Santeri Alkio - Uusi aika - Romaani

Jokirannan nuorisoseura oli koko kesän ahkerasti voimistellut ja urheillut. Aikaisesta keväästä alkaen nähtiin nuoria miehiä ja poikasia joka ikinen päivä juoksuharjoituksissa puolialastomina. Toisinaan hypittiin korkeushyppyä ja kolmiloikkaa ja riideltiin vahvasti, milloin senti-, milloin millimetreistä. Myöhemmin kesällä liittyivät tytöt mukaan. Sitte se vasta alkoi!

Vanhat ihmiset nurisivat. Tämä nyt vasta koko lopun tekee! Niitä ei saa koskaan käsissään pidetyksi. Ennen, kun ne aivan hyppelivät, väsyivät edes joskus ja vetivät sitten uupuneita raajojaan kotiinpäin. Jos niille puhui jotain silloin, painoivat silmänsä alas eivätkä puolustautuneet, Mutta nyt on pahaisimmallakin aina sana valmiina. Urheillaan, muka! Se on "terveellistä"! Koko maailmassa urheillaan, kehuvat. Mene ja tiedä mikä siitä lopuksi tulee. Työväkeä niistä vain ei tule.

Niin sanoivat vanhat.

Nuorisoseuran talo oli saanut koko suven olla jotenkin autiona. Silloin tällöin iltasilla kokoonnuttiin sinne tanssimaan, kun satoi. Talo oli uudenpuoleinen, vähäläntä rakennus. Ikkunoista oli useita puhki. Ulko-ovesta oli lukko ollut rikki koko kesän. Toisinaan sai se retkottaa avoinna, toisinaan taas puulla tuettuna seista. Sisällä oli kevätkesästä yritetty pitää lattia lakaistuna niin kuin ennenkin, mutta kesänpäälle se jo jäi, sitten kun kerran, jolloin oveen oli laitettu uusi lukko, pojat olivat murtautuneet ikkunasta sisään. Siitä ensin sanailtiin, toisten mielestä kun sellainen vallattomuus oli hävytöntä. Mutta moite ei saanut yleistä kannatusta. Ne jotka tahtoivat sisäänmurtautuneita nuhdeltaviksi eivätkä saaneet seuraa sitä tekemään, suuttuivat. Yksi heistä meni näyttämölle ja potki vihoissaan siellä rikki pari pensas kulissia, jotka oli viime talvena maalarilla teetetty. Pian ilmestyi myöskin viime talvena ostettuun esirippuun suuri puukonhaava ja ulko-oven uusi lukko särkyi uudelleen. Seuran talolla näytti menevän joka kerta kun siellä joku kävi jotain rikki. Mutta kukaan ei parantanut. Kun tuolista meni poikki jalka, ei kukaan viitsinyt sitä ottaa kotiinsa korjatakseen. Mutta moni sitä potkasi, kunnes toinenkin jalka särkyi. Vasta syyspuoleen, kun seurahuonetta kerran siivottiin, vietiin tuolirauska rikkatunkiolle. Siellä oli jo ennestään koko joukko seuran kalustoa risana ja rampana.

Se tuli siitä, kun kaikki jäsenet olivat niin reippaita ja väkeviä. Mikä oli pitäjän mestari, mikä piirin mestari, kuka yllötteli Suomen mestariksi. Mutta seuran kokousta ei oltu voitu saada kunnollisesti toimeen koko kesänä. Kerran oli yritetty, mutta sinne ei tullut muita kuin kirjuri ja esimies, – sitten kun ehtivät. Jälemmin tästäkin kokousyrityksestä oli vähältä tulla riita, ne toiset jäsenet kun väittivät, ettei kenellekään ollut kokouksesta annettu mitään tietoa. Siitä sanailtaessa havaittiin, että johtokunnan kokous oli ollut vasta lauantai-iltana ja seuraavana päivänä jo piti olla seuran kokous. Mutta sihteeri ei ollut ehtinyt kenellekään mitään tietoja antaa, varsinkaan kun johtokunnan kokouksen jälkeen oli ollut kohta painiharjoitus viikon päästä tulevaa pitäjän mestaruutta koskevaa kilpailua varten. Eihän sille sellaiselle kukaan osannut mitään.

Kesäjuhlan ohjelmaan ei oltu saatu muuta kuin urheilua. Näytelmä oli jäänyt sen vuoksi, että kaksi pääosaa tuotiin takaisin toimikunnan puheenjohtajalle kaksi päivää ennen juhlaa. Toisen toi eräs tyttö sen tähden, että hänen äitinsä piti mennä ripille samana pyhänä kuin juhlakin oli, eikä tytön sopinut silloin sellaisiin. Toinen tuotiin sen vuoksi, ettei asianomainen ollut viitsinyt lukea. Puhujia oli pyydetty useitakin, oman pitäjän kappalaisesta erääseen sosialidemokratiseen suutariin asti, joka joskus puhui kasvatuskysymyksistäkin, vaikka olikin ammatiltaan puoluepuhuja. Pastori oli kerran luvannut tulla puhumaan nuorisoseuraan, vaikka ymmärsikin vanhempain ihmisten sellaisesta voivan pahastua. Mutta hänpä aikoi puhua siihen tapaan, ettei seurahuoneesta ja sen hommista jäisi kiveä kiven päälle. Sittehän saisivat vanhemmat nähdä mikä mies hän on. Mutta hänen ei sopinut tulla kesäjuhlaan, sillä muistamatta nuorisolle antamaansa lupausta oli hän samaksi ajaksi lupautunut raamatunselitystä pitämään aivan toiselle taholle. Ja sinne hänen nyt toki täytyi mennä ennemmin kuin nuorisoseuran juhlaan. Hän tulisi jollain toisella kertaa, kun sattuu. Suutari olisi kyllä ollut muuten valmis, mutta kun sattuivat vaalit samana kesänä, täytyi hänen olla tuona nuorisoseuran juhlapäivänäkin virallisessa toimituksessaan. Sillä jos hän olisi sen laiminlyönyt, olisivat toverit pian antaneet nuuskaa, häntä kun muutenkin jo epäiltiin porvarien hännystelemisestä sen vuoksi, että joskus puhui nuorisoseurassa.

Kaikesta tästä huolimasta juhla pidettiin. Eikä moni huomannut edes kaivata sieltä mitään puhujaa. Mitäpä siitä!

Kesä oli siten kulunut koko hupaisesti. Moniaat seuran nuoremman polven jäsenistöstä olivat erittäin tyytyväisiä, nimittäin ne, jotka erään sukkelan kuljeksijan avulla olivat päässeet korpiviinanmakuun. Ensin olivat nämä viime keväänä ripille päässeet ottaneet mieheltä pullon hullutellakseen, mutta sittemmin jo teki mieli. Kun vähän vanhemmat tytöt havaitsivat pojat juovuksissa suutansa repimässä, nuhtelivat he ja haukkuivat. Hävetkää toki, sanoivat, nuoret kakarat, kun kehtaattekin, eivätkä edes vanhemmat pojat ryyppää!

Mutta pojat kasvoivat omissa silmissään. Muodostivat joukkonsa ja tekivät pilaa kaikesta. Mitä urheilukaan on ryyppäämisen rinnalla!

Joku sai ensinnä vanhan revolverin, toinen toi kohta kaupungista uuden. Siten se alkoi tämän nuorimman joukon itsekasvatus, kun tulivat pimeämmät yöt. He ryyppäsivät, huusivat ja ammuskelivat ja tahtoivat herättää huomiota. Kyräilivät kun näkivät urheilijoita ja repivät suutaan kaikille joitten nuorisoseurassa olivat kuulleet joskus lukevan tai puhuvan; he olisivat mielellänsä antaneet selkään kaikille sellaisille. Ja syksyä varten poikaset jo tekivät suunnitelmiaan.

Jokirannan vanhempi väki oli ihmeissään. Vuosikausiin ei heistä ollut juuri kukaan jalallaan astunut nuorisoseuratalolle. Sinne meno koski maineeseen. Kaikki tämä nuorison pahentuminen oli heistä kuitenkin sieltä kotoisin. Joku arveli jo että seurahuone olisi paras polttaa, kyllä ne sitten itsestään paranisivat. Mutta toiset sillekin ehdotukselle vain hymähtelivät.

Näin saavuttiin syyskuulle. Nuorisoseuran vuosikokous kutsuttiin kokoon. Sinne tuli väkeä koko lailla. Kokousta varten oli jotain ohjelmaakin, m.m. esimiehen, Erkin Samelin puhe. Hän loi katsauksen kuluneeseen vuoteen. Valitti että toiminta on joutunut niin rappiolle, kun ei kukaan täyttänyt lupaamiaan velvollisuuksia. Hänen mielestään oli seura nuorisoseuran irvikuva. Eikä parannusta tule ennen, ennenkuin jäsenten kunniantunto nousee…

Hänen puhuessaan kuului toisesta huoneesta kovaäänistä puhelua, naurua ja vihellyksiä. Jotkut parit keskustelivat kokoushuoneessakin. Melkein toisilla puolilla oli lakit päissään.

Sihteeri, Kuhilasmäen Mikko, astuu pöydän ääreen. Hänellä pitäisi olla vuosikertomus, mutta ei ole joutanut kirjoittamaan, selittää. – Valehtelet! ajattelee moni, hymy huulillaan. – Mutta mitäs sellaisesta toiminnasta vuosikertomusta tehtäisiinkään, puhuu Mikko. – Et sinä ole ollut muita parempi, ajattelevat monet. Muuan ottaa tulta paperossiinsa, eräs ryhmä lähtee etupenkeistä kovaäänisesti rähisten sivuhuoneeseen. Sihteeri istuu, ottaa lyijykynän uudestaan käteensä, katselee sitä ääneti. Hän on täyttänyt velvollisuutensa.