Charles Dickens - Sanoma merellä

"Siellä oli vanhanpuoleinen mies, nimeltä David Polreath. Hän on kenties jo kuollut," sanoi Tregarthen.

"Hyvä," sanoi kapteeni iloisesti, "jos Polreath on kuollut ja haudattu, eikä meille voi miksikään hyödyksi olla, me emme suinkaan aijo häntä kaivaa maasta. Polreath'in nimi on pantu kirjaan kumminkin."

"Siellä oli toinen, nimeltä Penrewen. Minä en hänen ristimänimeään tiedä."

"Vähät hänen ristimänimestään," sanoi kapteeni. "Kirjoitamme vaan Penrewen."

"Siellä oli vielä eräs John Tredgear niminen mies."

"Sehän on kaunis nimi," sanoi kapteeni; "John Tredgear on kirjoitettu."

"Minä en muista muita paitsi vanhan Parvis nimisen ukon."

"Yksi vanhan Parvis'in sukulaisia luullakseni oli muonakauppiaana New-Yorkin kaupungissa ja saavutti suuret rikkaudet polttamalla talonsa poroksi. Sama nimi kumminkin. David Polreath, ristimätön Penrewen, John Tredgear ja vanha Arson Parvis."

"En tällä erällä muista muita nimiä."

"Kiitoksia," sanoi kapteeni. "Ja nyt, Tregarthen, minä ojennan teille käteni siinä toivossa, ett'ette minusta pahaa ajattele eikä myöskään tuo kaunis Devonshiren kukkanen, teidän tyttärenne; jääkää hyvästi."

Nuori Raybrock seurasi kapteenia hyvin toivottoman näköisenä; sillä Kittyä ei näkynyt ikkunassa kun hän katsoi ylös siihen, Kittyä ei näkynyt puutarhassa kun hän sulki portin, eikä Kitty liioin katsellut heidän jälkeensä, kun he astuivat kivitietä ylös.

"Kuulkaas nyt," sanoi kapteeni; "koska en nyt mitenkään voi perhettänne rauhoittaa, niin en tule teille enää. Menkää te syömään päivällistä kotianne, minä menen pieneen ravintolaan puolistelemaan. Päätetään yhtyä kello kahden aikana; tulkaa ravintolaan, minä istun oven ulkopuolella päivänpaisteessa tupakoiden. Sanokaa Tom Pettifer'ille, että hän pitää huolta teidän perheestänne siksi kuin me palajamme; saatte nähdä, että hän nyt jo on ollut teidän omaisillenne hyödyksi, ja on oleva hyvin sopiva tähän toimeen."

Kaikki kävi niin kuin kapteeni Jorgan oli ehdoitellut. Kello kahden aikana tuli nuori kalastaja matkalaukku selässä ravintolaan; juuri kello kahden aikana kapteeni viskasi viimeisen sikari-pätkän pois.

"Antakaa minun kantaa teidän tavaranne, kapteeni Jorgan," sanoi nuori kalastaja; "minä voin helposti ne kantaa omieni ohessa."

"Kiitoksia paljon," sanoi kapteeni, "kyllä minä itse tavarani kannan.

Minulla ei muuta olekaan kuin kampa."

He lähtivät kylästä ja pysähtyivät vasta vuoren korkeimmalla huipulla lepäämään ja ihanaa näkö-alaa ihailemaan. Äkkiä kapteeni löi polvelleen kädellänsä ja huudahti: "En ikipäivinäni ole tuollaista olentoa nähnyt!" – ja riensi pois.

Syynä kapteenin äkilliseen poikistumiseen oli Kitty, joka tuli puitten takaa esille. Kapteeni meni pois näkyvistä ja odotti, hän pysyi yhä poissa näkyvistä ja odotti; aika alkoi käydä hänelle pitkäksi ja hän sytytti toisen sikarrin. Hän poltti sen ja oli yhä poissa näkyvistä ja odotti. Vihdoin viimein hän hiljaa hiipi nähtäville ja näki molempain nuorien käsi kädessä ja päät varsin likitysten hiljaa kulkevan edes takaisin puiden välillä. Oli herttainen iltapäivä ja kapteeni sanoi itsekseen: "herttainen aurinko, herttainen meri, herttaiset purjeet, herttaiset lehdet, herttainen rakkaus, herttainen nuoruus, – kaikki tyyni on herttaista!"

Kuitenkin kapteeni katsoi velvollisuudekseen tervehtiä nuorta kumppaniaan ennenkuin hän taas lähti näkyvistä. Hetken kuluttua hän taas tuli takaisin ja he lähtivät matkalle.

"Tuo nuori vaimo orpolapsi sylissä ei turhaan puhunut; ja hyviä, rehellisiä sanoja ei milloinkaan turhaan lausuta," sanoi kapteeni Jorgan heidän astuessaan pitkin tietä. "Ja kun nyt vien teidät pois tuon armaan kultanne luota, joka rakastaa, toivoo ja luottaa teihin, niin tuntuu vallan kuin olisin tuo usein kuvissa nähtävä paksusäärinen ja pitkänenäinen ilkeä olento, jolla on suuri sulka hatussa ja jonka viiksen päät kohoavat yhä lähemmäksi silmiä kuta pahanelkisempi hän on."

Nuori kalastaja ei tietänyt Mefistofeleesta niin mitään; mutta hän hymyili kun kapteeni pysähtyi ja löi kädellään polvillensa, ja he kulkivat eteenpäin kuin hyvät tuttavat ainakin.

Rämeikkö Cornwall'issa itätuulen sen yli käydessä on mitä kylmempiä ja kolkompia paikkoja minkä matkustaja kokovuoden matkalla kohtaa. Rämeikkö Cornwall'issa on pimeässä niin autio ja kamala, että matkustaja toivoo mitä pikemmin sitä paremmin pääsevänsä siitä pois. Rämeikkö Cornwall'issa on yösumussa erämaa, jossa matkustajan tarkoin tulee tuntea tiensä, muuten on hyvin luultava, ettei hän hengissä sieltä milloinkaan palaja.

Kun kapteeni Jorgan ja nuori kalastaja lähtivät Steepways'in kylästä, kävi itätuuli. Kolme kertaa aurinko oli noussut ja yhä vielä kävi kaiket päivät samallainen kylmä tuuli, se oli ikäänkuin joku paha henki, joka tahtoi heitä ajaa takaisin. Mutta kapteeni Jorgan oli kyllä tuttu kaikkien tuulien kanssa ja kyllin tottunut niiden heikkoja puolia hyväksensä käyttämään, salliaksensa jonkun niistä saada hänestä voiton. Hän vakuutti, että hänestä oli yhdentekevä kävi mimmoinen tuuli tahansa ja tuulkoon kuinka kovin tahansa. Hän oli siis tuulen suhteen niin välinpitämätön kuin mies voi olla, joka aina sanoo, että tuuli "virkistää häntä" ja joka katsoo myrskyä vanhaksi tuttavakseen. Olisi voinut otaksua, että kapteeni Jorgan'in ja tuulen välillä oli jonkinmoinen veljellinen liitto, niinkuin kahden taistelijan välillä, jotka usein ovat otelleet toinen toistensa kanssa. Nuori kalastajakin oli puolestaan, vaikka ahtaammassa piirissä eläen, tottunut pahaa säätä kestämään miehuudella, ja vietti vaan ikävää tehtävää, joka oli edessä; tuuli kävi hänenkin ohitsensa, vähän varovasti, ja lähti matkallaan Kittyä suutelemaan.

Heidän tiensä kulki paikoittain meren rantaa pitkin, jossa mahtavat aallot loiskivat ruskeita kallioita vasten, jotta vesi muuttui valkoiseksi vaahdoksi, paikoittain entisien, nyt viljeltyjen rämeiden poikki; paikka paikoin oli yksinäisiä kyliä, joissa oli kurjat savesta tehdyt majat, ja pieniä kaupunkeja vanhoine kirkkoineen ja torineen. Mutta yhä matkustaessaan harmaan asutun maan poikki, he vihdoin tulivat varsinaiselle Cornwall'in rämeelle, joka on Lanrean'in lähellä. He kohtasivat ainoastansa laihtuneita, aaveen kaltaisia vuorityömiehiä, joiden kasvot olivat vasken karvaiset. Kaukaisilla vuorenhuipuilla olevat yksinäiset varustukset ja pyörillä, ketjuilla ja hammasrattailla varustetut konevärkit, jotka kiertelivät vuoren rinteitä ylös, olivat ainoat esineet, jotka todistivat ihmisten läsnäoloa näillä seuduin. Yhä vielä kävi kauhean kylmä ja kova tuuli, joka vinhuen ja ulvoen kiiti heidän ohitsensa niinkuin hurja ja vimmapäinen haamu.

"Se on kummallista," sanoi kapteeni, katsellen autiota seutua, jossa kasvoi ainoastaan kuihtunutta ruohoa ja sammalta, "kuinka tämä maa on niiden ihmisten kaltainen, jotka sillä asuvat! Tässä on paikkakunta, joka on rikas kätketystä metallista, ja se verhoo itsensä mitä huonoimpiin ryysyihin ja repaleisin, ja nöyristelee ja vapisee ja uskottelee meitä olevansa niin köyhä, ett'ei voi hankkia elatusta edes kurjimmalle eläimelle. Vallan niinkuin inhimillinen saituri, eikö niin?"

"Mutta saiturista on otettu selkoa," sanoi nuori kalastaja, osoittaen niitä paikkoja, joissa oli kaivettu ylös maata penikulmittain metallia etsiessä.

"Niin, onhan hänestä selkoa otettu," sanoi kapteeni, "mutta hän ponnistelee vastaan ja vastustaa minkä voipi. Hän on kamala veitikka."

Oli iltapuoli ja alkoi jo hämärtää, ja heillä oli vielä kymmenen penikulmaa matkaa määräpaikalle. Mutta kapteeni, pitkäliepeinen sininen takki yllä, suuret saappaat jalassa ja omituinen hattu päässä, astui reippaasti eteenpäin, kädet taskussa, ikäänkuin hän olisi ollut maanalaisessa raskaassa työssä ja juuri nyt tullut ylös ystävällensä tietä neuvomaan.