Juhani Aho - Kevät ja takatalvi

–»Kyllä se kuulee suomen kielen, joka ymmärtää kaikkein mielen», sanoi Agricolakin aikanaan, virkkoi siihen Lönnrot.

–Mutta jos siis suomenkieltä on voitu käyttää kirkossa, puhelussa kaikkein korkeimman kanssa kaikkein korkeimmista ja kaikkein syvimmistä asioista, miksei se kelpaisi käytettäväksi lakituvissa ja virastoissa, mikseivät sen varat riittäisi opettamaan kansalle yhteenlaskua ja kertomataulua ja selittämään meille päätöslaskua ja Eukliideen alkeita?

–Se on totta se, sanoi rovasti, ja nuorten hyväksyvä hymähdys säesti häntä. Professorska istui punaisena eikä virkkanut mitään.

–Ja eikö paina kansankielen hyväksi vaa'assa mitään se vaara, joka syntyy siitä, että syytetty tutkitaan ja tuomitaan kielellä, josta hän ei sanaakaan ymmärrä?

Nuorten innostus ei enää voinut olla puhkeamatta ilmoille.

–Hyvä! huudahtivat Robert ja Antero melkein yhteen ääneen, ja Lauri teki kiukkuisen liikkeen kädellään ja pyörähti ympäri.

–Kuinka tahansa, jatkoi Snellman ja nousi,—niin on vain ajan kysymys, milloin tämä nykyinen asiaintila on muuttuva, ja se muuttunee hyvinkin pian. On niin ihanaa välistä olla optimisti—ainakin näin kesän kauneimmillaan ollessa, jolloin on melkein mahdoton muistaa mennyttä talvea ja tulevaa syksyä. Teidän silmänne, nuoret, tulevat sen ehkä jo näkemään. Kehitys käy usein etanan kulkua, mutta yhtä usein se voi harpata vuosissa vuosikymmenien, jopa satojenkin matkat—ja aina silloin juuri suurimpien epäkohtien ja vaikeimpien vastusten yli.

–Toisin sanoen: vallankumouksen avulla! sanoi professori, joka kierrettyään kokon ei ollut malttanut olla takaisin tulematta, samassa taas pyörähtäen pois ja mennen alas.

–Jaa, jos Lönnrot on tehnyt vallankumouksen paiskatessaan meille yht'äkkiä pöytään Kalevalan, niin silloin nimitettäköön myöskin hänen kumoukselleen rakentajia kernaasti vallankumoojiksi.

–Mitäpä nyt, veli pyhä, sekoitat minua näin suuriin asioihin.

–Se ei ole oleva vallankumousta, vaan se on oleva vapaata keväistä kehitystä pitkän talven jälkeen! Sillä ainakin minä uskon, epäilkööt muut sitä kuinka tahansa, että tämä kirjallisuus on syntyvä ja tämä kieli pääsevä oikeuksiinsa ennenkuin sitä aavistammekaan. Aika kantaa niitä kumpaakin kohdussaan, ja mitä aika tahtoo luoda, sitä ei mikään mahti maailmassa voi estää tapahtumasta. Hän tuossa—osoittaen Lönnrotia—on tehnyt jo esityöt, perustuksen laskenut, ei ainoastaan suomalaiselle runoudelle, vaan myöskin proosalle. Herrojen opettajain ja virkamiesten tarvitsisi vain kääntyä hänen puoleensa saadakseen tarpeelliset terminsä, nota bene , jos muuten taitavat suomen kieltä, mikä on heidän velvollisuutensa. Samalla kunnioituksella, millä tätä nykyä muistetaan raamatun suomentajia, tullaan vuosisatain kuluttua muistelemaan niitä, jotka ovat jälkimaailmalle pelastaneet suomalaisen kansanrunouden, jotka ovat selvittäneet sen kielen lait, lahjoittaneet Suomen kansalliskirjallisuudelle sen ensimmäiset alkuperäiset teokset.

–Maljasi, Lönnrot!

–Ka, ihanko tässä nyt ruvettiin minulle juhlapuheita pitämään!

–Minä vain tahdoin näiltä nuorilta, sinua osoittaen, kun siinä nyt satut istumaan, kysyä, tietävätkö he ehkä, missä ovat ne miehet, jotka tulevat sinun työtäsi jatkamaan? Ehkä on niitä heidän joukossaan, ehkä heidän toveriensa. Mutta missä he lienevätkin ja mistä tullevatkin, yksi on varma: ainoastaan uusi polvi, joka kasvaa kansallishengen vaikutuksen alaisena ja sen elähyttämänä, kykenee luomaan kotimaista kirjallisuutta, uusi suomenkielinen ja, jos niin saan sanoa, suomenmielinen polvi, joka paitsi rakkautta suomalaiseen nimeen ja suomenkieleen on hankkinut itselleen kykyä sen käyttämiseen—ja jos minä saan sanoa teille mielipiteeni, nuoret miehet, niin se on se, että jokainen ruotsin sana, käytittepä sitä puheessa tai kirjallisuudessa, on kuin onkin hukkaan mennyttä vaivaa suomalaisen kirjallisuuden ja teidän oman kunnianne hyväksi. Ainoastaan suomalainen äidinkielenne on antava teille ja teoksillenne ja kaikelle työllenne—sanon sen peittelemättä—millä alalla tahansa pysyvän paikan kansamme muistossa. Ei teidän suinkaan tarvitse neroja olla, ei suurtöitä suorittaa tai haaveksia, tulos ja tarkoitus on saavutettavissa keinolla niin yksinkertaisella, että se muistuttaa Kolumbuksen munaa: pukekaa suomenkieliseen muotoon—te, jotka sitä taidatte—sekä kirjoituksessa että puheessa kaikki se, minkä esittämiseksi tähän saakka olette ruotsinkieltä käyttäneet. Tulevaisuus on pitävä mestariteoksista huolen; ja on ehkä pitävä niistä huolen tavalla, joka saa maailman hämmästymään. Ehkäpä ovat mitä ihanimmat nidokset valmistuneet jo ennen sen päivän iltaa, jonka aamuna kansa heräsi ja herätettiin tietoisuuteen omasta itsestään.

Hän oli innostunut sanoistaan, mutta vielä enemmän muut.

–Tarttukaa, pojat, palkeisiin, toiset vasaroihin, vetäkää ahjosta se rauta, jonka hän, toinen Ilmarinen, tuo taitava seppä, on siihen kuumenemaan ja kiehumaan pannut, ja takokaa niin, että säkenet Suomen tulevan sammon työstä taivaalle säihkyvät ja että kalke kuuluu kautta maan! Riippukoon kunkin yksilöllisestä taipumuksesta, minkä aseen hän valmistaa, auranko, lapionko, kirveenkö vaiko—muurinmurtajan. Tätäkin asetta tarvitaan, toistaiseksi ehkä enemmän kuin muita, sillä joka taholla, minne pyrimmekin suomalaisen työn vainiolla, kohtaa meitä sitä ympäröivä ennakkoluulojen murrettava muuri. Mutta ei mikään muuri ole niin luja, ei mikään vallitus niin vahva, ettei se kaatuisi, kun siihen päin isketään, kun sen kimppuun käydään järjen, älyn ja henkisen tarmon avulla ja sotahuutona suuren aatteen nimi!

Hänen kasvonsa muhoilivat. Hänen silmänsä olivat saaneet leikkisän ilmeen. Hän katsoi kulmainsa alta, silmät hymyten.

–Minä luulen, että tästä tuli kuin tulikin nuorison malja! Olkoon menneeksi! Ettei minua turhaan huudettaisi nuorison yllyttäjäksi, niin sallinet, hyvä veli, että minä sen sijaan, että joisin isännän maljan näiden puheiden päälle, juon tuossa takanasi seisovan ja sinua ympäröivän nuorisosi maljan—naiset siihen luettuina! Nuorison malja siis!—mutta että nuoretkin saisivat hurrata, niin samalla Lönnrotin, joka on nuorista nuorin ja ripeistä ripein!

Nuoret alkoivat, toisilleen merkkejä tehden, käydä käsiksi Lönnrotiin häntä ylös nostaakseen, mutta hänellä oli Naimin kannel polvellaan, ja hän virkkoi sävyisällä, tyynellä äänellään:

–Niin, no, jos nyt sitten soitettaisiin vanha virsi niiden hyväin puheiden päälle, koska nyt Naimi niin tahtoo—ja samassa helähti ilman läpi heikko, surumielinen sävel kanteleesta hänen polvellaan.

Kuinka kaikki yht'äkkiä oli muuttunut Lönnrotin istuessa kivellä hongan alla ja vanhaa runovirttä kanteleella säestäessä! Äsken oli kokko hulmunnut ja valaissut tuon järeän toimen miehen järeitä kasvoja. Äsken olisi Antero ollut valmis ryntäämään, käymään kimppuun, tuntenut tarvetta tehdä jotain heti kohta!—nyt oli kaikki kuin lumottua, huntuun kiedottua, ääni tuli kuin metsän sisästä kuiskaten, sävel kuin maan alta hongan juurien peitosta, kokkotulen riutuessa ja ikäänkuin senkin kuunnellessa yhdessä tyynen taivaan ja liikkumattomien puiden ja niiden alle satunnaisiin asentoihin pysähtyneiden ihmisten kanssa. Oliko se vanhaa Kalevalan säveltä, vai oliko se virttä? Eikö tuolta jostain kuulunut hänen isänsä virsi, eikö kannel juuri sitä säestänyt nyt, kun laulu vaikeni, mutta soitto jatkui? Eivätkö muutkin sitä kuulleet?—Oliko Snellman sanonut sen hänen aatteensa, että oli rakennettava kansan klassilliselle pohjalle?—Mitä Lönnrot nyt soitti? —Ei, hän lakkasi juuri, laski kanteleensa pois, ojensi Naimille ja sanoi jotain—mitä?—»En minä, setä hyvä»—ja Naimi pudisti päätään ja hymyili surullisesti. Miksi olivat kaikki käyneet niin totisiksi? Snellmankin.—Nyt ne liikahtivat kaikki—joku oli virkkanut jotain— kuka? Snellmanko?—Mitä hän sanoi?—»Kaikki muuttuu meillä lopulta lauluksi ja tunnelmaksi», kuiskasi Kaarina Anterolle.