Honoré Balzac - Perijätär

Suuri Nanon oli kenties ainoa olento, joka olisi kyennyt kestämään tämänlaatuista isännyyttä. Koko kaupunki kadehti Grandet'lta tätä palvelijatarta. Suuri Nanon, joka oli saanut liikanimensä siitä, että hän oli viisi jalkaa ja kahdeksan tuumaa pitkä, oli ollut Grandet'n palveluksessa kolmekymmentä viisi vuotta. Vaikka hänellä oli palkkaa vain kuusikymmentä frangia, pidettiin häntä kuitenkin yhtenä Saumurin rikkaimmista palvelijattarista. Kun hän oli kolmekymmentä viisi vuotta säästänyt kuudetkymmenet franginsa, oli hän voinut sijoittaa herra Cruchot'lle neljä tuhatta frangia kiinnitystä vastaan. Tämä suuren Nanonin pitkäaikaisen itsepäisen säästäväisyyden tulos näytti jättiläismäiseltä. Kaikki muut palveluspiiat, jotka näkivät, että tällä viisikymmenvuotias-poloisella oli leipää vanhojen päiviensä varaksi, kadehtivat häntä siitä, ajattelematta sitä orjuutta, jonka kautta hän oli varansa hankkinut. Kun tämä palvelustyttö oli kahdenkymmenen kahden vuotias ei hänen vielä ollut onnistunut saada mistään palvelijattaren tointa, hänen ulkomuotonsa kun oli hyvin luotaantyöntävä. Vastenmielisyys hänen olentoaan kohtaan oli kuitenkin varsin epäoikeutettu, sillä jos hänen kasvonsa olisivat olleet kaartin krenatöörin hartioilla, olisi niitä varmaan suuresti ihailtu; mutta ihmiset tahtovat, että kaikki on omalla paikallaan. Kun hänen täytyi lähteä tulipalossa hävitetystä kartanosta, jossa oli ollut lehmien paimenena, tuli hän Saumuriin, etsien täältä palvelijattaren tointa. Herra Grandet ajatteli niihin aikoihin naimisiin menoa ja hän tahtoi sentähden täydentää talouttansa. Hän näki tämän tytön palaavan tyhjin toimin ovelta ovelle. Tynnyrintekijänä osasi hän antaa arvoa ruumiilliselle voimalle ja ymmärsi kohta, mikä hyöty hänellä tulisi olemaan tästä herkulesmaisesta naisesta, joka seisoi jaloillaan varmana kuin kuusikymmenvuotias tammi ja jolla lisäksi oli leveä selkä, kuorma-ajurin kädet, sekä yhtä järkkymätön rehellisyys kuin koskematon neitsyys. Eivät edes syylät, jotka koristivat näitä sotilaallisia kasvoja, ei tiilenpunainen iho, eivät suonikkaat käsivarret eivätkä ryysyt peloittaneet tynnyrintekijää, joka kuitenkin vielä oli siinä iässä, jolloin sydämelläkin tavallisesti on sananvuoronsa. Hän antoi tyttöparalle vaatteita, kengät, ravintoa sekä palkan ja piti häntä palveluksessaan millään tavalla häntä pahoin kohtelematta.

Kun suuri Nanon huomasi itseään tällä tavoin pideltävän, itki hän salaa ilosta ja kiintyi lujin sitein tynnyrintekijään, joka puolestaan kohteli häntä kuin ainakin täyttä omaisuuttaan. Nanon teki kaiken; hän piti huolta kyökistä, pesi pyykin, huuhtoi sen Loiressa ja kantoi sen kotiin, olkapäillään. Hän nousi vuoteesta varhain aamun koittaissa ja meni levolle hyvin myöhään; viininkorjuun aikana valmisti hän ruuan kaikelle korjuuväelle; hän vartioi kuin uskollinen koira isäntänsä omaisuutta, ja sokeassa ihailussaan herraansa kohtaan alistui hän nurkumatta kaikkiin tämän merkillisiin oikkuihin.

Vuoden 1811:n kuuluisan viinisadon jälkeen sai suuri Nanon, joka silloin oli ollut palveluksessa kaksikymmentä vuotta, herraltaan tämän vanhan kellon, ja se olikin ainoa lahja, minkä hän oli koskaan isännältään saanut, sillä vaikkakin Grandet luovutti neljännesvuosittain Nanonille kenkänsä, jotka sopivat tälle kuin valetut, ei sitä kuitenkaan voi pitää minään lahjoituksena, sillä kengät olivat peräti kuluneet. Pakko teki tästä palvelustytöstä niin saidan, että Grandet alkoi hänestä pitää niinkuin koirasta voi pitää, ja Nanon antoi kerta kaikkiaan sijoittaa kaulaansa piikkipannan ja kesti kärsivällisesti sen repimiä haavoja. Jos Grandet leikkasi leivästä liian säästeliäitä viipaleita, ei hän valittanut. Hän alistui iloisella mielellä tähän talon terveelliseen ankaraan elämänjärjestykseen, josta oli seurauksena ettei siellä kukaan koskaan sairastellut.

Lisäksi oli Nanon täydellisesti perheen jäsen. Hän hymyili kun Grandet'kin hymyili, suri, paleli, lämmitteli ja työskenteli hänen kanssaan. Kuinka monta etua olikaan tuosta isännän ja palvelijan yhtäläisyydestä! Koskaan ei ollut Grandet'lla vielä ollut syytä epäillä palveluspiikaansa viinirypäleen, luumun tai persikan näpistelystä.

– Kas tuossa, Nanon, pidä hyvänäsi, oli hänen tapana sanoa, kun näki jonkun hedelmien painosta kesken katkenneen oksan, joka olisi muuten täytynyt heittää sioille.

Tälle maalaistytölle, joka oli nuoruudessaan saanut näin huonoa kohtelua osakseen, tälle kaikesta lempeydestä poissuljetulle oli isä Grandet'n kaksimielinenkin hymy kuin todellinen auringonsäde. Muuten ei Nanonin yksinkertainen sydän ja rajoitettu pää voineet yhdellä kertaa käsittää enempää kuin yhden tunteen ja yhden ajatuksen. Vielä kolmenkymmenen viiden vuoden päästä oli hän tavan takaa näkevinään itsensä seisomassa herra Grandet'n puupinojen edessä avojaloin ja repaleissaan ja kuulevinaan tynnyrintekijän sanat:

– Mitä etsitte, kaunis lapseni?

Hänen kiitollisuutensa pysyi alati nuorena.

Toisinaan tuli Grandet'n mieleen, ettei tuo ihmisparka ollut koskaan kuullut elämässään ainoatakaan suloista sanaa tai tuntenut kenessäkään naisellisuutensa vaikutusta sekä että hän kerran on astuva Isänjumalan eteen koskemattomampana kuin Neitsyt Maria. Silloin sanoi Grandet aina, säälin täyttämänä häntä silmäillen:

– Nanon parka!

Näihin sanoihin vastasi vanha palvelijatar aina katseella, jota on vaikea määritellä. Tuo huudahdus, alituisesti toistettuna, muodosti lujan ystävyyssiteen, jossa jokainen uusinto oli uutena renkaana. Tässä säälintunteessa, joka oli kuin leikillä tullut Grandet'n mieleen ja jonka tuo vanha tyttö poloinen otti täydestä todesta, oli jotakin kammottavaa. Tuo julma lempeys, joka vanhalle tynnyrintekijälle tuotti monta ilon hetkeä, oli Nanonille hänen korkein onnensa. Kukaan toinen ei koskaan sanonut sillä tavalla: "Nanon parka", ja Jumalakin tuntee enkelinsä heidän äänensä salatusta sävystä.

Saumurissa oli paljon perheitä, joissa palvelijoita kohdeltiin paremmin, mutta siitä huolimatta ei perheenemännillä ollut lainkaan aihetta kaikinpuoliseen tyytyväisyyteen. Senpä johdosta kysyttiinkin usein:

– Kuinka mahtavatkaan Grandet't kohdella suurta Nanoniaan, kun hän on heihin niin kiintynyt? Hän menisi vaikka tuleen heidän tähtensä.

Keittiö, jonka ristikkoikkunat olivat pihalle päin, oli aina puhdas, siisti ja kylmä, todellinen saiturin keittiö, jossa ei mitään saa mennä hukkaan. Kun Nanon oli pessyt ruoka-astiat, korjannut aterian tähteet ja sammuttanut tulen, jätti hän keittiön, jonka käytävä eroitti arkituvasta, ja meni kehräämään isäntäväkensä luo. Yksi ainoa kynttilä riitti iltasin koko perheelle. Nanon nukkui käytävän päässä pienessä komerossa, jota valaisi katonrajassa oleva ikkuna. Hänen järkkymätön terveytensä salli hänen asustaa tässä lokerossa, missä hän talossa vallitsevan syvän hiljaisuuden vuoksi saattoi kuulla pienimmänkin ritinän. Hänen täytyi kuin vahtikoiran nukkua vain toisella korvalla ja olla yönkin aikaan valmiina nousemaan vuoteesta.

Tämän talon muut osat ja kolkat selviävät kertomuksemme kuluessa; mutta jo arkituvasta, johon perheen kaikki komeus oli kasattu, saattaa päättää muun huoneuston alastomuuden.

Vuonna 1819 teki suuri Nanon marraskuun puolivälissä eräänä iltapuhteena ensi kerran tulen kamiiniin. Syksy oli ollut hyvin kaunis. Tämän päivän tunsivat niinhyvin Cruchot'laiset kuin Grassins'it perheen juhlapäiväksi. Niinpä varustautuivatkin nuo kuusi kilpailijaa tapaamaan toisensa Grandet'n arkituvassa antaakseen todisteen vilpittömästä ystävyydestään.

Aamulla oli koko Saumur nähnyt rouva ja neiti Grandet'n Nanonin saattamina käyvän messuun ja kaikki tiesivät, että tänään oli neiti Eugénien syntymäpäivä. Herra Cruchot, abbé Cruchot ja herra C. de Bonfons pitivät silmämääränään saapua heti päivällisten päätyttyä, ennen Grassins'eja, onnittelemaan neiti Grandet'ta. Kaikilla kolmella oli sitä varten suunnattoman suuret kukkavihot, jotka olivat peräisin heidän pienistä kukkamaistaan. Se kukkakimppu, jonka presidentti aikoi lahjoittaa, oli taidokkaasti kultaripsuilla päättyvällä sinisellä silkkinauhalla solmittu.