Eliel Aspelin-Haapkylä - Muoto- ja muistikuvia II

Veljesten sivistyksellinen maltti on niin vallan mitätön, että se harvoin voi heidän himojansa ja päähänpistojansa hillitä. Se olisi siis runoilijan tehtävä; mutta hän ei siihen rupea. Hän antaa veljesten puhua ja menetellä heidän mielensä mukaan; sillä juuri semmoisina on hän oppinut heidät tuntemaan ja heitä – rakastamaan. Kaikessa sivistymättömyydessään ovat veljekset todellisia ihmisiä; heidän sielunsa omistavat inhimillisiä tunteita ja tarjoavat hedelmällistä maata kylväjälle. Kauhistukoon lukija, kun veljekset hurjapäisinä käyvät hirveään tappeluun, milloin keskenänsä, milloin yhteisiä vihollisia vastaan, mutta antakoon hän myöskin arvoa sille ahkeruudelle, jolla he tutkivat maailmallisia ja taivaallisia kysymyksiä, sille taipuvaisuudelle, jolla he järjellisiä neuvoja vaarinottavat. Juhani nostaa vihan vimmassa halon veljeänsä kohtaan, mutta sama mies voi yletä sille itsetiedon kannalle, jolla hän innostuneena lausuu: "Ken taitaa viskellä verkkoja aatoksen teille!"

Sama omituinen alkuperäisyys ilmestyy luonnon kuvaamisessa. Ensi kerran peräti suomalainen runoilija kuvaa Suomen luontoa, sen iloista ihanuutta ja synkkää jylhyyttä. Kun esim. lukee Teerimäen näköalasta, Sompiosuosta, Impivaaran humisevista metsistä, niin sykkivin sydämin kävelemme Hämeen kankaita, kapeita suoportaita tai salaluonteisia metsiä. Varsin onnistuneella tavalla runoilija kuvailee laveita näköaloja. Hänen maisemakuvillaan on taiteellinen perspektiivi, jonka tapaista minä puolestani en muista kenelläkään runoilijalla tavanneeni. Monta esimerkkiä tapaa, ei ainoastaan tässä romaanissa, vaan muuallakin (Lean kertomuksessa rukoilevasta vapahtajasta y.m.).

Mutta oikeastaan lienee väärin eriksensä puhua ihmisluonteiden ja luonnon kuvauksesta. Ne kuuluvat yhteen. Nämä seitsemän veljestä ovat siinä määrässä sen luonnon lapsia, jossa elävät ja oleskelevat, että eroittaminen olisi kuolettavainen. Tämä seikka on luettava romaanin suurimmaksi ansioksi.

Kertomustapa on yleensä tyynesti eepillinen, vaikka se usein vaihtelee pitkien draamallisten keskustelujen kanssa. Keskustelut ovat välistä pitkäpiimäisiä ja ikäviä. Itse eepillinen kertomus taasen on niin omituisen raitista ja selvää, että sen venyminen harvoin ikävältä tuntuu, jollei sitä voikaan taiteen kannalta puolustaa. Muutamin kohdin on kertomus erityisen pontevaa ja voimakasta, niin esim. kertomus veljesten paosta sydäntalven yöllä korvesta ja susien suusta Jukolaan, härkien verisaunasta Hiidenkivellä ukkosen ajaessa (tämä kohta sopisi Amerikan aarniometsiin) y.m. Taula-Matin, ensimäisen suomalaisen kertovan metsämiehen, jutteluissa Pohjanmaalta on luonnon mukainen, erittäin omituinen mieliala. Viehättäviä episodeja muodostavat Aapon runolliset tarinat. Esimerkiksi minkaltaisia lempeän runollisiakin kohtia kirjassa on tavattavana, pyydän saada näytteeksi lukea seuraavan lyhykäisen otteen:

"Oli Kesäkuussa kirkas ja lämmin sunnuntaipäivä; Impivaaran avatusta ovesta virtasi sisään auringon heleä paiste, kuvaten kultaisen kaavan tuvan lehvitetylle laattialle. Pöydän ääressä istuivat äänettöminä Tuomas ja Simeoni, lukien kukin uutta testamenttiansa; Juhani, Timo ja Eero käyskelivät ulkona viljamailla ja katselivat ihastellen tämän herttaisen kesän kukoistavaa kauneutta; vaiti vaelteli metsässä Lauri, mutta Aapo oli käynyt tervehtimään Tammiston Kyöstiä. Sinisenä kaarteli taivas, ilmassa liehtoi hiljainen länsituuli, uudessa lehtivaipassansa väikkyi mäellä koivu, ja valkeavaahtoinen pihlaja levitti tuoksua ympärillensä kauas. Impivaaran pellolla laine lainetta liepeästi ajeli ja vilja välkähteli paisteessa tulisen auringon, joka jo kiirehti ylös puolipäivän korkeuteen. – Mutta palasivatpa veljekset kotiansa: tulivat käyskelijät pelloilta, tuli Aapo Tammistosta ja astui Lauri nummen helmasta ulos. Salaisesti myhäillen he lähenivät jaloa huonettansa, joka taasen rauhaisesti hymyten katsoi heitä vastaan, ja sen poutaisella katolla hyppeli päivän hopeankimmeltävä lämmin. Tyytyväisillä sydämillä, kirkkailla kasvoilla he astuivat lehditettyyn väljään tupaan."

Suloista "rauhaa taivaassa ja maassa" ovat Runeberg ja Stenbäck voineet kuvata niinkuin Aleksis Kivi tässä, vaan eipä moni muu.

Entäs romaanin moitteenalaiset kohdat, kysynee joku kuulijoistani, eikö niitä olekaan? – Kirjassa on todella kohtia, jotka lukijaa loukkaavat; mutta ne ovat vähäpätöiset ansioiden suhteen. Ne pistävät jokaisen silmään ja ovat jo saaneet tilastollisen tutkijansa; suokaa minulle onni olla ensimäinen, joka edes ylimalkaisesti saa huomauttaa joistakuista kirjan ansioista.

Kiven teoksista ovat vielä mainitsematta yksinäytöksiset näytelmät

Lea, Yö ja Päivä ja Margareta, sekä hänen lyyrilliset runoelmansa.

Niinkuin näimme tuosta vastaluetusta otteesta Seitsemän Veljeksen romaanista, koittaa työmiehelle viikon kuluttua sunnuntaipäivä, joka tuottaa suloisen rauhan hänen mieleensä ja nostaa hänen ajatuksensa ihaniin korkeuksiin. Semmoinen sunnuntaipäivä koitti Aleksis Kivelle, kun hänen innostuneen sielunsa silmät ensi kerran näkivät Lean kuvan.

Ylen ihana on tämä itämainen idylli, jonka runoilija on meille Lea-näytelmässään tuottanut. Pyhällä hetkellä salli korkea runotar hänen kanteleensa suloisimpien sävelten yhtyä sointuun, jolle ihanuutensa vuoksi suotiin silmin, korvin käsitettävä, ikuinen muoto. Tämä tuote tuntuisi meille aivan oudolta, ellemme Kiven edellisissä teoksissa olisi havainneet hänen puhdasta rakkauttaan kuvailunsa esineihin ja rikasta mielikuvitustaan ja ellemme tietäisi hänen hurskaan äitinsä suusta saaneen pyhiä opetuksia, joita ei elämän myrskyt voineet hänen sielustansa iäksi hävittää. – Mutta etupäässä on runoilija Lean tuottanut oman kansansa poikana. Ihana todistus on tämä runoelma meidän kansamme syvästä uskonnollisuudesta. Vai onko tähän aikaan kenenkään muun kansan keskuudesta runoilija lähtenyt, joka olisi laatinut runoelman, jossa uskonnon ihmistä pyhittävä voima tunnustettaisiin niin välittömästi ja ihanasti kuin Leassa?

Näytelmä on Kiven tunnetuin, eivätkä arvostelut siitä suuresti eriä. Yhteisesti kiitetään näytelmän draamallisuutta (kiitos olkoon Charlotta Raan, se seikka on todistettukin) kiitetään sitä erinäistä ansiota, että eri henkilöt, yksilöisyyttänsä kadottamatta, edustavat niitä jokaisen tuntemia lahkokuntia, joihin juutalaiset vapahtajan aikana jakaantuivat, ja vihdoin draaman tavattoman onnistunutta, ajanmukaista itämaista pukua. Itse päähenkilöstä on joskus sanottu, että hänen muuttumaton, innostunut mielentilansa ja sen mukainen alati korkealentoinen, innostunut puhetapansa himmentää hänen luonteensa kuvaa; mutta jos muistamme hänet ihmeellisen aikakautensa lapseksi, niin tuskin voimme epäillä hänen kaikenpuolista todellisuuttansa.

Muistutukset, joita olisi tehtävä esim. ihmetyön epäiltävästä kelvollisuudesta draamalliseksi pääaiheeksi, ovat juuri tämän näytelmän suhteen vähäarvoiset ja mitättömät.

Lea on Kiven viimeinen oma itsenäinen tuote, ja se sopiikin onnettoman runoilijan joutsenlauluksi.

Yö ja Päivä on vähäpätöinen runoelma, paremmin sanottava draamalliseksi kohtaukseksi kuin näytelmäksi. Se painettiin 1867 ja on sopivan tilan puutteesta tähän asti jäänyt mainitsematta. – Vanha viha kahden perheen kesken on (samoin kuin Kullervossa ja Karkureissa – siis ei uutta) näytelmän pohjana. Poika ja sokea tyttö, näistä kummastakin perheestä, rakastavat toisiansa. Sovinto syntyy ihmetyön kautta, kun noita-akka parantaa tytön silmät. Lyyrillinen innostus, jolla tytön ensimäinen silmäys maailman ihanuuteen on kuvattu, on näytelmän mainittava ansio.

Viimeiset jäljet runoilijan käsialasta näemme Margareta-näytelmässä . Itse perusjuoni on Emlekylin keksimä. Henkilöistäkin on ainakin sorea Kaarina kokonansa luettava saman toisen miehen ansioksi. Päähenkilön luonteesen on Kiven runotar eniten vaikuttanut. Margaretassa hän ei kuitenkaan ole peräti uutta tuottanut. Elmaa ja Leaa on runoilija, ehkä tietämättään, jäljitellyt; eroitus vaan siinä, että isänmaanrakkaus on Margaretan palava intohimo. Moni ihana kohta näytelmässä todistaa kuitenkin runoilijan innostuksella vielä olleen alkuperäistä voimaa. Ja ne lauseet, joihin isänmaanrakkaus tässä pukeutuu, ovat pidettävät runoilijan viimeisenä kalliina perintönä ja runollisena todistuksena seikasta, jonka toki muutoinkin tiedämme, että näet isänmaanrakkaus oli mahtavimpia tunteita surkuteltavan runoilijamme sydämessä.