likemmä!—maistamaan tätä makeata viinaa. Näyttäkääpä, osaatteko te tästä sarvesta—päällenne pudottamatta, rinnoille riputtamatta, niinkuin Lönnrot sanoisi.—Tiedättekö, ketä ne on nämä vieraat?

–Kyllähän me toki tämä rohvessyöri tunnetaan.

–Ja tämä Kajaanin tohtori, joka on painattanut Kalevalan. Tämä kolmas on rehtori Snellman Kuopiosta, joka pitää kovasti Suomen miehen puolta ja toimittaa »Maamiehen Ystävää».

–Hyvääpä on, kiitoksia vaan!

–Suur' kiitosta!

Maistettuaan boolia isännät vetäytyivät syrjempään ja muodostivat oman ryhmänsä, jonne tytöt heille silloin tällöin kävivät jotain tarjoomassa.

–Jahah, sanoi rovasti istuttuaan vastapäätä Snellmania—mehän istumme nyt tässä kuin missä symposionissa, valmiina kuulemaan itseänsä Platoa —tuossa sininen taivas, tässä honkien pilaristo—tuolla Arkipelaagi, tässä istuu itse Orfeus, mutta missä on hänen kanteleensa?

–Tässä!—ja Naimi asetti sen Lönnrotin viereen penkille.

–No, Plato, demonstreeraapa siis se ruotoinen teoriasi.

–Niin, niin, sanoi Snellman, filosofiparat ovat aina saaneet olla Aristofanesten hampaissa, sekä sinun että muiden. Mutta jos minä kuitenkin saan sanoa sinulle erään karvaan totuuden, niin ei soitakaan kaiveta ilman käytäntöön pantuja teorioita, varsinkaan ei ilman kansallisuusteorioita. Syynä siihen, miksi nuo ukot, niinkuin usein olet valittanut, eivät käsitä sinun suoviljelyksiesi siunausta, joilla tahdot heitä autuuttaa ja auttaa, on heidän taipumuksensa vanhoillisuuteen ja vastenmielisyytensä yritteliäisyyteen. Mutta vanhoillisuus on suoranaisessa syysuhteessa tietämättömyyteen, joka taas on seuraus siitä, että kansa ei ole itsetietoinen omista tarkoituksistaan. Ollaksemme puhumatta oppineesti ja tieteellisesti, pyydän vain valaista tätä väitettäni erään elävän esimerkin avulla. Muutamia vuosia sitten seisoin eräässä maassa, sama se missä, kukkulalla, johon näkyi laaja tasanko ja tasangolla useita tuon maan kukoistavimpia kauppa- ja tehdaskaupunkeja, kaupunkeja, joiden tiesin sulkevan syliinsä yliopistoja, museoita, kirjastoja, s.o. teollisuutta, kirjallisuutta, taidetta. Kaupunkien välinen maaseutu oli yhtä ainoata peltoa ja puutarhaa, kun taas sen kukkulan, jonka laella seisoimme, peitti hyvin hoidettu metsä.—»Tässä maassa mahtaa olla erinomainen, alamaistensa onnesta erityisesti huolta pitävä hallitus, joka on pannut sen näin kukoistavaan kuntoon», sanoin minä tuttavalleni, joka oli seurannut minua kävelymatkallani.—»Hallituksemme ei ole sen parempi eikä pahempi kuin mitä hallitukset yleensä ovat», vastasi hän, »ja sen tietää meistä jokainen, mimmoisia ne ovat tätä nykyä Euroopassa; on ilmeinen ihme, että ne yhä vielä pysyvät pystyssä—minun luullakseni niiden päivät ovat pian luetut—mutta meidän hyvinvointimme salaisuus on siinä, että kansamme on älykästä, valistunutta ja tarkoitusperistään tietoista. Sitä ei hallita, vaan se hallitsee itse itseään. Kautta vuosisatojen on se taistellut olemisensa puolesta ja samalla kehittänyt kieltään, viljellyt kirjallisuuttaan, rakentanut kulttuuriaan ja levittänyt sitä alaspäin, kansan kaikkiin kerroksiin, tehden sen niille rakkaaksi ja kallisarvoiseksi. Kielen ja kulttuurin yhteys on liittänyt sen yhä likemmin omaan itseensä, siinä on syntynyt voimakas tunne jostain sille erikoisesta ja ominaisesta, se on luonut itselleen sen mukaiset toimintansa muodot ja kehittänyt tarmoaan varmoihin sille soveltuviin tarkoitusperiin, luonteensa, maansa ja luonnon sille viittaamiin ja valmistamiin tehtäviin—myöskin taloudellisella alalla. Tulokset kaikesta tästä kansallisesta kulttuurista näette te, hyvä herra, tuossa edessänne. Ja ne ovat saavutetut huolimatta siitä, että hallitus, jota eivät sido kansaan muut siteet kuin valloittajan ja verottajan, ei ole ainoastaan ollut tätä edistystä tukematta, vaan sitä myöskin vaikeuttanut ja vastustanut.» Ja minä tunsin edessäni olevan maan historiasta, että hän puhui totta. Se oli, hyvä veli, siis kuitenkin kansallishenki, herännyt, hyvin hoidettu ja kehittynyt teoria kansallisesta yhteydestä, joka ystäväni mielestä oli saanut kaiken tuon aikaan, siinä oli, niin sanoakseni, pykälä Hegelin filosofiaa käytäntöön sovitettuna.

–Ellei nyt kuitenkin ollut niin, että käytäntö oli luonut filosofisen teorian eikä päinvastoin?

–Kernaasti minun puolestani, herra professori, sillä jos niinkin olisi, niin sehän vain todistaisi, että teoria ei häily ilmassa, vaan työntää lapionsa yksin pellon ojaankin.

–Jaa, jaa—sanoi rovasti miettien.

–Ja ehdottomasti tulin minä silloin ajatelleeksi toista maata, toisia tasankoja ja laaksoja, joissa asuu kansa, jolla koskaan ei ole mitään ominaista kulttuuria ollut ja joka ei edes aineellisessakaan viljelyksessä ole kohonnut kovinkaan paljon raakalaiskansan metsästäjä- ja paimentolaisasemaa ylemmäksi—hyvän ja viisaan hallituksen isällisestä huolenpidosta huolimatta. Ja miksi näin? Miksi on maamme näin vähän muokattu alalla melkein millä hyvänsä? Miksi köyhyys ja kurjuus ovat ne epiteetit, joita useimmin annamme itsellemme?

–Eiköhän se nyt sittenkin ole karu maaperä, joka on estänyt meitä lentämästä korkeammalle kuin siivet kantavat, virkkoi professori sellaisella äänellä ja kasvojen liikkeellä, kuin olisi asia ollut niin selvä, ettei siitä oikeastaan maksanut vaivaa väitellä.

–Karu maaperä ja kova ilmanala ei ole estänyt hollantilaisia pääsemästä aineelliseen hyvinvointiin ja saamasta luoduksi maastaan paratiisia, vaikka tuo maa oli heidän valloitettava merestä, sen sijaan että meri on antanut ja yhä antaa meille maata ilmaiseksi.

–Maljasi, veli, se oli hyvin sanottu!

–Olen kiitollinen herra professorille siitä, että saan vedota juuri Hollannin esimerkkiin. Vastukset, elleivät ne käy aivan yli kansan voimain, ovat juuri omiansa kiihoittamaan niiden voittamiseen ja siten kehittämään kansassa tarmoa ja yritteliäisyyttä. Toisessakin suhteessa on Hollannin esimerkki opettava. Meiltä puuttuu juuri se, mikä hollantilaisia on kaikissa heidän taisteluissaan sekä ulkonaisia vihollisia että sisällisiä vaikeuksia vastaan ylläpitänyt, puuttuu se kansallisen yhteyden tunne, joka kokoo ja keskittää yhteisiin voimanponnistuksiin erilaiset edut ja hajanaiset harrastukset. Se on se puute, joka estää meitä, turvautumatta hallituksen apuun ja viranomaisten johtoon, liittymästä yhteen niinkin pienten tehtäväin suorittamiseksi kuin on yhteisen viemäriojan kaivaminen tai järvenlaskun tekeminen.

–Totta, totta—tulkaapa tänne, ukot, kuulemaan!—Ainoa, missä meidän kansamme osaa yhtä köyttä vetää, on unien vetäminen uuninpankolla.

Mutta isännät istuivat omissa tarinoissaan, ja rovasti kääntyi taas kuulemaan vierastaan, jonka ympärille kaikki olivat uteliaina ryhmittyneet, Robert, Lauri ja Antero vähän väliä vaihdellen ymmärtäviä ja ihastuneita silmäyksiä.

–Suomi on oikeastaan luonnon puolesta rikas maa, ja meillä on kyllä kaikki edellytykset aineelliseen vaurastumiseen. Maamme luonnolliset apulähteet eivät ole ollenkaan niukemmat kuin monen muun maan.—

–No, kas niin, sitä juuri minäkin olen väittänyt.