August Ahlqvist - Säkeniä, Kokous runoelmia

Ne on kuin kuus' ja koivu,
Jotk' yhteen kasvoivat:
Yks' tähti yltä tuikkaa,
Yks' juurten all' on maa;
Jos koivun lehvät liehaa,
Vaan kuusen humajaa,
Niin äänensä omansa
Se kuuluu kummaltai.

Yks' Kaarle meitä johti,
Yks' Kusta kumpaakin,
Yhteinen Lützin kenttä
Ja Narvan tanner on;
Ain yhdet virrat verta
Ne huuhtoi kummankin,
Ja vierekkäinpä viertiin
Pultavan hautaankin!

Niin miksi meidän kiistää
Vieraita syitä vaan!
Ei kiistä kaksi virtaa
Ves'jaosta alkaneet,
Kut kumpikin on lapset
Tään yhden lähtenen,
Vaikk' onkin äyräät toisin,
Tie toinen kummallai.

Jos Suomen kieli sortuis
Ja kansa hukkuis pois,
Ei Ruotsi rangaistusta
Ja syytä siitä sais;
Syy ois se Suomalaisten,
Jotk' itse torkkuvat,
Tai turhin syin ja mielin
Yks' toistaan sortavat.

Siis, veikko Ruotsalainen,
Sä, vanha ystävä,
Pois kiista keskeämme!
Ja liitto lyökämme:
Jos sulta taikka meiltä
Katoisi ystävyys,
Niin silloin sydämemme
Rinnasta ratketkoon!

Mikä kuuluvi kumina,
Mikä hurraus, humina
Tuolta länsituulen päältä,
Ylitse Itäisen meren,
Poikki suuren Pohjanlahden?

Sinne on joukkoja samonnut,
Tuhansia tulvaellut,
Norjanmaalta matkustanut,
Tasan tullut Tanskastakin,
Ruotsia anastamahan,
Väkevätä voittamahan;
Mutta ei nyt, niinkuin muinoin,
Entis-aikoina pahoina,
Sotimalla, sortamalla,
Ryöstämällä, raastamalla,
Vaanpa kättä antamalla
Velikansa veljellensä.
Pois on kaatunut käsistä
Sodan ankarat asehet:
Pikarit pivoiss' on heillä.
Sarkat suuret saapuvilla,
Joista juovat ystävyyttä,
Verestävät veljeyttänsä,
Kauan outoin' oltuansa,
Eksyksiss' elettyänsä
Veli toinen veljestänsä,
Heimos heimokunnastansa.

Samoinpa tuli sanomat,
Viestit vieri Venäjältä,
Kansaisesta kaupungista,
Moskovasta mahtavasta,
Jotta kulki joukko suuri
Venäläisten veljeksiä
Etelästä etempätä,
Slavilaisia samosi
Oppimass' omaisiahan,
Toisiansa tuntemassa.
Paljon piiruja pitivät.
Suuren joukon juhliansa,
Suunsa puhtaaksi puhuivat,
Sydämensä sytyksihin;
Ystävyydess' yhdistivät
Sulosanoilla sitoivat
Luojan luomaiset sitehet,
Kaikkivallan vahvistamat,
Joit' oli aika auki saanut,
Onnen retket ratkellehet.

Niin mihinkäs me menemme,
Suomalaiset suoriamme?

Onhan meilläkin omoa
Sukuamme sangen suurta,
Laajoa lajipereä
Yltäkyllin ympärimme,
Mennä vieraiks' vaikka minne.
– Lähdemmekö Lapinmaahan?

Lähtenemme Lapinmaahan.
Lappalainen, laiha poika,
Vesisilmä, vääräsääri,
Nokisella nuotiolla
Tuiman tunturin selällä
Pian laittavi pitonsa,
Joutuisasti juominkinsa:
Ulos veitsensä vetävi,
Pitkän puukon paljastavi.
Jolla juhdan teurastavi,
Poron kaulan katkaisevi;
Veren korjaa kaukalohon,
Taljan päältä tempoavi,
Lihat taiten leikkelevi,
Rasvat luopi lautaiselle:
"Syö nyt, serkku, juo nyt, serkku,
Pidä pitoja hyviä;
Syö tuota sydänytyä,
Munuaista maksan kanssa,
Tahi keuhko kelvanneepi,
Vaiko aivoista alotat,
Tahi tahtonet lihoa
Luun luota, liki kuvetta,
Tai takoa lautaiselta?
Sitten syötyäs lihoa,