Alfred Brehm - Pohjoisnavalta päiväntasaajalle

Toisin paikoin on aro ylinäkymättömän avara, ainoastaan sieltä täältä vähän aaltomainen tasanko, toisin paikoin moninaisesti vaihteleva maisema ja vielä toisissa paikoissa on korkeita vuoria. Yleensä rajoittavat hyvin erikorkuiset kunnasseljänteet näköalaa joka taholta ja tavallisesti kunnaat myöskin ympäröivät jokaista laaksoa, niin että vesi niissä näyttää olevan pulassa löytäessään tietä pois, jos se sitä ollenkaan löytääkään. Monesti hyvinkin monihaaraisten kunnasseljänteiden pisimmistä poikkilaaksoista juoksee pieni puro suuren umpilaakson syvintä paikkaa kohti ja päättyy järveen, jonka suolainen rantaäyräs silloin pitkän matkan päästä kimeltelee ja välkkyy, kuin olisi talvilumi siellä yhä paikoillaan. Matkan päästä näyttävät kunnaat korkeilta vuorilta; sillä näillä suunnattomilla aloilla kadottaa silmä oikean mittansa, joka olisi välttämätön oikein arvaamiseen, ja tottunuttakin silmää nämä kunnaat pettävät, kuin kallio niiden sisältä tulee ylhäällä näkyviin kaikenmoisina huippuina ja keiloina, harjoina ja kärkinä niiden seljällä. On sentään, puhumattakaan Kiinan rajan läheisistä korkeista tuntureista, jo kirgiisein arollakin oikeita vuoria, jotka eivät lähelläkään vähennä suurenmoista vaikutusta, jota niiden terävät ja säännöttömät huiput ja rinteet ovat matkan päästä tehneet. Mitä korkeammat ja monihaaraisemmat vuoret ovat, sitä runsaampia vesisuonia lähettävät ne alas laaksoihin ja sitä suuremmat ovat siis myöskin järvet syvimmissä laaksoissa, joihin joki ulottuu, kykenemättä sentään niitä täyttämään ja raivaamaan edelleen tietä piirittävien mäkien läpi, sitä avarammat suola-arot ainiaan suolaisten järvien ympärillä, joista ei ole mitään veden poispääsöä. Tästä huolimatta on aron yleinen luonne aina saman kaltainen, vaihdelkootpa yksityiset maisemakuvat kuinka moninaisesti hyvänsä.

Ei puhuttaisi totta, jos sanottaisiin, että arolla ei ole mitään viehättäviä eikä suurenmoisia seutuja. Pohjois-Saksan nummet ovat ikävämmät ja yksitoikkoisemmat kuin aro. Jo vähän aaltomaisella tasangollakin kiintyy silmä mielellään järviin, joita on kaikissa syvimmissä paikoissa; kunnahisessa maisemassa tai korkeampain vuorten seuduilla ovat vesistöt aina maiseman suurena kaunistuksena. Jospa ei aina, niin tavallisimmasti kumminkin järvien ympärillä ei ole puita eikä edes pensaitakaan levittämässä viehättävää vihreyttä; usein ovat järvet ihan paljainakin ja alastomina silmäin edessä; vaan kaunistavat ne sentään silloinkin aroa. Sillä taivaan kuvastumisesta siniseltä välkkyvä vedenpinta tervehtii niin ystävällisesti ja veden elvyttävä voima tulee ilmi täälläkin. Ja kuin järven toista rantaa kokonaan rajoittaa vuoristo, kuin ehkä, kuten Alakulin tykönä, korkeat vuoret ovat maisemakuvan kehyksenä ja ympäröivä aro on niin jyrkkänä ja ihantavana vastakohtana kimeltelevälle vedenpinnalle, tummille vuorenrinteille ja lumipukuisille vuorten huipulle, kuin sinertävä, ikään kuin harsoinen etäisyyden väritys leviää yli tasankojen ja vuorien ja ilmoittaa kauneutta olevan sielläkin, jossa sitä ei luulisi olevan, silloin tunnustetaan ilolla ja mielellään, että arollakin on tavallansa viehättäviä maisemakuvia.

Mutta jos vaelletaan pitkin peninkulmain pituisia laaksoja taikka tasankoja, niin sileitä, että vasta etäällä näköpiirin rajalla näkyy vähäisiä aaltoviivoja; jos on alinomaa edessä sama, vähääkään muuttumaton taulu, sama näköala pohjoista ja etelää, länttä ja itää kohti; jos keskellä tuota äärettömältä tuntuvaa lakeutta yksinäisyyden ja kaihon tunne rupee vaivaamaan; niin ei maisema ole silloinkaan ihan ilman kaikkea suloutta, koska kasvimaailma on verraten rikas, kirjava ja vaihtelevainen. Ainoastaan niissä paikoissa, joissa järven ympäriltä leviää suola-aro, näyttää maisema lohduttoman köyhältä ja autiolta. Siinä ei ole juuri mitään aron kasveja, ainoastaan pienikasvuinen, näivettynyt suolayrtti, jotenkin saman kaltainen kuin pieneksi jäänyt kanerva, kasvaa siellä täällä pienissä mättäissä. Niiden välillä on paksumpi tai ohuempi suolakerros, ja kuopat, jotka kerran ovat täyttyneet, näyttävät jäätyneiltä vesilätäköiltä. Suola verhoaa koko maata ja pitää allansa olevaa mutaa aina kosteana ja on niin lujasti kiinni maassa, että se ainoastaan vaivalla saadaan siitä eroamaan. Sen tähden tarttuu astujan samoin kuin hevosenkin jalkaan joka askeleella suuret möhkäleet suolaa ja mutaa, vaunut uppoavat syvälle tuohon sitkeään seokseen, ja pyörät narisevat välistä suolassa niin kuin kovalla pakkasella lumessa. Sellaiset paikat tosin tuntuvat sanomattoman tyhjiltä ja surettavilta, mutta kaikki muut eivät suinkaan ole sellaiset.

Kasvikunta arolla on paljon rikkaampi lajeista, kuin tavallisesti oletetaan, paljon rikkaampi, kuin minä voin sanoakaan, koska en ole asiantuntija. Ruokamullan seuduissa tshi- ja thyrsa-ruoho yhdessä angervopensaan kanssa karkoittavat paikka paikoin melkein kaikki muut kasvit; mutta niiden välistä ja samoin laihasta maasta kasvaa kaikenlaisia kukkia. Kaikkialla, missä maa alenee laaksoksi, muuttuu kasvisto vähitellen suoseudun omaiseksi, ja sara ja ruoko, jotka täällä pääsevät valtaan, jättävät täällä, kuten mainitut ruohot äskeisissä paikoissa, vielä kylliksi tilaa monen moisille kukille kehittyäkseen. Mutta kukoistusaika on lyhyt arolla, lakastuksen ja kuoleman aika pitkä.

Ehkä ei ole liikaa sanoa, että neljän vuodenajan erotus ei voi tulla missään jyrkemmin näkyviin kuin arolla, jossa kukkain kirjava komeus ja aavikon kaltainen tyhjyys, syksyn sulous ja talven autius vaihtelevat, jossa hävitysvoima esiytyy yhtä mahtavana kuin kasvatusvoimakin, auringon hehku vaikuttaa yhtä tuhoavasti kuin pakkanen jossa kuumuuden tappama ja rajumyrskyjen pois lakasema elämä kuitenkin herää jälleen, ikään kuin riemuiten herää kevätauringon ensi säteiden välähtäessä, jossa ei edes kuluttava tulikaan voi kokonaan hävittää, mitä auringon hehkulta ja myrskyiltä on jäänyt jäljelle. Voimakkaampi saattaa kevät olla päiväntasaajan seuduissa, vaan ei missään ihanampi kuin arolla, jossa kevät yksinään jaksaa kestää kesän, syksyn ja talven hävitykset.

Vielä on aro vihreä, kuin kesä tulee sinne; mutta sen täysi komeus on jo kadonnut. Jotkut kasvit vain pääsevät nyt vasta täysin kehittyneiksi; nekin lakastuvat ensimmäisinä hehkuvan kuumina päivinä ja kirjava kevätpuku muuttuu harmaaksi ja keltaiseksi. Vielä kestää mehukas, vihreä thyrsa-ruoho kuivuutta; mutta sen pitkät, tiheäkarvaiset akanat ovat jo täys'kasvuiset, heiluvat heikoimmistakin tuulen henkäyksistä ja verhoavat ikään kuin hopeaharsolla allansa olevaa vihreyttä. Muutamien päivien perästä ovat ruoho ja röyhyt yhtä kuivat kuin jo ennen kellastunut tshi-ruoho, joka keväällä näyttää maasta, nousevalta, mutta nyt viikatetta odottavalta viljalta. Raparperin leveät lehdet makaavat rypistyneinä maassa; angervo on jo lakastunut, hernepensas lehdetön; kuusama ja vaivaismanteli seisovat ihan kuivaneina; ohdakkeet ovat siemenpuvussaan; ainoastaan marunalajit eivät vielä, ole muuttaneet harmaanvihreitä lehtiänsä. Puhtaana ja loistavana paahtaa aurinko janoavaa maata; sillä ainoastaan harvoin tihenevät ja sakenevat taivaan kantta ihanasti koristavat pilvenhattarat, ja vaikkapa ne joskus satavatkin, riittää se sade tuskin estämään tomua pölyämästä pienimmästäkin tuulen puhalluksesta. Eläimet ovat vielä kesäpaikoillaan; mutta lintujen laulu on jo vaiennut. Ainoastaan matelevaiset, lukemattomat liskot ja käärmeet, varsinkin kyykäärmeet riemuitsevat hyvinvoinnista, ja heinäsirkat parveilevat suunnattomissa joukoissa, pitkin aroa, ylös lentäessään oikeina pilvinä pimittäen ilmaa.

Jo ennen kesän loppua pukeutuu aro syyspukuunsa, jossa on, monta keltaisenharmaan vivahdusta, vaan joka sittekin on yksitoikkoinen ja suloton. Kaikki hauraanlaiset kasvit makaavat ensi myrskyn katkomina maassa ja toinen myrskyn puhallus kuljettaa niitä hurjassa tanssissa pitkin aroa. Ne oksistaan kietoutuvat ja vanuvat suuriksi keriksi, jotka vierivät ja hyppivät myrskytuulessa kuin kummitukset pitkin maata ryöppyävissä tomupilvissä. Mutta ylhäällä, ylemmissä ilmakerroksissa lentävät mustat vesi- tai lumipilvet kilpaa niiden kanssa. Maalla elävät muuttolinnut ovat jo ammoin paenneet eteläisempiin seutuihin, vesilinnut keräytyneinä suuriksi joukoiksi joka järvelle varustautuvat lähtemään; ne nisäkkäät, jotka vaihtavat olinpaikkaa, kuljeksivat suuremmissa tai pienemmissä joukoissa paikasta toiseen, jossa luulevat olevan ruokaa; ne, jotka makaavat talvisaikoina, sulkevat luoliensa suut; matelevaiset ja hyönteiset vetäytyvät piiloihinsa.