Eliel Aspelin-Haapkylä - Muoto- ja muistikuvia II

Pari sanaa vielä Kiven lyyrillisistä runoelmista, jotka hän on painattanut Kuukauslehteen ja runoelmavihkoon Kanervala . Yleisö ei ole ollenkaan hyväksynyt näitä runoelmia, eikä ole syytä sitä kummeksia, sillä runoilija ei ole niissä voinut antaa aatteillensa läheskään tyydyttävää muotoa. Kuitenkaan eivät nekään ole aivan vähäarvoisia ilmeitä hänen voimakkaasta omituisesta runoilijalahjastaan. Heti pistää silmiin, että runoelmien aiheet ovat suurenmoisemmat ja raittiimmat kuin meikäläisten tavallisten runonsepittäjien. Esimerkiksi mainittakoon runoelmat: Kanervakankaalla, Karhunpyynti, Helavalkea, Mies, Eksynyt impi, Ruususolmu ja Lintukoto. Näistä voi todella käyttää erään tarkastajan vertausta: ne ovat kultarakeita, jotka eivät ole rahoiksi myntätyt. Erittäin kauniita ja sulotunteisia ovat kolme viimemainittua, joista Lintukoto on varsin kiitettävä rikkaan, ihanan mielikuvituksen vuoksi; se on varmaan Kiven merkillisin lyyrillinen runoelma. Ihan yksinäinen laatuaan on runoelma Ikävyys. Runoilija suo siinä kauhistuttavan silmäyksen sielunsa tilaan:

Runoelma on painettu 1866; Lea kolme vuotta myöhemmin!

Nyt kun olemme lyhykäisesti tarkastaneet Aleksis Kiven teokset, on minun yrittäminen yhdistämällä hajanaiset piirteet muovaella hänen runoilijakuvansa ja samalla täyttää vajavaisuudet eri teosten tarkastuksessa.

Runoilija Aleksis Kivi on meidän realistisen, joskin samalla välillisesti aatteellisen aikakautemme lapsi. Tarkasti hän vaarinottaa todellisuuden pienimmätkin piirteet, siinä lujassa uskossa, että niissäkin henki ja aatteellisuus ilmenee. Tämä usko herättää rakkautta kaikkeen olevaisuuteen ja saattaa sovinnollisen, aatteellisen mielialan hengähtämään semmoistenkin olojen kuvauksista, joissa aineellisuus näyttää aatteen kokonansa tukehduttaneen. Kun tämä katsantotapa on todella luontoperäinen, eikä miettimisen kautta saatu, soveltuu sen kanssa hyvin yhteen usko korkeimman henkisen, s.o. Jumalan voiman ilmestymiseen ihmetöissä (Lea, Yö ja Päivä). Runoilija, joka suosii tämänkaltaista, niin sanoakseni, reaalista aatteellisuutta, voi hyvän uskonsa turvassa joskus käydä jollekin suunnalle liian kauas, mutta ei milloinkaan vaipua siveettömyyteen.

Näillä sanoilla luulisin lyhyesti julkilausuneeni, millä silmillä, teoksistansa päättäen, Kivi yleisesti katseli maailmaa, ja samalla hänen tuotteensa huomattavimman ominaisuuden.

Aleksis Kivellä oli runsaat ja laajat runoilijalahjat. Koomillisesta kyvystään hän on meille mainioimmat todistukset antanut, mutta ei suinkaan paljoa halvemmaksi ole arvosteltava hänen traagillista kykyänsä ja kykyänsä kuvata yksinkertaisen ihania elämänilmiöitä. Siis on suureksi osaksi hänen taiteellisen kasvatuksensa puutteellisuutta syytettävä siitä, mitä moitteenalaista hänen teoksissansa tavattaneen.

Merkillisin on runoilijamme kuvatessaan talonpoikaista kansaamme, luontoa ynnä niitä oloja ja luonteita, joiden keskellä hän oli kasvanut ja jotka hän tunsi kuin oman itsensä. Hänen ei tarvitse niitä todellisesti käsittääksensä muuttaa katsantotapaansa niiden kannalle, sillä hän on alkuansa ja elää vieläkin henkisessä yhteydessä niiden kanssa. Tämä seikka sekä aivan tavaton objektiivisen kuvaamisen voima tekevät hänen luomansa luonteet sekä hänen luonnonkuvauksensa niin erinomaisen selviksi ja peräti suomalaisiksi. Hänen realistinen esitystapansa on syynä siihen, että kaikissa ja erittäinkin hänen koomillisissa teoksissansa, niin usein tavataan pitkäveteisiä venytettyjä kohtia ja sivuseikkoja; mutta vaikka ne ovat taiteellisuutta loukkaavia ja tarpeettomia, eivät ne kuitenkaan luonteiden selvyyttä himmennä. Syy siihen on tuo mainittu runoilijan henkinen yhteys kuvaamiensa esineitten kanssa. Joka luonteenpiirteellä on todellinen, runoilijan käsittämä pohja; eikä hän siis menettele monen muun realistisen taiteilijan tavalla, joka kokoaa tuhansia vähäpätöisiä ilmeitä luullen siten voivansa korvata puuttuvaista käsitystä esineiden sisällisestä hengestä.

Kivi ei koskaan kuvaa pilkallisesti. Nummisuutareissa vallitsee yleensä yksinkertainen koomillisuus. Henkilöt puhuvat ja menettelevät naurettavasti ihan itseksensä itse siitä tietämättä. Seitsemän veljeksen romaanissa ovat sankarit usein burleskisen huumorin esineinä. Muistutan tuosta kuuman ja pakkasen kohtalosta jouluyönä, aiotusta sorsanpyynnistä Kourusuolla, onnettomasta kirkkomatkasta; useimmissa tappelukohtauksissa sitävastoin ei synny koomillista liikuntoa.

Jo mainittu puuttuvaisuus runoilijan kasvatuksessa on toiseksi supistanut hänen aiheittensa piiriä. Paitsi talonpoikaiselämää oli kolme lähdettä häntä lähellä: Kalevala, Raamattu ja hänen oma mielikuvituksensa.

Näistä kaikista on hän runoutta ammentanut. Ensimäisen ja runsaimman lähteen tuotteista, Kiven koomillisista teoksista, olen jo puhunut; mitä toisiin tulee, ilmenee niissä useimmiten erinomainen mielen suloisuus, samalla kuin niissä yleensä ilmaantuu samanlaatuiset edut ja moitteen syyt kuin edellisissä. Mainiolla mielikuvituksen voimalla on hän runollisen todenmukaisesti kuvannut kaukaisia aikoja ja vierastakin luontoa, niinkuin Kullervossa ja Ideassa näkee. Näissäkin havaitaan sama nerollinen keksintökyky kuin hänen koomillisissa teoksissaan. Pelkän runollisen mielikuvituksen tuotteissa (Karkurit, Yö ja Päivä) on sekä keksintä heikompi, että ajat ja olot (Karkurit) puuttuvaisella todellisuudella kuvatut. Tämä soveltuu juuri hänen realistiseen katsanto- ja kuvaustapaansa. Mitä lähempänä aihe on hänen omaa kokemustansa, sitä edullisempi se on hänen runoudellensa.

Lean, kirjallisuutemme itämaisen helmen tuottamisessa näyttävät Kiven taiteelliset pääominaisuudet parhaiten yhtyneen.

Aleksis Kiven henkilöt ovat reheviä, voimakkaita luonteita. Mieshenkilöitä hän kernaimmin on luonut ja niitä onkin aika galleria Eskosta ja Tykosta alkaen aina Nyyrikkiin ja pikku Eeroon saakka. Etevimmät naishenkilöt, Lea, Elma ja Margareta, ovat, kuten jo olemme nähneet, oikeastaan samaa luonnetta, ainoastaan eri intohimojen täyttämiä.

Runoilijan kieli on useinkin kieliopin kannalta virheellistä. Sitä ei käy kieltäminen, vaikka hän itse oli vakuutettu käyttämänsä kielen kaikenpuolisesta kelvollisuudesta. Kuitenkin hän on oivallisesti edistänyt kielemme käytäntöä korkeammissa runollisissa tehtävissä. Ja varma on, ettei kukaan suomalainen mies ole jalon kielemme varoja niin nerokkaasti suorasanaisessa kerronnassa käyttänyt kuin Kivi suuressa romaanissaan. Sillä on oleva vastaisille suomalaisille kertojille sama merkitys kuin Oksasen runoelmilla nuorille laulurunoilijoillemme.

Suurenmoisella tavalla on Aleksis Kivi meidän draamallista kirjallisuuttamme edistänyt. Hänen maineensa on Suomessa pysyvä, niin kauan kuin runoutta meidän saloilla ja tasangoilla rakastetaan.

Kiittämätön ja kurja on kovaonnisen runoilijamme elämä ollut; mutta hän on kuitenkin korvan kuulematta rohjennut korottaa äänensä lauluun omalla omituisella tavallaan. Se olkoon hänen ikuinen kunniansa!

Hän on rohjennut koristelematta kuvata kansaansa, kertoa sen hyviä ja pahoja puolia. Ja Jumalan kiitos! katsoja ja kuulija on lausuva: vahva kerros kansaani on vielä raakaa ja sivistymätöntä, mutta tämä kansa on rakastettavaa ja ansaitsee, että sille uhraamme elämämme ja henkemme, sillä se on kansa, joka voi runsaasti kaiken sivistyksen siemeniä kasvattaa. Sivistymättömässäkin tilassa omistaa se ihanuutta, samoin kuin vaeltaja synkeimmässä erämaassamme kohtaa näköaloja, joiden kauneutta viljelys ei voisi parantaa. Se olkoon Aleksis Kiven ikuinen kunnia!