Victor Hugo - Lucrezia Borgia

Joseph Léopold Sigisbert Hugo oli napoleonilainen upseeri. Hänen poikansa Victor Marie Hugo syntyi helmikuun 26 päivä 1802 Besançonissa. Victor Hugon kehitys romantikkona alkoi jo varsin varhain. Jo lapsena hän vanhempainsa mukana oleskeli Italiassa ja Espanjassa, ja näiden maiden luonto ja olot painoivat syvän leimansa pojan rikkaaseen mielikuvitukseen ja sielunelämään. Madridissa Hugon perhe asui vanhassa palatsissa, jonka rakennustyyli ja seinäkuvat vaivuttivat kahdeksanvuotiaan Victorin syvään haaveiluun ja mietiskelyyn. Kun Napoleonin veljen, Josephin, asiat Espanjassa kävivät huonosti, palasi nuori Victor äitinsä seurassa Parisiin, missä asetuttiin asumaan vanhaan avaran puutarhan ympäröimään taloon, joka sijaitsi yksinäisessä Val-de-Grâcen kaupunginosassa. Poika jäi nyt pitkiksi ajoiksi äidin hoitoon, mikä ainakin pojan kirjallisiin opintoihin nähden oli sangen vapaata ja järjestämätöntä. Nuori Hugo luki valitsematta kaikkia kirjoja, jotka vaan sai käsiinsä, kuten Tacitusta, Vergiliusta, Lucretiusta, Voltairea, Rousseauta, ritari Faublasia y.m. Avarassa puutarhassa hän kuunteli luonnon salaperäistä kuisketta, havaitsi värivivahduksia, valon ja varjon vaihtelua, ja näin yhtyivät luonnonvaikutelmat kirjojen tarjoamiin kuvauksiin ja hänen mielikuvituksensa muuntelemiin henkilöhahmoihin.

Kun hänen isänsä oli palannut kotia, otti hän lastensa kasvatuksen ohjat käsiinsä. Hän tahtoi valmistaa poikansa Victorin polyteknilliseen kouluun, mutta Victor aavisti jo silloin tulevaa kutsumustansa ja harrasti etupäässä kirjallisuutta. Hän kirjoitti joukon runoja, jopa näytelmiäkin ja täytti kouluvihkonsa kirjallisilla harjoitelmilla. Vuodelta 1816 on säilynyt hänen muistiinpano-vihkonsa, johon hän on kirjoittanut sanat: "Je veux être Chateaubriand ou rien." [Tahdon olla Chateaubriand taikka en mitään.] Chateaubriand, Ranskan romantismin kantaisä, ja Lamartine olivat tähän aikaan hänen ihanteitaan. Heidän teoksensa olivat hänen esikuvinaan ja heidän veroistaan runoilijamainetta hän uneksi. Pian hänessä heräsi halu saattaa julkisuuteen nuoren runottarensa antimet. Jo vuonna 1817 hän otti osaa Ranskan Akatemian toimeenpanemaan kirjalliseen kilpailuun ja seuraavina vuosina Toulousen kukkaisjuhlien yhteydessä oleviin kirjallisiin kilpailuihin, joista sai kunnianimen "maître des arts".

Hugo hylkäsi nyt matematiikan ja päätti kokonaan antautua kirjallisuuden alalle. Tähän aikaan rupesi Ranskan nuorissa mielissä heräämään voimakkaita taideuudistuspuuhia. Virkeät henget olivat kyllästyneet klassisismin jähmettyneisiin esteettisiin kaavoihin, ja Napoleonin ajan ankara sotilasvalta ja sensuuri oli tukahuttanut kaikki vapaammat ja tuoreemmat kirjalliset vesat. Hugon aikalainen Théophile Gautier antaa tämän ajan nuoresta taideinnostuksesta seuraavan kuvauksen: "Nykyiset sukupolvet saattanevat vaivoin kuvitella sitä kuohahtavaa innostusta, joka täytti mielet tällä ajalla; oli vireillä samanlainen liike kuin renessanssin aikana. Uusi elämänmehu tulvaili voimakkaana. Kaikki iti, joka vesa oli nupuilla, joka silmikko aukeni. Hurmaavat tuoksut levisivät kukista; ilma oli huumaava, ihmiset olivat juopuneet lyyrillisyydestä ja taiteesta. Tuntui siltä, kuin oltaisiin löydetty suuri menetetty salaisuus, ja niin olikin laita, oltiinhan jälleen löydetty runous." (Histoire du Romantisme).

Victor Hugo liittyi joukkoon nuoria miehiä, joiden pääpyyteenä oli kirjallisuuden uudistaminen. Tämän literäärisen seuran nimenä oli "Le petit Cénacle", ja Hugosta tuli sen johtaja. Gautier kertoo tästä ryhmästä mainitussa teoksessaan seuraavasti: "Pieneen huoneeseen, jossa ei ollut kaikille istumasijoja, kokoontui nuoria miehiä, todella nuoria ja erilaisia kuin nykyajan nuoret, jotka kaikki ovat siinä viidenkymmenen vaiheilla. Se riippumatto, jossa huoneen isäntä otti päivällisleponsa ja kapea vuoteenpahainen, jossa aamunkoitto usein yllätti hänet lukemassa runoteoksen viimeistä sivua, saivat kutakuinkin korvata kokoushuoneen puutteellista mukavuutta. Kahta paremmin puhuttiinkin seisaalta, puhujan tai lausujan ilmeet ja kädenliikkeet siten vaan tulivat kahta mahtavammin esille."

Vuonna 1822 Hugo julkaisi ensimäisen runoteoksensa "Odes", jonka nojalla Ludvig XVIII antoi hänelle kahden tuhannen franc'in suuruisen eläkkeen. Viimemainittuna vuonna Hugo meni naimisiin, siis ainoastaan kaksikymmentävuotiaana. Tästä lähin alkaa nyt hänen kirjallinen jättiläistuotantonsa. Oodeihin liittyi pari vuotta myöhemmin Ballaadit. Hänen ensimäiset romaaninsa Han d'Islande ja Bug-Jargal ilmestyivät, edellinen 1823, jälkimäinen 1825. Hugon ensimäinen kirjallinen merkkiteos on näytelmä Cromwell (1827), jota ei sen ilmestyttyä esitetty, mutta jolla romantismin historiassa on suuri merkityksensä esipuheensa takia, tämä kun sisältää romantismin katkismuksen. Se oli samalla sotamerkki romantikkojen ja klassikkojen väliseen taisteluun. Victor Hugosta tuli nyt varsinaisen n.s. Senakelin johtaja ja hänen ympärilleen kokoontui sellaisia kuuluja miehiä kuin Alfred de Vigny, Sainte-Beuve, nuori Alfred de Musset, Théophile Gautier, Prosper Mérimée, y.m.

Seuraava Hugon näytelmistä oli Marion De Lorme , joka ilmestyi 1828, mutta jonka esittämisen ehkäisi sensuurin kielto; tämä raukesi vuoden 1830:n vallankumouksen jälkeen, jolloin Marion de Lorme suurella menestyksellä esitettiin Porte Saint-Martin teatterissa. Edellinen vuosi oli tuottanut väririkkaan runokokoelman Les Orientales ja yhden Hugon etevimmistä proosateoksista Dernier jour d'un condamné , jossa hän järkyttävästi analyseeraa kuolemaan tuomitun tunteita. Tämän teoksen tarkoitus oli vaikuttaa kuolemanrangaistuksen poistamista.

Helmikuun 25 päivä 1830 on tärkeä rajapyykki sekä Hugon runollisessa tuotannossa että Ranskan romantismin historiassa. Silloin oli Hernani näytelmän myrskyinen ensi-ilta. Sensuuri oli sallinut sen näyttelemisen siinä luulossa, että klassikkojen vastustus sen murhaisi. Mutta tästä ensi-illasta koitui päinvastoin suuri voitto sekä tekijälle, että hänen koululleen. Théophile Gautier, A. Royer (Histoire du théâtre contemporain), y.m. ovat antaneet tästä merkillisestä teatteri-illasta vilkasvärisiä kuvauksia.

Hugo on vallan väsymätön tuotannossaan. Suitsuavan tulivuoren tavoin hänen mielikuvituksensa lakkaamatta purkaa ilmoille hehkuvaa sisällystään. Heti Hernani näytelmän jälkeen hän julkaisee tunnetun suuren romaaninsa Notre-Dame de Paris ja runoelman Feuilles d'automne .

Kokonaista neljä draamaa kirjoittaa Hugo vuosien 1832-1836 sisällä, nimittäin Le roi s'amuse, Lucrèce Borgia, Marie Tudor ja Angelo . Kaikki nämä draamat ovat suorasanaisia. Lisäksi hän tänä rikkaana draamallisen tuotannon aikana vielä kirjoitti ivakuvauksen, nimeltä Claude Gueux , erään kriitillisen teoksen sekä runokokoelman Chants du Crépuscule . Ajalla kesästä 1837 kevääseen 1840 hänen ahkera kynänsä tuottaa runomittaisen näytelmän Ruy Blas ja lyyrilliset runosarjat Les Voix Intérieures ja Les Rayons et les Ombres . Kesäkuun 2 päivänä hän piti vastaanottajaispuheensa Ranskan Akatemiassa, jonka jäseneksi hän astui kolmasti jäätyään huomioonottamatta.

Nyt oli Hugo saavuttanut vakaantuneen kirjailijamaineen ja lisäksi saanut osakseen suurimman kunnian ja tunnustuksen, mitä ranskalainen kirjailija uneksi, sijan noiden neljänkymmenen "kuolemattoman" joukossa. Tuntui siltä kuin tämä voimakas ja uusia uria uurtava mies olisi murtanut kaikki menestymisensä esteet. Mutta nyt juuri kohtasi häntä vastoinkäymisiä, jotka pitkiksi ajoiksi syvästi lannistivat hänen taipumattoman henkensä. Vuonna 1843 esitettiin Théâtre Français'n näyttämöllä hänen draamansa Les Burgraves , jota kohtasi mitä täydellisin epäonnistuminen. Tämä ensimäinen vastoinkäyminen ja Hugon äsken naimisiin menneen tyttären tapaturmainen kuolema nostivat runoilijassa niin masentuneen ja katkeran mielentilan, että hän ajatteli kirjallisen uran hylkäämistä. Hieman tyynnyttyään hän päätti haihduttaa mielensä haikeutta antautumalla poliittisiin harrastuksiin.