Alfred Brehm - Pohjoisnavalta päiväntasaajalle

Näennäinen ihme, mitenkä kaikki luetellut ja muut mainitsematta jääneet kasvit kasvavat esiin yksinomaan särkkäin kuivasta hiekasta, selviää, jos otetaan huomioon, että ainoastaan särkiksi kokoutunutta hiekkaa voi taivaalta kuukausia yhtä mittaa säteilevä aurinko niin paljon lämmittää, että nämä kasvit voivat menestyä. Koko muulla tundralla se on mahdotonta. Suot, rämeet ja hetteet, jopa monta metriä syvät järvetkin ovat ainoastaan ohuena kesäpeitteenä sillä ikuisella talvella, joka tundralla näyttää kuolettavaa ja samalla säilyttävää voimaansa. Missä hyvänsä koetetaan kaivaa maata, kaikkialla on tavallisesti jo yhden metrin syvyydessä jäätä tai ainakin routaista maata, ja noin sata metriä syvälle täytynee kaivaa ennen, kuin päästään maan jääkuoren läpi. Se se juuri estää ylhäisempiä kasveja täällä menestymästä ja sallii ainoastaan sellaisten elää, jotka tyytyvät kuivaan, kesällä vähän sulaneesen maakerrokseen. Vasta kaivamalla huomataan tundra siksi, joka se oikeastaan on: äärettömäksi ja muuttumattomaksi jääkellariksi, joka on sellaisena ollut tuhansia vuosia ja yhtä kauan vielä sellaisena pysyy. Että se ainakin jo on ollut sellaisena arvaamattoman kauan, todistavat ne muinaiseläinten jäännökset, jotka ovat sinne hautautuneet ja siellä säilyneet meidän aikoihimme asti. Tundran jäästä kaivoi Adams vuonna 1807 esiin sen suuren mammut-eläimen, jonka lihalla jakutien koirat sammuttivat nälkäänsä, vaikka se oli elänyt monta vuosituhatta sitte ja jo arvaamattoman etäisessä muinaisuudessa sukupuuttoon hävinnyt. Tundran jäät olivat keskeensä haudanneet muinais-elefantin ruumiin ja semmoisenansa tuhansia vuosia säilyttäneet.

Monta samanlaista ja varmaan myöskin muita, nykyajankin, eläimiä on tundra haudannut jäihinsä. Vielä kauan mammut-eläimen häviämisen jälkeen asuskelivat bison-härkä ja myski-hirvi sen alueella, ja jättiläishirvi ja hirvi kuuluivat ennen muinoin sen eläinkuntaan. Mutta nykyään on sen eläinmaailma yhtä köyhä ja yhtä yksitoikkoinen kuin sen kasvikuntakin, kuin se itse. Tämä on kuitenkin totta ainoastaan eläinlajeista, ei eläinten lukumäärästä. Sillä eleskeleepä myöskin tundralla, ainakin kesällä, paljo eläimiä.

Vasta myöhään keväällä saa tundra asujamensa. Niistä eläinlajeista, jotka eivät talveksikaan poistu tundralta, ei talvella näy monta. Merestä jokiin nousevat kalat kätkee jää, siellä talveakin viettävät nisäkkäät ja linnut kätkee lumi, jonka alla ne elävät tai jonka väriset ne ovat. Vasta sitte, kuin lumi alkaa sulaa etelärinteiltä, alkaa myöskin eläinkunta herätä. Hitaasti ja vitkastellen saapuvat kesävieraat. Peuraa seuraa susi, joista lähteviä jäälohkareita kesälintujen joukko. Muutamat niistä viipyvät vielä epätietoisina eteläisemmissä seuduissa ja ovat melkein jo rupeamaisillaan pesimään, vaan katoavat yht'äkkiä pysäyspaikastansa, lentävät nopeasti edelleen tundralle, tekevät heti sinne saavuttuaan pesänsä, munivat ja hautovat ahkerasti, ikään kuin tahtoen voittaa takaisin sitä aikaa, kuin heidän eteläisemmissä maissa elävät ja pesivät sukulaisensa ovat päässeet heistä edelle. Muutamiksi viikoiksi supistuu heidän kesänsä. He saapuvat, uskollisesti yhtyneinä koko elinajaksi taikka ainakin koko kesäksi; sydän sykkii rakkaudesta, laulaen ja riemuiten ryhtyvät he pesän tekoon; lakkaamatta pitävät he vaaria vanhemman-velvollisuuksistansa, hautovat, kasvattavat ja opettavat poikasiaan, luovat sulkansa ja lähtevät taas ulos maailmaan.

Niitä eläinlajeja, joiden täytyy katsoa tundraa kodiksensa, on vähä, mutta paljon useampia on niitä, joita me saatamme katsoa tämän seudun varsinaisiksi eläimiksi. Sellainen on ensinnä naali. Hän on yleinen yli koko tundran; hänelle, ainakin etelämpänä, ynnä tavalliselle punaiselle ketulle ja muille saman suvun lajeille antaa tundra elatusta. Naalilla on myöskin tundran värit: kesällä kiviharmaa, talvella lumivalkoinen. Ihan muiden kettujen tavalla toimiskelee naalikin ja kuitenkin on koko hänen olemuksensa ja tapansa ihan toisenlaiset kuin ketun ja muiden sukulaistensa. Perin väärin tehdään hänelle, jos sanotaan häntä erittäin lahjakkaan, älykkään ja kekseliään heimon turmeltuneeksi, vähäjärkiseksi vesaksi. Sukunsa kekseliästä viisautta, tarkoin punnitsevaa viekkautta ja ainiaan pystyssä pitävää mielenmalttia hän ei ole saanut paljoa osakseen. Uhkarohkea, tunkeileva ja typerä on hänen käytöksensä. Hän on hävytön kerjäläinen, julkea veijari, mutta ei suinkaan viekas, kaikkia asianhaaroja tarkkaan punnitseva ja kaikkia mahdollisia keinoja hyväksensä käyttävä rosvo tai ryöväri. Ihan levollisesti katselee hän metsästäjän pyssynpiippuun; ottamatta vaaria häntä tarkoittavasta, ihan päällitse suhisevasta luodista seuraa hän vaarallisinta vihollistaan; ihan arvelematta tunkeutuu hän kuljeksivan poronpaimenen tuohimajaan; huolettomasti lähestyy hän yöllä taivasalla makaavaa ihmistä varastamaan häneltä saalistansa tai ajattelemattomuudessaan tavoittamaan suuhunsa hänen ehkä paljasta kättään tai jalkaansa. Minulle itselleni sattui, että naali, jota hämärässä koetin monta kertaa ampua, osumatta kuitenkaan kohti, seurasi minua kuin koira; vanhalle metsästyskumppanilleni Erik Svensonille, Dovretunturilta, tapahtui sellainen onnettomuus, että naali yöllä söi kappaleen nahkavällystä, jolla hän makasi; ja vanha Steller kertoo monta muuta tämän eläimen tekoa, jollaisia jokainen pitäisi ihan mahdottomina, jos koko joukko yhtäpitäviä havaintoja ei vahvistaisi niiden totuutta. Tosin saattaa riittämätön tutustuminen tundralla hyvin harvoin liikkuvaan ihmiseen olla pääsyynä tämän ketun kummalliseen käytökseen, mutta ainoana syynä se ei ole. Sillä ei tavallinen kettu eikä mikään muukaan tundran nisäkäs käyttäydy niin typerästi kuin naali; ei edes tunturisopuliakaan voida tässä kohdassa verrata häneen.

Merkillinen ilmiö on tosin tämäkin tundran asukas, olkoonpa se mikä sukunsa laji hyvänsä. Häntä tai ainakin hänen jälkiänsä tavataan kaikkialla. Ristiin rastiin on varsinkin niissä paikoin, jotka ovat ihan vaivaiskoivun peitossa, kapeita, sammalikkoon tallattuja, sieviä polkuja, jotka usein ulottuvat monta sataa metriä jotenkin samaan suuntaan ja monesti poikkeavat oikealle tai vasemmalle ja vasta monen kierroksen jälkeen palaavat päätielle. Niillä poluilla näkyy tuon tuostakin pieni, hamsterin kaltainen, lyhythäntäinen eläin, kuivina kesinä suurissa joukoinkin sukkelasti vilahtavan esiin ja äkisti katoavan. Se on sopuli, eräs myyrälaji, suurempi kuin päästäinen, mutta pienempi kuin iso rotta. Sen karva on säännöttömän kuvikas, tavallisesti ruskea, harmaa, keltainen ja musta. Jos sopuli paloitellaan, niin ihmeekseen huomataan, että siinä niin sanoaksemme on ainoastaan nahkaa ja sisuksia. Luut ja lihakset ovat hennot ja hienot, vaan sisälmykset, varsinkin ruuansulattimet ja siittimet erittäin kehittyneet. Siitäpä selviää eräs seikka, joka on kauan ollut arvoituksena: sopulien melkein yht'äkillinen ja ikään kuin rajaton lisäytyminen ja heidän merkilliset ja, kuten näyttää, säännölliset vaelluksensa. Tavallisissa oloissa elää sopuli hyvin levollisesti. Ei kesällä eikä talvella sillä ole mitään elatushuolia. Kaikenlaiset kasviaineet, talvella sammalet, juuret, jäkälät ja kuoret kelpaavat sille ravinnoksi; asuntona on sillä kesällä mikä kolo hyvänsä, talvella lämmin, hyvästi sisustettu, paksuseinäinen pesä lumen sisässä. Tosin on vaaroja kaikkialla, sillä, paitsi karvaiset ja höyheniset ryövärit, yksin peuratkin surmaavat niitä sadoittain ja tuhansittain; mutta ne lisäytyvät kuitenkin lakkaamatta suurissa määrin, kunnes sattuu erityisiä tapauksia, jolloin muutamissa viikoissa syntyneet miljaardit häviävät parissa päivässä. Joku kevät tulee tavallista aikaisemmin ja kesä on tavattoman kuiva tundralla. Kaikki sopulinaarasten ensimmäiset pojat kasvavat hyvin pian ja jo enintään kuuden viikon kuluttua itse kartuttavat sukuansa. Vanhemmat ovat tällä välin saaneet toiset pojat ja nekin noudattavat toisten esimerkkiä. Kolmen kuukauden kuluttua kaikki kukkulat ja laaksot ovat täpö täynnään sopuleja. Mihin hyvänsä katsoo, näkyy noita vilkkaita eläimiä; yht'aikaa näkee niitä kymmenkunnan ja tunnin kuluessa tuhansittain. Joka tiellä ja polulla vilisee niitä; ahdingossaan kääntyvät ne muristen ja hammasta purren yksin ihmistäkin vastaan, ikään kuin niiden suunnaton paljous tekisi jokaisen yksityisenkin uhkamielisen rohkeaksi. Mutta tämä ääretön, yhä kasvava paljous tulee juuri heidän tuhoksensa. Tuota pikaa ei köyhällä tundralla enää ole mitään tarjottavaa niiden ahneille hampaille. Näljän hätä uhkaa, ehkäpä todella tuleekin. Silloin nämä pulaan joutuneet eläimet yhtyvät, alkavat vaeltaa sadoittain; ne sadat kasvavat tuhansiksi, joihin liittyy yhä toisia tuhansia, kunnes joukot paisuvat äärettömiksi. Suoraan suuntaan ne kulkevat, ensin arvattavasti vanhoja valmiita polkujansa, sitte raivaten uusia; niin pitkissä riveissä, ett'ei päitä näy, rientävät ne yhä edelleen ja yhä suoraan yli kallioiden ja vesien, jos niitä eteen sattuu. Tuhansia kuolee nälkään, vaan niiden ruumisten ylitse vaeltaa yhä toisia: satoja tuhansia hukkuu vesiin tai musertuu kallioilta pudottautuessa, vaan toisia yhä tulvii niiden ylitse: ja vielä toisia satoja ja tuhansia joutuu takaa-ajavien naalien, kettujen, susien, ahmojen, haukkojen, korppien, pöllöjen ja räiskien vatsaan. Mihin ne vaeltavat ja miten kuolevat, ei kukaan tiedä, mutta se tiedetään, että tundra niiden takana on ihan niin paljaaksi syöty, että usein kuluu monta vuotta ennen, kuin ne harvat, jotka jäävät jäljelle ja pysyvät hengissä, ehtivät lisäytyä ja taas huomattavassa määrässä elvyttää kotiseutuansa.