Árpád Berczik - Hauskoja hetkiä

Ihmeellinen kirje, joka voi synnyttää semmoisen käänteen ihmisessä.

Kaunis leski ottaa sen esille monta kertaa, lukee sen alusta loppuun, kosto säteilee hänen kasvoillaan, sitten panee hän sen takaisin laatikkoonsa ja lukitsee tämän suuttuneesti.

Mitähän onkaan tuossa kirjeessä? Vastikään otti hän sen taas esiin – katselee sitä, päänsä käsivarteen nojaten, mietiskelee… Nyt voimme sen lukea.

"Korkeasti kunnioitettu rouva!

Muistatteko vielä minua, muistatteko sitä, joka kolme vuotta takaperin jätti Teidät, sitä onnetonta, joka rohkeni sanoa Teitä koketiksi, nautinnonhimoiseksi?.. Kuinka katkerasti hän on saanut katua silloista jumalattomuuttaan… Hän luuli voivansa unhottaa Teidät, mutta kuukaudet ja vuodet vierivät tuottamatta lepoa hänen murtuneelle sielulleen. Ja mitä kaikkea hänen sen jälkeen on täytynyt kokea?.. Punastuen, häveten lankeen jalkojenne juureen ja rukoilen: anteeksi, suokaa anteeksi aiheeton syytökseni! Kolme vuotta olen tarkkaavaisuudella seurannut elämätänne ja olen aivan masennettu… Onko vielä anteeksiantoa maailman kiittämättömimmälle olennolle, joka Teitä hautaan asti jumaloipi?

Jenö."

Tähän kirjeesen kaunis nainen ei löytänyt vastausta, hän etsi sitä päiviä, viikkoja…

Vihdoin se kuitenkin meni. Se oli lyhyt – sähkösanoma:

"Herra Jenö … lle Pozsonyissa.

Tulkaa!

Gabriella."

"Tytyty-tshitshitshi!" kaikui häkistä iloisesti, herttaisesti, äänekkäästi. Se, jolla ei ole tärykalvo kunnossa, pistäköön korvaansa pumpulia, sillä muuten hän saattaa tulla kuuroksi siitä. Monta kertaa tuo pieni tenoristi oli kaiutellut virsiään, mutta tänään hän tahtoi herättää aivan erityistä huomiota.

Ehkäpä sen nuoren, kalpean herran kunniaksi, joka nyt astuu sisään, hiljaa, pelonalaisena, melkein vapisevana ja seisahtuu kauniin, solakan naisen eteen, joka arastellen osoittaa hänelle paikkaa.

"Tytyty-tshitshitshi!" Tosiaankin, tuskin ymmärtää oman sanansa, ja kuitenkin nuot kaksi henkilöä tahtoisivat sanoa toisilleen sangen tärkeitä asioita.

Nuorukainen, Jenö, yrittää puhua kovemmin, mutta lintunen – ikäänkuin suuttuisi häneen ja tahtoisi häntä soimata – laulaa vielä äänekkäämmin, virittäen mitä huimaavimpia koloratuureja pienestä kurkustaan.

Gabriellan kasvot kirkastuvat vähitellen – tulevat loistavammiksi. Näyttää siltä, että yksityiset katkelmat Jenön puheesta kuitenkin ovat vaikuttaneet häneen.

Jenö tulee rohkeammaksi ja jatkaisi itsepuhdistustaan, mutta "tytyty-tshitshitshi" kaiuttaa häkin pieni asukas hänen puheesensa, riitelee hänen kanssaan, ikäänkuin ei pitäisi hänen käytöstään oikeutettuna, juurikuin ei olisi taipuvainen minkäänlaiseen anteeksiantoon.

Nuorukainen vaikenee, hän väsyy kilpailemiseen, lintunen on voittanut… Hänellä olisi vielä paljon sanottavaa, Gabriella odottaa jännitetyllä uteliaisuudella – melkein ahnaasti riippuu hän häneen huulistaan.

– Jatkakaa … jatkakaa, rakas Jenö! – kehottaa hän nuorukaista.

– En kykene – vastaa tämä – kurkkuni on käynyt kuivaksi ja päätänikin jo alkaa kivistää siitä!

– Mistä?

– Teidän lintunne laulusta.

– Vai niin! Sehän on helposti autettavissa – vastasi nainen hymyillen.

Sen sanottuaan hän nousee ylös ja astuen häkin luo peittää sen huivilla.

– Oletko vaiti, sinä ilkiö! – lausuu hän vaienneelle linnulle. Sen jälkeen hän, ojentaen kätensä Jenölle, istuu hänen viereensä:

– Jatkakaa, lintu ei enää laula!

Sisareni Editin puolesta sain omituisen tehtävän toimekseni: minun tuli mennä ystäväni Gerö Avassyn luokse ja pyytää häntä heittämään unkarilainen kansallispuku, jossa hänen oli tapa käydä, pukeutumaan ranskalaisiin vaatteisin ja niissä tulemaan sisareni luokse saamaan vastausta kosintaansa. Tämä vastaus tulee varmaankin myöntäväksi, koska Editillä ei ole mitään muuta Gerötä vastaan kuin vaan se, että hän käy unkarilaisessa puvussa. Parikymmentä vuotta takaperin ei kukaan olisi sitä kummastellut; silloinhan me kaikki, isänmaallisesta innostuksesta, kävimme niin puettuina. Vaan että nyt kaksi vuosikymmentä sen jälkeen, kun perustuslait taasen voimaan saatettiin, nuori mies käyttää tuota vanhaa pukua muulloinkin kuin juhlatiloissa, se on vain eriskummallisuuden tavottamista.

Näin ajattelimme kaikki, emmekä saattaneet käsittää syytä siihen, Edit viittasi siihen monta kertaa Gerön läsnäollessa, odottaen hänen joko luopuvan puvustaan taikka ilmoittavan syyn, miksi hän siitä pitää kiinni. Mutta kumpikaan ei tapahtunut. Ei selitystä eikä muutosta. Kaikki jäi entiselleen, vaikka Gerö kovasti rakasti sisartani; se näkyi kaikista hänen toimistaan ja sanoistaan. Mutta siitä huolimatta viittaukset, kysymykset ponnahtivat hänestä takaisin mitään vaikuttamatta. Omituisella tavalla osasi hän olla kysymyksiin vastaamatta. Siinä kyllä, että hän kolmen kuukauden tuttavuuden jälkeen kosi Editiä, joka riemulla olisi antanut suostumuksensa, jos vaan ei olisi ollut tuota – unkarilaista pukua. Pidettiin perheneuvottelu, jossa asia otettiin kaikenpuolisen harkinnan alaiseksi ja tultiin seuraaviin päätöksiin:

a) Gerö Avassyssa on hyvät naimiskaupat ja vahinko olisi laskea hänet menemään, vaikkapa ei Edit rakastaisikaan häntä niin paljon kuin hän todellakin rakastaa.

b) Unkarilainen puku tähän aikaan saattaa käydä päinsä maaseuduilla. Jos yksi ja toinen vanha herra sitä käyttää, voipi sekin vielä mennä mukiin. Mutta Budapestissä ja nuoren miehen yllä se on kuin onkin jotain, jota vastaan neitosen sopii panna vastalause, koska se herättää huomiota ja antaa aihetta muistutuksiin.

c) Kaiken tämän johdosta minä saan toimekseni puhutella Gcrötä, selvittää hänelle asema ja saada hänet käymään ajanmukaisesti puettuna.

Minä tapasin Gerön kotona ja muutamain alustavain lauseitten jälkeen ryhdyin heti tehtäväni suorittamiseen. Hänen kauniit, vakavat, vähän ruskettuneet kasvonsa synkistyivät.

– Neiti Edit tahtoo että heittäisin tämän pukuni?

– Ellei sinulla siihen ole mitään tärkeää syytä.

– Ja jos olen siihen tottunut, jos minun on siinä hyvä olla, eikö se olisi kylläksi?

Yritin selittämään että seuraelämässä etenkin naiset usein paheksivat pientä takaperoisuutta, kummallisuutta tai tavattomuutta enemmän kuin suurta vikaa.

– Tiedän sen – oli vastaus.

– Etkä sittenkään taivu?

– En voi!

Olisin tahtonut jatkaa kaupan hieromista, mutta eihän tuolle vietävän miehelle voinut mitään. Hänen raskasmieliset kasvonsa pysyivät aina niin vakavina ja mitä hän sanoo, siinä hän järkähtämättä pysyy.

Että myttyyn mennyt lähetystoimi teki Editiin vastenmielisen vaikutuksen, on itsestään selvä. Pieni siskoni itki kaksi päivää. Me kaikki haudoimme päässämme mitä tästä nyt oli koituva Saapaspari, ahtaat housut ja attila hävittävät kahden ihmisen onnen… Vai ottaisiko Edit hänet kuitenkin, huolimatta muistutuksista ja pahansuopain neulanpistoista? Minä olin ensimmäinen, joka koetin sisartani siihen taivuttaa, selittäen hänelle, kuinka se, mikä nyt on tavatonta, huomiota herättävää, joku aika sitten oli muodinmukaista ja jokapäiväistä. Hän on lapsi, hän syntyi silloin, kun me panimme toimeen mielenosoituksia, hän ei tahtonut uskoa, että kävelypaikkana muodissa oleva Vácz-katu 1860-luvulla oli kansanteatterin näyttämön kaltainen silloin, kun siinä esitellään kansannäytelmiä. Kullankarvaiset alusliivit, helmillä kirjaellut päähineet, koreat viitat, töyhtöillä varustetut hatut, kilisevät kannukset, kädessämme kirveskeppi, kun olimme oikein suuttuneet itävaltalaisiin, mutta pitkä paimensauva, jos olimme myöntyväisemmällä tuulella.