August Ahlqvist - Säkeniä, Kokous runoelmia

Yhtä rehellisesti kuin tunnustamme Ahlqvistin tieteellisen työn ansiot, yhtä vilpittömästi meidän tulee myöntää sen puutteetkin. Päävaillinaisuus hänessä oli se, että hän katsoi saattavansa olla muutamista seikoista kokonaan lukua pitämättä. Esimerkiksi sivistyssana-teoksessaan hän aivan täydellisesti jättää huomioon ottamatta tanskalaisen kielentutkijan V. Thomsenin tätä alaa koskevat ja suorastaan epookin-tekevät tutkimukset. Ei hän mainitse hänen nimeään ja muutamista kohdista tuntuu siltä kuin hän tahallaan olisi jättänyt teoksen lukematta. Samantapainen on laita Kalevalan-tutkimuksissakin. Hän ei tahtonut panna mitään arvoa Kalevalan toisintoihin. Ensimäisessä tälle alalle kuuluvassa teoksessaan hän sanoo, että "Kalevalan käsikirjoitusten ulos-antaminen edellyttää sen olettamuksen, että Lönnrot niitä käyttäessään ehkä ei ole niitä kaikin puolin taitavasti käyttänyt" ja toisessa hän mainitsee matkallansa v. 1864 kuulleensa Kalevalan runoja ja saaneensa kirjaan pannuksi muutamia "oikeitakin s.o. semmoisia, jotka Lönnrotille kelpasivat Kalevalan 2: seen laitokseen pantaviksi." Hän siis pitää painettua Kalevalaa tutkimuksen varsinaisena kanonina, ensinkään ottamatta huomioon sitä, että n.s. toisinnot ovat ainoat, jotka semmoisenaan ovat todellista kansanrunoa. Saman ominaisuuden seurauksena oli, että hän oli valmis sanomaan jostakin kieliseikasta "niin ei missään sanota", ottamatta lukuun niitä oikeitakin ilmoituksia, joita muut tekivät.

Se on sanalla sanoen jonkinmoinen tyyneyden puute arvostelussa, joka hänellä oli suurimpana haittanaan. Arvostellessaan suomalaista kirjallisuutta hän epäilemättä useissa tapauksissa oli oikeassa, mutta hän menetteli tässä toimessa varsin kovakätisesti. Hän sanoo Suomen kirjallisuuden "puutarhurina" paljonkin käyttävänsä kirvestä "milloin ne pahat kannot ja se kelvoton vesakko, joka sen alalla vielä tavataan, eivät tottele hienompaa asetta. Pitääpä sitä toisinaan käyttää kirvesvarttakin, kuin ei muuta astalota satu olemaan käsillä, ja sillä mutkia pillomus-eläimiä, jotka tunkeutuvat tonkimaan tarhan viljamaata". Viimeisinä vuosinaan Ahlqvist kuitenkin oli tullut arvosteluissaan paljoa tyynemmäksi ja leppeämmäksi kuin ennen.

Joka tapauksessa August Ahlqvistin elämäntyö on niin runsas panos tieteen aarreaittaan, on vaikuttanut niin suurta edistystä suomalaisen tieteen alalla, että tämä tiede aina on hänen nimeänsä säilyttävä loistavimpien nimiensä joukossa. Hänen oppilaansa aina pitävät kiitollisessa mielessä sen opin, jota hän opettajana ja johtajana yliopiston opetusistuimella ja perustamassaan Kotikielen seurassa on heille antanut. Kolmattakymmentä vuotta takaperin, jolloin hän tuli suomen kielen opintojen ohjaajaksi, ei ollut, niinkuin hän itse sanoi, "oppikirjoja eikä perinnäistä metodia". Hän nämät puutteet korjasi ja opinnot kohotti. Silloin vielä v. 1871 tapahtui, että suomen kieli kandidaattitutkinnossa lykättiin syrjään, niin että tutkittavat saivat sen vain ylimääräisenä lisäaineena ottaa tutkintoonsa. "Isku näytti ankaralta, mutta sanottavasti se ei kuitenkaan ole haitannut suomalaisia opinnoita, sillä nuorison rakkaus piti nämät yllä", niinkuin Ahlqvist itse lausui siinä juhlassa, jonka hänen oppilaansa hänelle pitivät hänen täyttäessään 60 vuotta.

Näiden rivien kirjoittaja näki ensimäisen kerran Ahlqvistin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 50-vuotisessa juhlassa pidetyissä päivällisissä. Niissä pidettiin puhe Suomen suurimmille elossa oleville runoilijoille Topeliukselle ja Oksaselle. Kun edellinen oli jättänyt puheenvuoron jälkimäiselle, niin tämä vastasi, että se on hänelle ylen suuri kunnia, että hänen maljansa juodaan yhdessä todellisen runoilijan kanssa. Hän ei milloinkaan ole pitänyt itseään runoilijana ("väärin! väärin!" huutoja). Hänen runoilunsa on ollut puhdas kielellinen yritys. Hän tahtoi koettaa käyttää Suomen kieltä eri runomitoissa, ja silloin tapahtui toisinaan, jatkoi puhuja leikillisesti, "että runotar on iskenyt niskaan näin" (puhuja jymähytti kädellään niskaansa); "ja siten on syntynyt joskus joku hyväkin kappale, niinkuin 'Koskenlaskijan morsiamet'". Monessa muussakin tilassa hän on lausunut, ettei hänen runoiluansa saanut suureksi arvata, pannen aina pääpainoa tieteelliseen työhönsä.

Tunnettu on kuitenkin, että useimmat olivat toivoneet Ahlqvistista runoilijaa eikä tiedemiestä. Eräässä kirjeessä, jonka H. Kellgren v. 1847 kirjoitti Ahlqvistille Pariisista, hän nuhtelee Ahlqvistia siitä, että hän oli pitänyt erään varomattoman puheen, jonka vuoksi hän oli yliopistosta karkoitettu, sanoo ettei Ahlqvistilla ole oikeutta ajattelemattomuudella salvata edestänsä tietä, jolla hän epäilemättä on hyötyä tekevä, sekä jatkaa sen jälkeen:

Sinä olet syntynyt suomalainen, sinulla on syvä ja todellinen synnynnäinen tunne suomen kielen kauneudelle ja sisimmälle luonnolle, ja kyllin runollista aistia sen käsittelemiseksi. Seuraa tätä synnynnäisten taipumustesi viittausta, aseta määräksesi rikastuttaa suomalaista kirjallisuutta, ei kieliopillisilla kirjoituksilla, vaan elävällä käsittelyllä, aseta määräksesi rikastuttaa sen niukkaa kirjallisuutta, muodostaa sitä aikamme aatteita esiintuomaan, niin sinulla on päämäärä kyllin korkea sen vuoksi uhrataksesi hetken pienet päähänpistot ja lämpöiselle sydämelle tavallisen uhmaamisen ja myrskyämisen halun. Sinä itse tiedät, ettet voi saavuttaa tätä päämäärää ilman todentekoa ja opinnoita, mutta se on kylläksi korkea ansaitsemaan tätä ponnistusta ja uhrautumista. Opi ennen kaikkea äläkä anna hetken menestyksen viekoitella itseäsi hedelmiä tuottavasta vakavasta toiminnasta.

Tunnettu on, että Snellmankin katsoi vahingoksi Ahlqvistin lopullista kääntymistä tiedemiehen tielle valittaen että "myös Ahlqvist nyt lopullisesti on tullut kieliopintekijäksi". Miten lieneekin, varma on ainakin, että Oksanen oli runon sukua, oli todellinen lyyrillinen runoilijaluonne. Hänen runoelmansa ovat ensimäiset, joita sekä muodon että sisällyksen puolesta voipi katsoa varsinaiseksi taiderunoksi suomen kielellä, eikä kukaan myöhemmistä runoilijoista ole voittanut Oksasen runojen voimakasta ja koristelematonta kauneutta.

Useat Oksasen runoista ilmestyivät ensinnä sanomalehdissä. Ainoat runokokoelmat, mitä hän on julkaissut, ovat "Säkenien" molemmat "parvet", jotka myöhemmissä painoksissa ovat yhdistetyt yhteen. Ensimäinen parvi "Säkeniä" ilmestyi v. 1860 ja jo v. 1863 siitä tuli toinen lisätty painos. V. 1868 julkaisi runoilija "Säkenien" toisen parven ja v. 1877 molemmista parvista "vähennetyn ja enännetyn laitoksen", josta tarkalla itsearvostelulla oli vähempiarvoiset tuotteet pois karsittu. Tämä laitos on Säkenien varsinainen "normaalipainos", jonka mukaan Säkenien runoilija on arvosteltava. V. 1881 ilmestynyt uusi painos sisälsi vain muutamia lisiä, samoinkuin tähän painokseen, joka nyt lukijalle tarjotaan, on lisätty ne muutamat runot, jotka runoilija viimeisinä elinvuosinaan 1881:n jälkeen on sepittänyt. Runsas ei siis ole Oksasen runollinen tuotteliaisuus, mutta runoilija ei ole arvosteltava teostensa runsauden, vaan laadun mukaan.

Se maailmankatsomus, joka Oksasen runoissa esiintyy, on jossakin määrässä synkkä ja raskas, mutta se on samalla tosirunollinen. Syvä ja voimakas on aina hänen runonsa tunnelma, olipa sitten aihe otettu isänmaan yleisistä asioista, perhe-elämän ahtaasta piiristä tai runoilijan oman sydämen sisäisistä taisteluista.

Ensisijassa hänen laulujensa esineenä olivat isänmaa ja äidinkieli. Kukapa ei tuntisi "Savolaisen laulua" ja "Suomen valtaa"! Kansanlauluina ne ovat tunkeuneet jokaiseen Suomen mökkiin, edellinen Kaarle Collanin sävelillä siivittämänä, jälkimäinen itävaltalaisen kansanlaulun sävelen kantamana. "Suomen vallassa" runoilija kohottaa äänensä rohkeasti, toivoen suomen kielelle korkeata kaikua, mutta toisissa lauluissa on hänen mielensä äidinkielen alhaisen aseman vuoksi murheella täytettynä. Katsoessaan Suomen kansan kehityksen hitautta hän tunsi toivottomuuden rintaansa turmelevan: