Honoré Balzac - Kapina

Siniset olivat saapuneet kukkulalle, jolta vielä näki etäisyydessä haamoittavan Pèlerine-vuoren, ja Hulot kääntyi katsomaan, olivatko chouanit yhä vielä siellä. Aurinko, jonka valo heijastui heidän pyssynpiippuihinsa, osoitti ne hänelle pieninä loistavina pisteinä. Luodessaan viimeisen katseensa laaksoon, jonka juuri jätti siirtyäkseen Ernée-laaksoon, hän luuli eroittavansa Coupiaun rattaat valtatiellä.

– Eivätkö nuo ole Mayennen postivaunut? – hän kysyi kahdelta ystäviltään.

Molemmat upseerit, jotka tähystelivät vanhoja postivaunuja, tunsivat ne täydelleen.

– No, – virkahti Hulot, – kuinka emme kohdanneet niitä matkalla?

He katsoivat toisiinsa ääneti.

– Vielä toinen arvoitus lisää! – huudahti päällikkö – Mutta rapeanpa jo aavistamaan asian oikeata laitaa.

Samana hetkenä Marche-à-Terre tunsi postivaunut, käänsi niihin tovereittensa huomion, ja yleinen iloisen naurun remahdus herätti nuoren naisen hänen haaveistaan. Nainen astui muutaman askeleen eteenpäin ja näki vaunut, jotka onnettoman nopeasti lähestyivät, kiitäen ylös Pèlerine-vuoren rinnettä. Pian nämä poloiset ajoneuvot saapuivat huipulle. Chouanit, jotka uudelleen olivat piiloittautuneet, hyökkäsivät silloin kiireisen himokkaasti saaliinsa kimppuun. Äänetön matkustaja livahti silloin heti ajoneuvojen perälle ja lyyhistyi siihen kääriytyen kokoon, niin että muka näyttäisi tavaramytyltä.

– Hei pojat! – huusi Coupiau ylhäältä ajolaudaltaan, osoittaen maanviljelijää, – olettepa vainunneet, että tällä isänmaanystävällä on kultarahoja taskut täynnä!

Chouanit vastasivat näihin sanoihin ääneensä nauraen ja huusivat:

– Pille-Miche! Pille-Miche! Pille-Miche!

Keskellä tätä naurun hohotusta, johon Pille-Miche itse kaiun tavoin vastasi, Coupiau häpeissään astui alas kuskilaudalta. Kun sitten kuuluisa Cibot, liikanimeltään Pille-Miche, auttoi vieruskumppaniansa alas rattailta, nousi kunnioitusta osoittava sorina.

– Sehän on apotti Gudin! – huusivat useat miehet.

Tätä arvossa pidettyä nimeä mainittaessa kaikki paljastivat päänsä, chouanit polvistuivat papin eteen ja pyysivät häneltä siunausta, minkä hän heille vakavana jakoikin.

– Tämä mies osaisi pettää Pyhän Pietarinkin ja varastaa hänen avaimensa, – sanoi pappi sitten ja löi Pille-Micheä olalle. – Ilman hänen kekseliäisyyttään olisivat siniset vanginneet meidät.

Mutta huomatessaan nuoren naisen apotti Gudin meni keskustelemaan hänen kanssaan muutaman askeleen päähän. Marche-à-Terre, joka reippaasti oli avannut vaunujen postiarkun, näytti hurjan iloisena pussia, jonka muoto osoitti, että se sisälsi kultarahoja. Eikä hän viivytellyt saaliinjakoa. Jokainen chouani sai häneltä osansa niin tunnollisen tarkasti, ettei tämä jako herättänyt vähintäkään riitaa. Sitten hän meni naisen ja papin luo ja ojensi heille noin kuusituhatta frangia.

– Saatanko hyvällä omallatunnolla ottaa tämän, herra Gudin? – sanoi nainen, tuntien toisen henkilön lausuman hyväksymisen tarvetta.

– Miksi ei. Hyväksyihän kirkkokin ennen muinoin protestanttien omaisuuden takavarikkoon ottamisen; sitä suuremmalla syyllä se nyt hyväksyy, että vallankumouksellisten rahat anastetaan, he kun kieltävät Jumalan, hävittävät kappelit ja vainoavat uskontoa.

Apotti Gudin yhdisti oppiinsa esimerkin, vastaanottaen empimättä nämä omituiset kymmenykset, jotka hänelle tarjosi Marche-à-Terre.

– Muuten, – jatkoi hän, – saatan nyt omistaa kaiken omaisuuteni Jumalan ja kuninkaan puolustukseen: veljenpoikani on liittynyt sinisiin.

Coupiau valitti ja huusi, että oli joutunut keppikerjäläiseksi.

– Liity meihin, niin saat sinäkin osasi, – sanoi hänelle

Marche-à-Terre.

– Mutta joudutaan luulemaan, että tahallani olen antautunut varkaiden käsiin, jos palatessani huomataan, etten ole kärsinyt väkivaltaa.

– Eikö muuta?.. sanoi Marche-à-Terre.

Hän antoi merkin, ja monesta pyssynputkesta pamahti laukaus postivaunuihin. Nämä odottamattomat laukaukset panivat vanhat ajopelit vaikeroimaan niin vaivaisesti, että luonnostaan taikauskoiset chouanit kauhusta säpsähtivät. Mutta Marche-à-Terre oli nähnyt vaiteliaan matkustajan kalpeiden kasvojen kohoavan ja taas vaipuvan alas rattaiden perällä.

– Sinulla on siis vielä yksi kana kopissasi? – virkkoi

Marche-à-Terre hiljaa Coupiaulle.

Pille-Miche, joka älysi mistä oli kysymys, iski silmää.

– Niin, – vastasi ajomies, – mutta asetan teihin liittymisen ehdoksi, että annatte minun viedä tämän miehen vahingoittumattomana Fougères'een. Olen sitoutunut siihen Pyhän Annan nimessä.

– Kuka hän on? – kysyi Pille-Miche.

– En voi sitä teille sanoa, – vastasi Coupiau.

– Jätä hänet rauhaan! – sanoi Marche-à-Terre tuupaten Pille-Micheä kyynäspäällään; – hän on vannonut Pyhän Annan nimessä, hänen täytyy siis pitää lupauksensa.

– Mutta, – sanoi chouani kääntyen Coupiaun puoleen, – älä aja liian nopeasti alas rinnettä, sillä tahdomme vielä tavata sinut, ja siihen on meillä syymme. Haluaisinpa nähdä matkustajasi naaman, ja tahdomme antaa hänelle passin.

Samassa kuultiin hevosen kavion kopsetta, joka kiireisesti lähestyi Pèlerine-vuorta. Ennen pitkää nuori päällikkö saapui. Nainen piiloitti nopeasti rahapussin, joka hänellä oli kädessä.

– Voitte ilman tunnonvaivoja pitää nuo rahat, – sanoi nuori mies, vetäen esiin naisen käsivarren. – Tässä on teille kirje, jonka löysin Vivetièressä odottavasta postista, se on äitinne kirjoittama.

Katsottuaan vuoroin chouaneja, jotka palasivat metsään, ja Couësnon – laaksoon laskeutuvia rattaita, hän lisäsi:

– Vaikka koetinkin joutua, en saapunut ajoissa perille. Suokoon taivas, että epäluuloni on ollut väärä.

– Nämä rahat ovat äiti-parkani lähettämät! – huudahti nainen, avattuaan kirjeen ja luettuaan sen ensi rivit.

Metsästä kuului tukahutettua naurua. Ei nuori mieskään malttanut olla hymyilemättä nähdessään naisen kädessä pussin, joka sisälsi hänen osansa hänen omista rahoistaan, jotka olivat ryöstetyt. Nainenkin purskahti nauruun.

– No hyvä, herra markiisi. Jumala olkoon kiitetty! Tällä kertaa pääsen pulasta nuhteettomana.

– Otatte kaiken kevyesti – tunnontuskannekin! huomautti nuori mies.

Nainen punastui ja katsoi markiisiin niin vilpittömän katuvaisena, että nuori ylimys jäi täysin aseettomaksi. Apotti antoi kohteliaana, mutta kaksimielisen ilmeisenä, takaisin "kymmenyksensä"; sitten hän seurasi nuorta päällikköä sille syrjäpolulle, jolta tämä oli saapunut. Ennenkuin seurasi heitä nuori nainen viittasi Marche-à-Terrelle, joka tuli hänen luokseen.

– Kulkekaa te Mortagnen kautta eteenpäin, – sanoi hän tälle puoliääneen. – Tiedän, että siniset lakkaamatta lähettävät Alençoniin suuria summia puhdasta rahaa sotavalmistuksia varten. Kun nyt tänään luovutan tovereillesi tämänpäiväisen saaliin, teen sen sillä ehdolla, että he korvaavat tämän vahinkoni. Älköön Gars millään muotoa saako tietää tästä partioretkestä, hän saattaisi sitä vastustaa. Mutta jos kävisi onnettomasti, minä kyllä hänet lepytän.

– Neiti, – lausui markiisi, jonka hevosen selkään nainen istuutui, luovutettuaan oman hevosensa apotille, – ystävämme Parisissa kirjoittavat minulle, että meidän on pitäminen varamme. Tasavalta aikoo voittaa meidät viekkaudella ja petoksella.

– Ei hullumpaa, – vastasi nainen. – Heillä on aika hyvät tuumat, noilla henkilöillä! Minä puolestani saatan ottaa osaa taisteluun ja löytää vastustajia.

– Sen kyllä uskon! – huudahti markiisi. – Pichegru teroittaa mieleeni epäluuloa ja varovaisuutta kaikkiin ystävyyssuhteisiin nähden. Tasavalta tekee minulle sen kunnian, että pitää minua vaarallisempana kuin kaikkia vendéelaisia yhteensä ja luottaa heikkouksiini saadaksensa minut käsiinsä.