Santeri Alkio - Uusi aika - Romaani

– Miksi eivät isännät laita kelvollisia työkaluja, että sais edes puun valkoiseksi!

Juho katseli tätä sanoessaan Kanteleisen pitkäähöylää, jonka tämä oli tehnyt kesätöikseen. Höyläpenkillä oli muitakin uusia työkaluja. Rengin silmissä alkoi jotain elää, aivan kuin kauan uinuneet vaistot olisivat ruvenneet toimimaan, herättäen miehen sielussa uusia tahi harvinaisia ilonväreitä. Tuo katse siirtyi työkaluista lautavarastoon, jota Kanteleinen asioikseen hitaasti, valikoiden liikutteli.

Milloin lie takkikin jo lentänyt Juhon päältä. Kanteleinen havaitsi sen vasta kun mies jo käsitteli lautoja, rivakoin, itsetietoisin ottein. Oli todella soma katsoa. Jokainen silmänisku, äännähdys, ruumiinliike, ote – kaikki kuvastivat toimimaan ruvennutta rajua työnhalua, joka etsi tyydytystään. Äskeinen, hieman hidasteleva, venyttelevä, kaksimielinen "ollako vai ei" oli miehen jättänyt.

Siinä oli 30-vuotias talonpojanrenki, jolla kylässäkin kyllä oli kuuluisan työmiehen maine. Hän oli nuorempana ollut taloissa, joissa olivat jonkullaiset puusepän työkalutkin, ja oppinut niitä luontaisten lahjojensa avulla käyttelemään. Mutta nyt jo moniaina vuosina oli hän palvellut renkinä sellaisissa taloissa, joissa ei ollut edes höyläpenkkiä. Silloin ei ollut illoiksi muutakaan tehtävää. Pitkät puhteet venyttiin pitkin raheja tai istuskeltiin naapureissa juttuamassa. Halu katosi siihenkin mitä olisi mahdollisesti voinut tehdä vaillinaisilla työkaluilla. Kun sitte alkoi kylässä liikkua viinankauppaajia ja Juhokin sattui silloin tällöin ryyppyseuroihin, korvasi tästä johtuva toimeliaisuus uusine huveineen pitkien syys- ja talvipuhteiden työttömyydestä johtuvat ikävyydet.

Niin olivat Juhossa parin, kolmen vuoden kuluessa kasityöhalut uinahtaneet. Hän ei enää usein niitä edes muistellut. Mutta nyt, jouduttuaan kosketuksiin "tuon miehen", opettajan kanssa, hän oli joutunut omituiseen innostuksen tilaan. Tässä verrattomia työkaluja, hänen käytettävikseen! Työ, arvokkaampi kuin ne, joita hän oli ennen yritellyt, Samalla kuin innostus nousemistaan nousi, tuntui kuin nuorempana joskus elävästi tunnettu mielihalu, jota oli niin hartaasti aikoinaan nuoruuden utukuvista selvitellyt, olisi nyt odottamatta tipahtanut selviönä kuin taivaasta, siihen käsin kosketeltavaksi…

Mutta tämän ihmeellisen ilontunnon pohjalla pysyi vaikutusvaltaisena eräs ikävä muisto, joka kalvoi mieltä. Hän oli kerran, kun Kanteleinen oli pitänyt puhetta, päissään viheltänyt ja rähissyt tuolla toisessa huoneessa, aivan tarkoituksella tehdäkseen kiusaa. Sinne oli tultu suhdittamaan, mutta hän kiihtyi vain. Ja siinä ympärillä oli ollut parvi nuoria poikasia, jotka häntä yllyttivät. Vihdoin oli tullut Kanteleinen ja pyytämällä pyytänyt olemaan hiljaa. Silloin hän tunsi kiusanteosta niin suurta iloa, että heti kun opettaja sulki oven alkoi hän uudestaan Peltosen pikkuoriin tavalla hurjasti kiljua. Pojat pitivät häntä mestarinaan ja nauroivat katketakseen. Hän oli niihin aikoihin kuullut uudesta opettajasta niin paljon kaikellaista, että hänen mielestään kuului asiaan, että kylän paras renki näyttää sille, mikä on kylän yleinen mielipide, ja ettei hän omasta puolestaankaan aijo kaikellaisia herraspoikasia totella eikä lakitella.

Ja nyt se sama mies seisoo tuossa, aivan lähellä. He rupeavat tekemään yhdessä työtä, samaa työtä, yhteisillä työkaluilla. Yht'äkkiä kuohahtaa aivan kuin joku sielun pohjasakkakerros. Hän elää silloisessa mielentilassa muutaman silmänräpäyksen. On jo melkein ääneen pääsemäisillään: "Piruakohan se tuo mies oikein meinaa?" Silloin katsoo hän kulmiensa alta Kanteleista sivulta päin. —

Kanteleinen oli seurannut työtoverinsa alkuvalmisiuksia. Havaittuaan millä mielenkiinnolla tämä kävi kiinni, vavahti Kanteleisen nuori opettajasydän. Jo ennen oli hän pitänyt tästä miehestä, huolimatta siitä, että se oli päissään ilkeä. Nyt hänen havaintonsa varmistuivat. Seuratessaan miten Juho ensin tarkasteli höyliä, sitten tempasi lautakasaa, sitten … oli hän huomaavinaan, tahi ainakin kuvitteli sitä, miten sisäinen, kauan uinaillut luonteentarmo yht'äkkiä tuossa miehessä heräsi ja alkoi toimia. Se pani heittelemään kaikkea mikä käsiin sattui, höyliä ja lautoja. Juho nousi Kanteleisen silmissä aivan huomaamatta. Hän löysi itsensä yht'äkkiä ajattelemasta uutta työnjakoa, aivan tasa-arvoista, jossa kumpainenkaan ei ole mestari. Samalla vallitsi joku salainen tunne siitä, että tuo mies on nopeampi, rajumpi, aikaansaavampi, joskin hän itse taas mahtanee osata hieman enemmän ja hienommin. —

Kanteleisen silmä sattuu Juhon silmäterään juuri silloin kun tämä kulmiensa alta katsoen tutkii: "Piruakohan se tuo mies oikein meinaa?"

Kanteleisen totinen katse saa hymyä. Hän ei lue Juhon silmäniskun sisältöä, vaan äskeisen oman ajatuksensa jatkona kysäsee:

– Osaatko kiillottaa?

– En minä…

Se tuli epämääräisesti. Kanteleinen jäi siihen käsitykseen, ettei Juho ole aivan vieras sillekään taidolle.

Yht'äkkiä kohotti Juho katseensa lautaläjästä, mihin se äsken oli arkana paennut, astui askeleen Kanteleista kohti ja kysyi:

– Kuinka opettaja arvelee…

Kysymys koski jotain osaa työstä. Äänessä oli jo luottava, vilpitön kaiku.

– Sano Väinöksi vaan, Juhoksihan minäkin sinua…

Juhon suu meni nauruun ja silmäkulmassa vilahti taas jonkinlainen epäilyksen piirre. Mutta se haihtui sieltä, kun Kanteleinen ryhtyi selitellen antamaan vastausta työtoverinsa äskeiseen kysymykseen.

Puhdetöiden jatkuessa nuorisoseuratalolla alkoi siellä käydä kylän isäntäväkeä vakinaisina katsojina. Joskus tuli vaimoväkeäkin. Ensikerroilla ne sanoivat tulleensa katsomaan mitä täällä tehdään. Mutta sitten miehet rupesivat juttelemaan että täällä käydään huviksensa. Kehuivat että on oikein hupa katsella kun työ noin käy. Vihdoin joku lausui ajatuksenaan, että opettajan pitäisi oikein vasituisesti ruveta opettamaan puutöitä noille muillekin kylän "klopikoille", kun eivät ne enää osaa mitään. Asiaa pohdittiin vahvasti penkkikeskusteluissa talvipuhdeiltoina. Seurahuoneelta ei ollut tähän ehdotukseen vielä saatu mitään varmaa vastausta, mutta kylän kauppapuodista alettiin kysellä höylänteriä, puraita, vintilöitä, sahoja, puuviiloja y.m. Kauppias sai varustaa tätä laatua tavaroita aivan uuden varaston. Vanhat höyläpenkit vedettiin esiin heinien alta tai otettiin alas ulkosuojain orsilta ja tuotiin tupiin. Niitä tarvitsivat enimmäkseen hyvin nuoret, nuorukaisiksi kypsyvät pojat ja kansakouluoppilaat, jotka tahtoivat kotona jatkaa käsitöitään. Sellaisissa oli puutyöinnostus puhjennut mukaansa tempaavalla vauhdilla.

Seurahuonella alkoivat työt valmistua. Talo oli täynnä sirosti valmistettuja penkkejä ja tuoleja. Puheenjohtajakoroke pöytineen herätti suoranaista ihailua. Ravintolan tarjoilupöytä ja muut pöydät, keittiö mukavine raheineen ja hyllyineen, nekin olivat kuin itseä varten tehtyjä. Juhlasaliin oli rakennettu niinikään aivan uudet voimistelutelineet. Kaikki oli saatu toimeen uhraamatta juuri ensinkään rahaa.

Sinä iltana, jolloin lattia lopullisesti lakaistiin, katselivat seuran jäsenet työtä, minkä tehneet olivat, ja tunsivat iloa siitä. Niiden ilontunne, jotka olivat aineksia keränneet ja vetäneet, oli yhtä suuri ja täyteläinen kuin niidenkin, jotka olivat tehneet, joku tuli sanoneeksi sitäkin, että miltä mahtaisi tuntua, jos joku potkisi tai muuten tahallaan särkisi nyt jotain tästä mikä kauniissa, valkoisessa valmiudessaan paikoillaan aivan kuin ihailuaan odotti. Sellaiselle ihmiselle antaisi aivan ehdottomasti selkään, tunnustettiin. Pojilla ei koko iltana ollut mitään muuta puheenaihetta. Kukin selitti omaa työtään, miten oli minkäkin osan tehnyt, miten voittanut halkioimet, oksat, kierot ja kaikki muut alkavan puusepän vastukset. Toisiaan kuunneltiin asianymmärryksellä ja halulla, kehuttiin ja sanottiin vikapaikoista ettei millä ole mitään merkitystä.