Selma Anttila - Näyttelijättären tarina

Tulevaisuudessa tapaamme toisemme aivan uusissa oloissa. Pysy pyrinnöissäsi uskollisena.

Katri luki ja luki, mietti eikä selvinnyt. – "Pysyä pyrinnöissäni uskollisena"? Missä pyrinnöissäni?

Harjun maisterin puheilleko? Jos hänkin kysyy pyrinnöistä, enkä minä tiedä mitään? "Minä olen puhunut asiasi hänen kanssaan selväksi."

Katri ei päättänyt mennä eikä olla menemättäkään. Hän vain nousi kävelemään syvissä mietteissä ja löysi itsensä Harjun pääkäytävän eteisestä.

Ovi narahti, ja joku kysyi sivuhuoneesta: – Kuka siellä?

Katri astui epäröiden huoneen poikki ääntä kohti.

– Katriko? Päivää, lapsi, ja tervetultuasi! Minä tiedän asian. No, miten me nyt aloittaisimme? Minä tahdon opettaa sinua itse ja aluksi täällä maalla.

– Kun en minä ymmärrä mitään niistä pyrinnöistä, – sanoi Katri ujosti.

Maisteri Harju ällistyi ja katsoi tyttöön. Katri ojensi ujosti Tuomaan kirjeen maisteri Harjulle.

– Saanko minä lukea tämän? – kysyi maisteri. Katri kumarsi, niinkuin oli nähnyt Tuomaan tekevän, lyöden paljaat jalkansa yhteen.

Maisteri Harju hymyili kirjettä lukiessaan ja tekeytyen vakavaksi sanoi:

– Niin, Katri, sinun pyrintösi on nyt lukea ahkerasti tämä kesä. Tuomas on opettanut sinulle koko joukon hyviä asioita. Nyt me jatkamme. Saat uusia aineita ja uusia kirjoja. Kuinka on, voitko jäädä heti tänne?

– Minne minä menisin? – kysyi lapsi luottavaisena.

– Miinan huoneen takana on pieni kamari sinua varten.

Katri sävähti ja punastui.

– Etkö pidä Miinasta?

Katri punastui entistä enemmän ja pelkäsi, että hänen suojelijansa luulisi hänen nyt luopuvan pyrinnöistään Miinan vuoksi, ja rohkaistuen oikein omaan tapaansa hän riistäytyi irti painostuksesta ja sanoi:

– En minä välitä Miinasta, minä välitän vain pyrinnöistäni – lu-lukemisesta! – lisäsi hän aivan hiljaa luullen olleensa liian kovaääninen.

– No niin, nyt alamme ymmärtää toisiamme.

Näin alkoi Katrin koulunkäynti.

Opettaja oli kokematon tietojen jaossa eksyen tuon tuostakin laajoille tietämisen alueille, mutta lapsi lepäsi silloin miettien sitä, mitä oli ymmärtänyt. Edistys oli nopea, ja opettaja oli tyytyväinen, vaikka vaatikin luonnottoman paljon, mutta hänen lämmin ystävyytensä lasta kohtaan ja suunnittelut tulevaisuudesta ylläpitivät tasapainoa.

Katrille jäi kuitenkin aikaa läksyistäkin. Hän luki kertomuksia, joita maisteri hänelle antoi, ja – ajatteli. Ajattelemiseksi sanoi Katri koti-ikäväänsä metsään ja Juonalaan. Kylä ja hänen suhteensa sen asukkaihin jäi yhä enemmän syrjään. Se oli kuin vanhaa, ikävää unta, jossa hän aina oli ollut pelkeillään ja pakojalalla, aina ahdistettuna ja naurun aiheena. Hän oli nytkin sen verran ollut kosketuksessa kyläläisten kanssa, että tiesi heidän ihmettelevän, kuinka Harjun maisteri koulutti häntä, kerjäläistä, ja tahtoi tehdä vaikka ylioppilaaksi.

Katri ikävöi metsäänsä, ja kun aikaa sattui olemaan, pukeutui hän vanhaan hameeseensa ja läksi.

Jalat sipsuttivat pitkin vanhaa tuttua polkua, harjunselkää, ja omaa taitavuuttaan koetellen ne veivät Katria kiveltä kivelle ja kannoille, hipaisivat kevyinä mättäiden huiput, hyppivät yli kaatuneiden puiden ja kuoppien, oikaisten jyrkänteitä ja kiiveten loukkoisia mäkiä, joissa mustikkain varret, sananjalat, vatut, lepät, köynnöskasvit ja sammaleet petollisesti peittivät syviä koloja. Niihin olisi tottumaton metsänkävijä moneen kertaan jalkansa taittanut ja syössyt alas jyrkänteiltä. Metsot ja teerit pyrähtelivät lentoon hänen edessään häiriintyneinä marja-ateriallaan ja piiloutuivat samassa tuokiossa kömpelösti lentäen lähimpään tiheikköön. Katri nauroi riemuissaan sitä kiirettä ja pysähtyi syvään hengittäen kuusten pihkatuoksua. Se meni hänen vereensä, metsä huumasi, nostatti suloisen lämmön päähän, poveen. Hän laskeutui sammaleelle, syleili mätästä päänsä alla lapsellisesti jokeltaen helliä sanoja. Oli pakko jokeltaa, pakko hellästi koskettaa mätästä, hyväillä ja viihdyttää itse viihtyäkseen. Se oli niin pehmeätä ja viileätä. Tämä metsä, taivas, puut, mätäs oli häntä varten ja hän niitä varten ja aurinko katseli vain häntä, kaartui juuri hänen ylitsensä.

Kauan levättyään hän unohti harmit, ja kaipuu vanhaan kotiin hiipi hiljaa ja varmasti mieleen, nosti hänet jaloilleen, ja kesäiset muistot ottivat kokonaan valtoihinsa. Hiljaa vihellellen hän hyppi jälleen kiveltä kivellä oikoteitä. Pian, pian hän tahtoi nähdä jälleen kaikki, missä olivat jutelleet, lukeneet, kirjoittaneet – kuinka Tuomaan käsi oli vienyt hänen kättään, ja kuinka hän oli pelännyt, ettei osaisi, ja yölläkin miettinyt koukeroita ja unissaankin kirjoittanut ja laskenut. Jospa hän nytkin saisi sellaista koulua vain yhden ainoan päivän. Lämmin tunnelaine pysäytti nopean kulun. Hän kuunteli puunhakkuuta tuolta aivan kohdalta. Siellä piti olla tie heti mäen alla, vain tämä rinne kotiin. Hän aikoi ensin kiertää hakkaajan, mutta ylpeys nousi. Mitä hän pelkäsi, ei ollut enää lapsi!

Kas, tässähän oli aikaisemmin kesällä taitettu lehtiä, tuossa oli haasia – Kaivolan metsässä. Hän vihelsi pitkään, ahaa, siis Kaivolan puolella rinteessä hän oli. Kuinka ne mäet ovat yhtäläiset kuin kaksi puolukkaa! Hän oli luullut toiseksi. Kukahan se hakkaaja mahtoi olla, oli haasian takana, ei tarvinnut muuta kuin kurkottaa hiukan ja painua alemmaksi. Kivi, jolle hän oli astunut, irtaantui ja vieri kilisten, kalisten toisten kivien päällitse alas. Mies pinon takaa tuli näkyviin.

– Kaivola! – huudahti Katri.

Katrin sydän seisahti, hän jähmettyi hetkeksi, mutta samassa nousi uhma, ja itsepuolustusvaistosta hänen kätensä sukelsi taskuun ja silmä otti varman suunnan alas rinnettä. Se oli nyt kaadettujen puiden ja oksien peittämä, mahdotonta siinä juosta, ja jos hän palaisi kiertoteitä, ei hän ehtisi ensimäiseksi kotiin, ei ennättäisi ottaa avainta kiven alta avata ovea ja lukita.

Kaivola ei liikahtanut.

– Tule pois, tyttö, mäestä! En minä pure enkä haukukkaan, – sanoi hän nauraen. Kun ei Katri vastannut ja aikoi poistua, otti hän nuoranipun pinon päältä ja heilutti sitä. – Jos sinä taas pelkäät, niin voinhan minä sitoa itseni tällä kiinni puuhun. Minkäs vuoksi sinä oikein uskot, että minä teen pahaa? – Ja sanansa todistaakseen hän sitoi nuoran ympärilleen ja veti toisen pään kiinni puuhun. – Tuolla on kirves ja tuossa on puukko, – sanoi hän ja heitti ne matkan päähän. – Ja tuosta saat köyden toisen pään, ja vyölläni on umpisolmu. Uskallatko nyt jutella? – puhui mies ja nauroi.

Katri otti maasta köyden pään kahden vaiheilla, mitä oli tehtävä.

Kaivola nauroi yhä ja Katri katseli häntä epäillen.

– Luulin jo, että olit aikavustunut ja tullut järkiisi ihmisten joukossa. Taidat sentään vielä olla villi.

Kummallista oli kuulla Kaivolan näin puhuvan, ja semmoinen se oli kuin muutkin miehet, kun ei vaan ärsytellyt.

– Istu sinne kiven päälle, minä olen tässä. No, johan sinä kesytyt.

Kaivola myhäili ja sytytti paperossin. Hänellä oli valkoiset hampaat ja vaaleat viikset.

– Minä olen pitänyt sinua silmällä ja koetellut luontoasi. Et taida olla sellainen harakka kuin ne kaikki muut tytöt. Taidat jo ymmärtää asioita. Johan sinä kai olet seitsemäntoista. No, avaa nyt suusi, älä tuossa värjötä.

– Ei minulla ole mitään sanomista.

– No, ollaan sitten vaiti. Sinä olet tullut peijakkaan nätiksi.

Katri hypähti ylös.

– No, no, ei arkuus haittaa, liika on sentään liikaa, se tuppaa jo äköittämään. Eiköhän se Eetu nulikka ja pappilan herra ole sanoneet sinulle sitä samaa? Nättihän sinä olet.