Alfred Brehm - Pohjoisnavalta päiväntasaajalle

Huolellinen tarkastaminen sääskien toimitapaa saattaa selville, että heitä uhria etsiessään vähemmin ohjaa näköaistin kuin haju tai ehkä erityinen aistin, jossa on sekä haju että tunto. Selvään voidaan huomata, että he ihmisen lähestyessä jo viiden metrinkin päässä lähtevät lepopaikastaan ja ihan harhailematta lentävät suoraa päätä uhrinsa kimppuun. Jos astutaan paljasta hietasärkkää, jossa niitä tavallisesti ei ole, niin nähdään, miten ne kokoutuvat uhrinsa ympärille. Niitä lentelee puoleksi tuulen kantamina, puoleksi omilla voimillaan sinne tänne ilman mitään tarkoitusta aina sentään joitakuita semmoisessakin muuten sääskistä vapaassa paikassa, ja joku niistä joutuu lähelle katselijaa. Silloin heti lakkaa niiden näennäinen toimettomuus. Heti ne muuttavat lentonsa suunnan ja surisevat ihan kohti onnellisesti löydettyä uhria. Toinen seuraa toista ja ennen viiden minuutin loppua on taas sääskikehys marttiiran ympärillä. Vaikeampi on niiden löytää tietä eri ilmakerroksissa. Kuin minua tutkimuksia tehdessäni korkeanlaisella kunnaalla pitkän aikaa tuhannet sääsket ahdistivat ja kiduttivat, houkuttelin minä koko parven vähitellen kunnaan jyrkälle äyräälle, annoin sen siellä tihetä pikku pilveksi ja juoksin äkisti alas. Suureksi mielihyväkseni näin enimmän osan kiusaajistani hävinneen. Mutta ylhäällä mäen partaalla lentelivät ne ikään kuin hämillänsä sen paikan kohdalla, josta olin juossut alas, ja pitkän aikaa olivat ne siinä sakeana pilvenä. Muutamia satoja oli kuitenkin seurannut minua alaskin.

Vaikka luonnontutkija tietääkin, että ainoastaan naarakset imevät verta, että se heidän toimensa epäilemättä on jollakin tavalla sikiämiseen kuuluva ja luultavasti vaikuttaa hedelmöitettyjen munien kypsymisen, niin noiden kiusanhenkien tuottama tuska voittaa sentään viimein hänetkin, vaikkapa hän olisi aristelemattomin viisas auringon alla. Ei se ole kipu, jota pistot tuottavat ja vielä enemmin niistä syntyvät, paisumat, vaan ainainen kiusa ja lakkaamaton vastus, joka on pahin. Ehkäpä valittamatta voidaan kärsiä tuota pistojen kipua ja vielä helpommin ajan pitkään, kuin iho vähitellen tulee jonkin verran tunnottomaksi lakkaamattomasta myrkyn vuodattamisesta; sen tähden saatetaankin jokin aika olla välinpitämätön noista hirviöistä; mutta viimein täytyy kuitenkin tunnustaa olevansa voitettu, perin voitettu taistelussa tätä tundran vitsausta vastaan. Sen lukemattomat, joka hetki valmiit sotajoukot saavat vähitellen kaiken vastarinnan raukenemaan. Ne lakkaamatta kiusaavat, häiritsevät jokaista tekoa ja joka nautintoa, jopa ajattelemistakin niin, että viimein väsytään sekä ruumiillisesti että myöskin henkisesti. Jalka lyhyen matkan astuttuaan ei tahdo enää totella, sielu ei enää ottaa vastaan havaintoja; tundra tulee helvetiksi ja sen tuskat sanomattomaksi vaivaksi. Ei talvi myrskyineen, ei jää eikä pakkanen, ei köyhyys, ei autius, vaan sääski on tundran kirous.

Leikkiaikanaan lentävät sääsket melkein lakkaamatta, auringon paisteessa ja tyynellä ilmalla hyvin iloissaan, vienossa tuulessa vielä jotenkin tyytyväisinä, vähäisessä lämmössä vielä jotenkin vilkkaasti, sateen edellä kaikkein vilkkaimmasti, viileällä ilmalla ainoastaan vähän ja kylmällä ilmalla ei ollenkaan. Kova tuuli ajaa ne myöskin takaisin tiheikköjen ja sammalien suojaan; mutta heti, kuin jälleen tyyntyy, ovat ne taas vilkkaimmassa toimessa, ja tuulellakin, jopa raivoavan myrskynkin aikana, kaikissa siimespaikoissa aina valmiit ryntäämään kimppuun. Hallayö tosin saa aikaan huomattavan pysäyksen, mutta ei kuitenkaan niitä kokonaan karkoita; kylmät ja kosteat päivät vähentelevät niiden joukkoja, mutta lämpöisinä päivinä tulee koteloista uusia sijaan. Vasta syyssumut saattavat ne levolle siksi vuodeksi.

Niin hitaasti, kuin kevät tulee tundralle, niin nopeasti tulee syksy. Yksi ainoa kylmä yö lopettaa tavallisesti jo elokuussa, viimeistään syyskuussa sen kesäelämän. Marjat, jotka vielä keskellä elokuuta ovat niin raakoja, että tuskin voi toivoa niiden ehtivänkään kypsyä, ovat kuukauden lopussa niin mehukkaat ja makeat kuin mahdollista; muutamat kolakat ja kosteat yöt, jotka jo verhoavat vuoria keveällä lumivaipalla, kypsyttävät niitä enemmän kuin aurinko, joka nyt piilee päivän toisensa perästä pilvissä. Vaivaiskoivujen lehdet kalpenevat ja muuttuvat päältä päin loistavan punaisiksi, alta keltaisiksi; kaikissa muissa pensaissa ja pikku kasveissa tapahtuu sama muutos, ja tundran synkkä tummanruskean-vihreä väri muuttuu niin kirkkaaksi punaisenruskeaksi, että ei edes keltaisenvihreä peuranjäkäläkään enää herätä siinä erityistä huomiota. Etelää kohti tai pois merelle lentävät tundran siivekkäät kesävieraat, myötävirtaan uivat pois sen kalat. Vuorilta tulee peura vähitellen alemmaksi, jäljissä susi; ylös vuorille lentää nyt tuhansien suuruisiin parviin kokoutunut metsäkana oleskelemaan siellä, kunnes talvi taas ajaa hänet alas alavalle tundralle.

Vielä muutamia päiviä, niin talvi, pelottava meille kuten tundran muuttolinnuillekin, mutta toivottu sen ihmisasujamille, saapuu tähän kolkkoon maahan vallitsemaan kauan, paljon kauemmin kuin kevät, kesä ja syksy yhteensä. Päivä- ja viikkokausia yhtä mittaa sataa lunta milloin hiljakseen teräväkulmaisina kiteinä, milloin myrskyn piestessä suurina höytyvinä. Vuoret ja laaksot, joet ja järvet verhoutuvat vähitellen tähän kaikki peittävään talvipukuun. Vielä välkkyy silloin tällöin puolenpäivän aikaan lyhykäinen auringonsäde lumipinnalla; mutta kohtapa kirkkaallakin ilmalla ainoastaan kalpea kajastus etelässä ilmoittaa päivän olevan jo puolessa. Pitkä talviyö on alkanut. Kuukauden toisensa perästä kimeltelee ainoastaan tähtien heikko kajastus lumivaipalla, ja ainoastaan kuu heijastusvalollaan ilmoittaa, että maapallomme elvyttävä valon ja lämmönlähde on sentään vielä olemassa. Mutta kuin aurinko on kokonaan poistunut tundralta, nousee sille toinen loistava ja säteilevä valo: ylhäällä pohjoisessa liekitsee ja palaa "soweidud", jumalaistuli, revontulet.

Tosin yksitoikkoinen, vaan erittäin omituinen on se ääretön ala, joka leviää yli koko Keski-Aasian ja jatkuu Europaan: aro. Pintapuolisesta katselijasta saattaa näyttää helpolta kuvaella sitä, mutta vaikeaksi punnitsee sen tehtävän jokainen, ken on tottunut katsomaan vähän syvemmälle. Sillä niin perin yksitoikkoinen, niin ihan ilman vaihtelua ei aro kuitenkaan ole. Erilainen on se kukoistuksensa ja lakastuksensa aikoina, erilainen kesällä ja talvella; varsin erilainen on se samanakin vuodenaikana ylängöillä ja alangoilla, niissä paikoin, joissa vuoria kohoaa siitä, ja niissä, joissa purot, järvet, joet ja lammikot kuvastavat laaksomaisemia. Yksitoikkoisesti vaikuttaa aro ainoastaan sen tähden, että sama kuva näkyy kyllä tuhannestikin, että se, joka, ainoastaan kerran nähtynä, viehättäisi ja tyydyttäisi silmää, täällä on ihan joka päivä ja joka hetki nähtävänä.

Venäläinen ymmärtää "aro" – sanalla kaikkia keskimmäisten leveysasteiden välisiä, metsättömiä, vaan kuitenkin jonkun verran kasvullisia seutuja, sekä ihan sileitä tai aaltomaisia tasankoja että kunnahista tai vuorista aluetta, joko siinä sitte on hedelmällistä, mustaa ruokamultaa, niin että maanviljelys siellä täällä kannattaa, taikka maa on niin laihaa, että ainoastaan kuljeksivat paimenet voivat käyttää hyväkseen siellä ilman ihmisen työtä kasvavaa ruohoa. Tämä käsitys saattaa ollakin oikea, sillä molemman laatuisissa paikoissa on samoja kasveja, molemmissa elää samat eläimet, ja vuodenaikojen vaihtelu tapahtuu molemmissa melkein samalla tavalla.

Metsättömäksi maaksi täytyy aroa sanoa, mutta ihan ilman puita se ei kuitenkaan ole. Sillä leveän- ja syvänlaisissa jokien laaksoissa kasvaa sekä korkeita pensaita että puita. Erittäin suotuisissa oloissa kasvavat muutamat pajulajit sekä valko- ja hopeahaapa korkeiksi puiksi, jotka tiheinä lehtikujina reunustavat jokien rantoja, taikka menestyy koivukin ja kasvaa ryhmiksi ja metsiköiksi, taikka juurtuvat myöskin kuuset ja männyt hietasärkille metsiköiksi, joita tosin ei käy verrata varsinaisiin metsiin, vaan joissa kuitenkin on puita yhtä tiheässä kuin vesien rannoillakin. Sellaiset paikat ovat kuitenkin poikkeuksina, ne ovat tavallansa vierasta maailmaa arolla; niitä voitaisiin verrata aavikkojen kosteikkoihin.