Honoré Balzac - Kapina

– Epäilettekö ehkä minuakin? – kysyi nainen, lyöden häntä rinnalle sillä kädellä, jolla pysytteli hevosen selässä, takertuneena kiinni häneen.

– Olisitteko siinä tapauksessa tuossa? – hän sanoi kääntäen taaksepäin otsansa, jolle nainen painoi suudelman.

– Siis, – huomautti apotti, – Fouchén poliisit tulevat olemaan meille vaarallisemmat kuin vakinaiset sotavoimat ja chouanien vastustajat.

– Aivan niin, kunnianarvoisa herra.

– Vai niin! – huudahti nuori nainen. – Fouché tulee siis lähettämään naisia teitä vastaan?.. Minä odotan heitä, – hän lisäsi lyhyen hetken kuluttua, syvä sävy äänessä.

Kolmen tai neljän pyssynkantaman päässä siltä autiolta vuorenhuipulta, jolta päälliköt poistuivat, sattui tuollainen kohtaus, jommoiset vielä jonkun aikaa olivat sangen tavallisia valtateillä. Pienen Pèlerine-kylän rajalla, tien notkossa, Pille-Miche ja Marche-à-Terre olivat uudelleen pysäyttäneet äskeiset postivaunut. Coupiau oli heikon vastustuksen jälkeen astunut alas kuskipenkiltään. Vaitelias matkustaja, jonka molemmat chouanit olivat kaivaneet esiin piilopaikastaan, oli polvillaan pensastossa.

– Kuka olet? – kysyi häneltä Marche-à-Terre synkällä äänellä.

Matkustaja ei vastannut sanaakaan, kunnes Pille-Miche toisti kysymyksensä ja kolhasi häntä pyssynperällä.

– Olen, – hän silloin sanoi, luoden katseen Coupiauhon, – Jacques

Pinaud, köyhä vaatekauppias.

Coupiau pudisti kielteisesti päätään, katsomatta siten rikkovansa lupaustaan. Tämä merkki selvitti tilanteen Pille-Michelle, joka pyssyllään tähtäsi matkustajaan, Marche-à-Terren järkähtämättä esittäessä hänelle tämän uhkavaatimuksen:

– Olet liian lihava mieheksi, joka on tuntenut köyhäin huolet. Jos vielä viivyttelet oikean nimesi ilmaisemista, niin tässä on ystäväni Pille-Miche, joka yhdellä laukauksella hankkii itselleen perillistesi kunnioituksen ja kiitollisuuden. – Kuka olet? hän lisäsi hetken vaiettuaan.

– Olen d'Orgemont, kotoisin Fougères'sta.

– Kas vaan! – huudahtivat molemmat chouanit.

– Minä en ainakaan ole ilmaissut nimeänne, herra d'Orgemont, – sanoi Coupiau. – Pyhä Neitsyt on todistajani, että olen rehellisesti teitä puolustanut.

– Koska olette herra d'Orgemont, kotoisin Fougères'sta, – virkkoi Marche-à-Terre ivallisen kunnioittavasti, – annamme teidän rauhassa jatkaa matkaanne. Mutta kun ette ole rehellinen chouani, ettekä hyvä sininen, vaikka olette ostanut Juvignyn luostarin maa-alueet, niin saatte maksaa – näin jatkoi chouani ollen laskevinaan tovereittensa lukua, – kolmesataa riksiä lunnainanne. Tämän arvoinen on kaiketi puolueettomuutenne.

– Kolmesataa riksiä! toistivat onneton rahamies, Pille-Miche ja

Coupiau, mutta jokainen erilaisella äänenpainolla.

– Voi, rakas herra, – valitti sitten d'Orgemont. – Olen vararikkoon syösty mies. Tämän kirotun tasavallan vaatima sadan miljoonan suuruinen pakkolaina, jossa minun osani on arvioitu suunnattoman suureksi, on saattanut minut puille paljaille.

– Paljonko se sitten on vaatinut sinulta, tuo tasavaltasi?

– Tuhat riksiä, rakas herra, – vastasi pohatta surkealla äänellä, toivoen täten saavuttavansa alennusta vaaditusta rahamäärästä.

– Jos tasavaltasi riistää sinulta noin suuria pakkolainoja, huomaat, että sinulla on paljon enemmän voitettavissa meidän puolellamme, meidän hallituksemme näet on vaatimattomampi. Kolmesataa riksiä – onko tämä liian suuri hinta nahastasi?

– Mistä minä ne otan?

– Raha-arkustasi, – vastasi Pille-Miche, – ja varo, etteivät kolikkosi ole kuluneita, muuten kärvennämme kyntesi tulessa.

– Missä ne teille maksan? – kysyi d'Orgemont.

– Fougères'ssa oleva maatilasi ei ole kaukana Gibarryn karjatalolta, missä asuu serkkuni Galope-Chopine, jota myös suureksi Cibot'ksi sanotaan. Jätät nuo rahat hänelle, – sanoi Pille-Miche.

– Tämä ei ole kohtuullista, – huomautti d'Orgemont.

– Mitä se meitä liikuttaa! – virkahti Marche-à-Terre. – Tiedä, että ellei rahoja ole jätetty Galope-Chopinelle kahden viikon kuluttua tästä päivästä laskien, tulemme luoksesi pienelle vierailulle, joka parantaa leinisi, jos sinulla on sitä jaloissa. – Mitä sinuun tulee, Coupiau, – hän jatkoi, kääntyen ajurin puoleen, – on nimesi tästälähin oleva Mène-à-Bien. [Viittaus miehen elämässä nyt tapahtuneeseen käänteeseen, kuten tässä esiintyvät chouani-nimet yleensäkin ovat vain luonteenomaisia määritelmiä lisänimiksi annettuina. Suom .]

Tämän sanottuaan molemmat chouanit poistuivat. Matkustaja nousi jälleen rattaille, jotka Coupiaun piiskan avulla nopeasti vierivät Fougères'ta kohti.

– Jos teillä olisi ollut aseita, – sanoi hänelle Coupiau, – olisimme voineet hiukan paremmin puolustautua.

– Tyhmyri, minulla on tässä kymmenen tuhatta frangia, – huomautti d'Orgemont, osoittaen suuria jalkineitaan. – Voiko puolustautua, kun kantaa yllään niin suurta rahamäärää?

Mène-à-Bien kynsi korvallistaan ja katsoi taakseen, mutta hänen uudet toverinsa olivat kadonneet.

Hulot ja hänen sotilaansa pysähtyivät Ernéehen, jättääkseen haavoittuneet tämän pikkukaupungin sairaalaan; sitten tasavaltalaiset joukot, minkään ikävän tapauksen keskeyttämättä, saapuivat Mayenneen.

Siellä päällikkö seuraavana päivänä saattoi ratkaista kaiken epäilynsä postivaunujen matkasuuntaan nähden; sillä silloin asukkaat saivat kuulla, että nuo vaunut olivat joutuneet ryöstäjien käsiin. Muutaman päivän kuluttua viranomaiset lähettivät Mayenneen riittävästi isänmaallismielisiä rekryyttejä, jotta Hulot voi täydentää puoliprikaatinsa rivit.

Kapinaliikkeestä levisi pian hyvin huolestuttavia huhuja. Se oli puhjennut ilmiliekkiin joka paikassa, missä chouanit ja vendéelaiset edellisen sodan aikana olivat sytyttäneet tämän tulipalon pääpesät. Bretagnessa kuninkaallismieliset olivat vallanneet Pontarsonin, päästäkseen meren yhteyteen. Pienen Saint-Jamesin kaupungin, joka sijaitsi Pontarsonin ja Fougères'n välillä, he olivat valloittaneet, näyttäen aikovan väliaikaisesti sijoittaa siihen asevarastonsa ja tehdä sen muonavarojensa ja sotaliikkeittensä keskustaksi. Sieltä käsin he helposti voivat olla kosketuksissa Normandiaan ja Morbihaniin. Kapinaliikkeen alipäälliköt kiertelivät näissä kolmessa maakunnassa nostaakseen niissä kuningasvallan kannattajat ja aikaansaadakseen yhtenäisyyttä yritykseen.

Nämä hankkeet sattuivat vallan samaan aikaan kuin Vendéen kuulumiset; siellä näet väestöä kiihoittivat samanlaiset juonet, joiden johtavina sieluina olivat neljä kuuluisaa henkilöä, apotti Vernal, Fontainen ja Châtillonin kreivit sekä Suzannet. Heidän liittolaisiaan Ornen departementissa, niin kerrottiin, olivat ritari de Valois, markiisi d'Estrignon ja Troisvillet.

Ylipäällikkönä näissä laajoissa sotahankkeissa, jotka kehittyivät hitaasti, mutta hirvittävästi, oli todella "Gars". Tämän liikanimen olivat chouanit antaneet markiisi de Moutauranille hänen maihinastumisensa aikana. Hulot'n ministerille antamat tiedot osoittautuivat yksityiskohtia myöten oikeiksi. Heti oli tuon ulkoa lähetetyn chouani-päällikön määräysvalta tullut tunnustetuksi, jopa nuori markiisi osasi niin paljon vaikuttaa chouaneihin, että sai heidät käsittämään, että kaikki heidän harjoittamansa väkivalta häpäisi sitä jaloa asiaa, jota he olivat ryhtyneet puolustamaan.

Tämän nuoren ylimyksen urhoollisuus, kylmäverisyys ja taitavuus elvyttivät uudelleen tasavallan vihollisten toiveita ja antoivat niin runsaasti yllykettä näiden seutujen asukkaiden synkälle haaveellisuudelle, että vähimmänkin innostuneet rupesivat ponnistelemaan jouduttaakseen kukistuneelle kuningasvallalle ratkaisevaa menestystä. Hulot ei saanut mitään vastausta Parisista, vaikka hän moneen kertaan sieltä pyysi ohjeita ja sinne lähetti raportteja. Tämä hämmästyttävä vaitiolo tiesi epäilemättä uutta vallankumouksellista käännettä.