Honoré Balzac - Perijätär

Jos joku parisilainen puhui Rothschildista tai herra Laffittesta, kysyivät saumurilaiset, olivatko he yhtä rikkaita kuin herra Grandet. Ja jos parisilainen ivallisesti hymyillen tähän vastasi myöntävästi, katselivat he toisiaan ja puistivat päitään epäillen tiedon todenperäisyyttä. Tämä valtava omaisuus peitti kultaisella verholla kaikki miehen teot ja toimet. Jos muinoin jotkut yksityisseikat hänen elämästään olivat antaneet aihetta hymyilyyn, olivat pian nauru ja pilkka kulutetut loppuun. Pienimmissäkin seikoissa oli herra Grandet tullut kaupunkilaistensa esikuvaksi. Hänen sanojaan, pukuaan, liikkeitään, hänen tapaansa räpytellä silmiään matkittiin kaikkialla, sillä niitä tutkittiin samalla huolella kuin luonnontieteilijä tutkii hyönteisiä, ja niinpä olikin tultu siihen tulokseen, että jokaisen hänen pienimmänkin liikkeensä alle kätkeytyi syvä, mykkä viisaus.

– Tuleepa pian ankara talvi, sanottiin, isä Grandet on vetänyt käsiinsä turkishansikkaansa: meidän täytyy korjata viinisatomme. – Isä Grandet ostaa runsaasti tynnyripuuta, tänä vuonna tulee hyvä viinisato.

Herra Grandet ei koskaan ostanut lihaa eikä leipää. Hänen pehtorinsa toivat hänelle joka viikko riittävän määrän salvokukkoja, kananpoikia, munia, voita ja viljaa. Hänellä oli mylly, jonka hoitajalla oli määrä toimittaa hänelle muun muassa jyviä ja leseitä. Suuri Nanon, hänen ainoa palvelijattarensa, joka ei enää ollut nuori, leipoi joka lauantai leivät talon tarpeiksi. Myöskin oli herra Grandet tehnyt puutarhojensa vuokraajien kanssa sen sopimuksen, että nämä pitivät huolta hänen vihannestarpeistaan. Hedelmiä sai hän sellaisen määrän, että siitä riitti vielä torille myötäväksi. Polttopuun sai hän vanhoista aitauksista ja häkeistä, joista hän vähitellen vapautti peltonsa. Pehtorit kävivät tätä varten asianalkaen kaupungissa, sijoittivat puun Grandet'n vajaan ja saivat siitä vastalahjaksi hänen kiitoksensa.

Hänen ainoat tunnetut menoeränsä olivat rippiäyri, vaimonsa ja tyttärensä vaatetus ja maksu erityisestä tuolista kirkossa; näihin tulivat lisäksi menot valosta, Nanonin palkka, kattilain tinaus, veronmaksu ja rakennusten korjaus. Hän oli hiljan hankkinut itselleen kuusisataa auranalaa metsää, jonka vartioimisen hän uskoi naapurinsa metsänvartijoille, luvaten näille korvausta työstä. Vasta tämän anastuksen jälkeen söi hän toisinajoin metsänriistaakin.

Hänen tapansa olivat hyvin yksinkertaiset. Hän puhui vähän. Tavallisesti tulkitsi hän ajatuksensa pienissä painavissa lauselmissa, hiljaisella äänellä. Vallankumouksesta saakka, jolloin hän ensi kertaa käänsi huomion puoleensa, oli kunnon Grandet alkanut sammaltaa varsin väsyttävällä tavalla, mikä etenkin tuli näkyviin, jos hänen täytyi puhua pitempään tai vastata johonkin väitteeseen. Mutta tämä hänen sammaltelunsa, tämä puheen keskeyttely, tämä hänen näennäinen loogillisuuden puutteensa, jota saattoi pitää puutteellisen kasvatuksen aiheuttamana, kaikki tämä olikin teeskentelyä. Muutamat tässä kertomuksessa esitetyt tapaukset riittävät tätä perustelemaan. Muuten oli hänellä aina varalla neljä puheentapaa, selvää kuin algebran lauselmat, jotka saivat pelastaa hänet kaikista elämän ja kaupanteon pintehistä: "En tiedä. En voi. En tahdo. Katsokaamme." Hän ei koskaan sanonut "kyllä" tai "ei", eikä koskaan kirjoittanut sanaakaan.

Jos häntä puhuteltiin, kuunteli hän kylmäverisesti, laski leukansa oikeaan käteensä ja nojasi oikean kyynäspäänsä vasempaan kämmeneensä. Hän muodosti joka asiasta oman mielipiteensä, josta hän ei koskaan luopunut. Pienempiäkin kauppa-asioitansa mietti hän pitkät ajat. Ja kun hänen vastustajansa taitavan keskustelun jälkeen oli päässyt hänen salaisten suunnitelmiensa perille ja luuli jo voittaneensa hänet, sanoikin hän äkkiä:

– En voi mitään päättää, ennen kuin olen neuvotellut vaimoni kanssa.

Hänen vaimonsa, jota hän piti täydellisessä orjuudessa, oli hänelle mukava hätävara kaupanteossa. Grandet ei koskaan käynyt kenenkään luona vieraissa eikä myöskään itse koskaan ketään kestinnyt, hän ei pitänyt mitään melua ja näytti säästelevän kaikkea, myöskin ruumiinsa liikkeitä. Hän ei tullut koskaan toisia liian lähelle, koska hän aina oli kunnioittanut mieskohtaista omistusoikeutta.

Kuitenkin, huolimatta hänen lempeästä äänestään ja varovaisesta esiintymisestään, ottivat joskus muinaisen tynnyrintekijän puhetapa ja käytös oikeutensa, varsinkin kotosalla, missä hän oli vähimmin varuillaan.

Mitä ruumiillisiin suhteisiin tulee, oli Grandet viiden jalan korkuinen, tanakka ja leveäharteinen. Hänen pohkeensa olivat kaksitoista tuumaa ympärimitaten ja hänen polvensa olivat kyhmyiset. Hänen kasvonsa olivat pyöreät, ahvettuneet, rokonarpiset, hänen leukansa oli suora, hänen huulensa olivat vailla kaarevuutta ja hänen hampaansa olivat valkeat, hänen silmillään oli sama levollinen ja ahmiva ilme, jonka kansa sanoo olevan basiliskeilla; hänen otsastaan, joka oli täynnä poikkijuovia, ei puuttunut merkitseviä ulkonemia, hänen keltaiset hiuksensa, joissa oli valkeita hapsia joukossa, olivat kuin kulta ja hopea, kuten eräillä nuorilla ihmisillä oli tapana sanoa, jotka eivät tienneet, kuinka vaarallista oli tehdä pilaa herra Grandet'sta; hänen juuresta leveässä nenässään oli suoninen kyhmy, jossa kansa sanoi pahuuden asustavan. Yleensä todisti hänen ulkomuotonsa vaarallista viekkautta, kylmää harkintaa ja sellaisen miehen itsekkäisyyttä, joka on tottunut kaikkiin saiturin nautinnoihin. Ainoa ihminen, johon nähden hän ei ollut kokonaan välinpitämätön, oli Eugénie, hänen ainoa tyttärensä ja ainoa perijänsä. Muuten osotti hänen ryhtinsä, käytöstapansa ja käyntinsä sitä luottamusta itseensä, jonka mies voi saavuttaa, kun hänellä on kaikissa yrityksissään ollut onni myötä. Vaikkakin siis herra Grandet'n tavat saattoivat joskus näyttää lempeiltä ja pehmeiltä, oli hänellä kuitenkin rautainen luonne.

Hän kävi aina samaan tapaan puettuna ja jos joku juuri hänet näki, näki hän hänet sellaisena kuin hän oli jo 1791. Hänellä oli kömpelöt, nahkahihnalla solmitut kengät, juovikkaat villasukat, kastanjanruskeat polvihousut hopeisine solkineen, ruskean ja keltaisen kirjava samettiliivi, joka oli napitettu kaulaan saakka, avara ruskea nuttu, jossa oli suuret laskokset, musta kaulaliina ja kvääkerihattu. Hänen käsineensä, jotka olivat yhtä lujat kuin santarmien, kestivät kaksikymmentä kuukautta, ja pitääkseen niitä puhtaina, laski hän ne aina totuttuun tapaan samaan paikkaan hattunsa reunalle.

Muuta ei Saumur tiennyt tästä miehestä.

Vain kuudella saumurilaisella oli oikeus tulla tähän taloon. Kolmesta ensimäisestä oli merkillisin herra Cruchot'n veljenpoika. Sitten kun tämä nuori mies oli nimitetty Saumurin ylimmän oikeusistuimen presidentiksi, oli hän liittänyt Cruchot'n nimeen myöskin Bonfons'in, ja hänen pyrkimyksensä päämäärä oli hankkia jälkimäiselle nimelle vielä enemmän loistoa kuin Cruchot-nimellä oli. Hän merkitsi nimensä C de Bonfons. Jos joku asianajaja oli kyllin ymmärtämätön kutsuakseen häntä "herra Cruchot'ksi", sai hän pian tietää, minkä tyhmän kepposen oli tehnyt. Tuomari oli suopea niitä kohtaan, jotka kutsuivat häntä "herra presidentiksi", ja hänen koko viehättävän hymynsä armon saivat osakseen imartelijat, jotka kutsuivat häntä "herra de Bonfons'iksi". Presidentti oli kolmenkymmenen kolmen ikäinen; hänellä oli hallussaan Bonfons'in maatila, joka antoi vuodessa tuloja seitsemän tuhatta frangia; sitäpaitsi tiesi hän saavansa periä setänsä, notarion, sekä toisenkin setänsä, Saint-Martin de Tours'in tuomiokapitulin pään, joka niinikään kävi rikkaan kirjoissa. Nämä kolme Cruchot'ta, joita tuki lukematon joukko sukulaisia ja jotka olivat suhteissa pariin kymmeneen kaupungin perheeseen, muodostivat kokonaisen puolueen, kuten muinoin Medicit Firenzessä; mutta samoin kuin Mediceillä, oli Cruchot'illakin Pazzinsa.