Árpád Berczik - Hauskoja hetkiä

– Ja te kävelitte noin puettuina? – kummasteli Edit.

– Se mies, jonka saappaissa suurimmat kannukset välkkyivät.

– Kummallista!

– Miksi kummallista? Käytämmehän vieläkin kansallispukuamme juhlatiloissa, ylpeilemme sen kauneudesta…

– Se on toista, ihan toista – viisasteli Edit – kruunaus, hovitanssiaiset, valtiopäiväin avajaiset eivät olisi kauniita ilman unkarilaista juhlapukua, mutta jokapäiväisessä elämässä se ei sovi. Ja sehän oli ennenaikaan, kun jokainen sellaista pukua käytti, mutta meidän päivinämme… Minä en pidä poikkeuksista.

– Kultaseni, vuonna 1862 minä matkustin läpi puolen Eurooppaa attilassa.

– Kuinkahan sinua lie töllistelty!

– Töllisteltiin kyllä, mutta minä kärsin sen isänmaan tähden.

Edit vaan ei tahtonut kärsiä rakkautensa tähden. Jos tuo kosija vain sen verran rakastaa häntä, ett'ei tahdo tehdä hänelle mieliksi tuota pientä uhria, silloin hän ei rakasta häntä —

Ja Gerö ajatteli melkein samalla tavalla Editistä. Asettaessani hänet sen vaihtoehdon alaiseksi, että joko saapuisi ranskalaisessa puvussa saamaan vastausta kosintaansa taikka ei ollenkaan – hän matkusti pois.

Siinäpä vasta pommi! Pääkaupungin rakastuneille on todellakin onneksi, että vesijohto tykkänään on hävittänyt kaivot; onnettomille rakastuneille ei ainakaan enään ole mihin hypätä. Siitä tulee kaunis juttu, huokasi kanssani koko perhe ja ajatteli päänsä puhki, mitenkä asia olisi autettava oikealle tolalle. Emmehän saata Avassylle lähettää antautumiskirjettä? Saakelin poika! Hän ei tuhlaa monta sanaa, ennemmin sopii häntä sanoa vaiteliaaksi, mutta jos on toimittava, tekee hän pian päätöksensä. Ja naisia tämmöiset vakavat, toimintaan valmiit miehet enimmin miellyttävät.

Sisareni oli äärettömän onneton niitten kahden viikon kuluessa kuin neuvottelumme kestivät. Lopulta kuitenkin sovimme, että olkoon menneeksi! Minä matkustan perheen nimessä Gerön luokse ja … ja … ja niin edespäin.

Aioin lähteä kotia, joutuakseni pian matkalle, kun käytävässä ulkopuolella eteisen ovea tapasin Gerön.

– Sinä täällä? – kysyin kummastuneena.

– Niin, olen saanut sähkösanoman, ja riensin tapaamaan rakasta morsiantani.

– Minkä sähkösanoman?

Hän näytti minulle sen: "Olen Teidän, tulkaa ensi junalla. Edit." Häijy tyttö, antaa meidän turhaan neuvotella koko kaksi viikkoa!

Gerö herra voitti: unkarilaisessa puvussa hän vietti kihlauksensa; unkarilaisessa puvussa hän kävi vierailemassa morsiamensa kanssa; unkarilaisessa puvussa vei hän hänet alttarille ja unkarilaisessa puvussa läksi hän häämatkalle ja palasi – ranskalaisessa puvussa. Hämmästyksemme oli tietysti suuri, luulimme kaikki että nuori rouva oli vihdoinkin tuon pukumuutoksen aikaansaanut, mutta Edit selitti nauraen, että hän ei suinkaan voinut sitä ansiokseen lukea.

– Vartokaa vaan, kyllä hän itse kertoo, mistä syystä käytti tuota pukua ja minkätähden sen heitti.

Nuoren parin kotiintuloa vietettiin perheessä suurilla illallisilla ja kun sampanjan jälkeen ensimmäinen puhe oli suoritettu, vaadimme uutta lankomiestämme selittämään tuon omituisen arvoituksen.

– Te muistatte kai vielä kaikki – alotti Gerö kertomuksensa – noita kuudenkymmenen luvun aikoja. Elämämme oli täynnä innokasta toivoa – minä tarkoitan nuorisoa. Vanhat olivat huolestuneita, mutta me emme tietäneet heikkouskoisuudesta, me olimme pyhästi vakuutetut siitä, että väkisin valloitamme takaisin perustuslait, kun vaan panemme toimeen mielenosoituksia, mistä hinnasta hyvänsä, millä tavalla tahansa. Unkarilaisia pukuja, isänmaallisia lauluja, salaisia kokouksia, rahankeräyksiä isänmaallisiin tarkoituksiin, otteluja poliisien kanssa jne., jne. Olin silloin lakitieteen ylioppilas pääkaupungissa; monet tovereistani pistettiin salvan taa tahi sotamiesriviin, minä sattumalta pääsin kummastakin. Muutamain toverieni kanssa – meitä lienee ollut viisitoista – perustimme piirin, joka kokoontui kaksi kertaa viikossa erään ravintolan sivuhuoneessa ja vietti iltansa onnellisissa, isänmaallisissa haaveiluissa. Kuinka helpolta näyttikään meistä uuden Unkarin luominen, jahka vaan saisimme vallan käsiimme! Paljon kauniita, jaloja aatteita vaihdoimme ja kerran teimme juhlallisen lupauksen, että käytämme kansallispukuamme kuolemaan asti. Vuodet vierivät, minä päätin lakitieteelliset opintoni, palasin kotia ja pysyin lupauksessani.

– Siis lupaus! – huusi Editin äiti.

– Kärsivällisyyttä, äiti kulta, on vielä jatkoakin – lausui Edit, luoden riemusta loistavat silmänsä Geröön.

– Kuulkaamme, kuulkaamme! – kaikui joka taholta; – pyydämme jatkoa.

– Kerran sitten rakastuin, ensimmäisen kerran – jatkoi Gerö.

Uskomattomuuden mutina kuului seuran miespuolisista jäsenistä.

– Lasket joutavia! Olit ylioppilas Pestissä, etkä muka olisi ollut keneenkään rakastunut? – Näillä sanoilla minä toin ilmi yleisen mielipiteen.

– Liehakoitsija! Puolisonsa tähden hän niin puhuu! – väitti eräs toinen seurassa.

– Rakkauteni esineen nimi oli Gabriella. Minä rakastin häntä, mutta hän ei huolinut rahtuakaan minusta.

– Ja sinut vastustus teki vielä tulisemmaksi, eikö niin? – kysyi joku.

– En tiedä mikä sen vaikutti, se vaan on varma, että olin rakastunut. Silloin jo nuot isänmaallista innostusta uhkuvat ajat olivat ohitse, alettiin luopua unkarilaisesta kansallispuvusta, eurooppalainen muoti rupesi taas pääsemään valtaan ja laskiaisajan alussa siinä pienessä kaupungissa, missä tämä tapahtui, kiisteltiin paljon siitä, mentäisiinkö tanssiaisiin frakissa vai attilassa. Suurin osa naisia puolusti frakkia, tekivätpä oikein propagandaa sen puolesta, Gabriellan johdon alaisena. Jos joku mies vastustikin muita, niin kaunis johtaja kyllä sai hänet taivutetuksi. Sillä Gabriella oli kaunis, yhtä kaunis kuin rikas ja turhamielinen. Joka ei taipunut hänen oikkunsa alaiseksi, se oli hukassa ainaiseksi. Attilan puoltajien joukko oli jo huvennut sangen pieneksi ja varmalta näytti, että ensimmäisissä tanssiaisissa frakki voittaa, jos minäkin taipuisin. Sillä vastustus nojautui enää vaan minuun. Antautuisinko vai enkö? Sitä mietiskelin. Minä tunsin, että jos Gabriella rakastaisi minua, ripustaisin mielipiteeni ja attilani naulaan.

Tanssiaisilta lähestyi; Gabriellan kunnia oli kysymyksessä. Hän oli luvannut, ettei baalissa nähtäisi ainoatakaan attilaa ja kutsutti minut luoksensa kuulusteltavaksi. Sykkivin sydämin istuin hänen huoneesensa; hän oli kauniimpi kuin koskaan ennen. Hän laski valloilleen kaiken kaunopuheisuutensa, kaiken viehätysvoimansa, voittaaksensa minut puolelleen. Pyysi minua hänen tähtensä antamaan myöten tuossa pikku asiassa; tanssiaisten jälkeen saisin vaikka kuolinpäivääni saakka käydä unkarilaisessa puvussa, mutta hänen vastustajansa nauravat hänelle, jos hän ei pidä lupaustaan. Minä panin vastaan. Vihdoin hän menetti malttinsa ja huudahti kiivastuneena: "Hyvä, silloin en minä ikinä tule omaksenne!" Maailma pyörähti silmissäni. Tähän asti hän ei koskaan ollut lausunut ainoatakaan sanaa, josta olisin saattanut päättää hänen vähimmälläkään tavalla suosivan minua; nyt hän, ikäänkuin sydämensä salpa olisi pamahtanut auki, yht'äkkiä ilmaisi itsensä! "Te siis voisitte rakastaa minua?" kysyin mielenliikutuksesta vavisten. Hän katsoi minuun, ei minuun – vaan sisimpään sydämeeni ja vastasi: "Sen sanon sitte tanssiaisissa!" Asia oli ratkaistu: frakki voitti. Mutta minä … minä en voittanut! Tanssiaisissa pyytäessäni vastausta, tuo armoton koketti heleästi naurahtaen vastasi: "laskin leikkiä, paljasta leikkiä!"

Tuli ilmi, ett'ei hänen ollut juolahtanut mieleenkään minua rakastaa; hän meneekin näinä päivinä kihloihin erään husaariupseerin kanssa, jota joka hetki odotetaan Wienistä. Jouduin epätoivoon ja tuskassani minulta pääsi tuo vähän omituinen kysymys: "miks' ette voi minua rakastaa?" Gabriella vastasi ilkkuen: "Miks' en? Siks' en, että minä pidän iloisista, hauskoista ihmisistä, ja Te tuossa ijankaikkisessa unkarilaisessa puvussanne olette tuommoinen … noh, tuommoinen surkea unkarilainen!" Enempää en tarvinnut. Olin tullut järkiini. Mutta silloin tein sen päätöksen, että nain vaan sellaisen naisen, jolle kelpaan surkeanakin unkarilaisena. Sen vuoksi en tätä ennen ole heittänyt tuota pukua.