Santeri Alkio - Uusi aika - Romaani

– Mitä joutavia! huudahti Kanteleinen. Eivät ne ymmärtäisi kuitenkaan vielä tätä äkkinäisen muutoksen syytä muuksi kuin minun persoonani arkailemiseksi. Ja sitä kaikkein vähimmän saa tulla kysymykseen. Antaa niille vapauden nyt, mutta selitetään vastedes asiaa.

Puheenjohtaja meni toisten johtomiesten luo. Vähän aikaa kuiskittua julisti:

Pyöritään nyt yksi tunti!

Joutuin kuului napinaa ajan lyhyydestä, mutta samalla hyväksyviä ääniä. Penkit lyötiin läjään ja tanssi alkoi entisen sihteerin soittaessa hanuria.

Uuden johtokunnan toimivuosi alkoi kohta. Sovittuaan niiden kanssa johtokunnan kokouksesta, joka pidettäisiin kansakoululla, kiersi Kanteleinen parin tytön kanssa valssin, katseli vielä hetkisen ja lähti kotiinsa koululle.

Hänen mentyään oli nuorisoseuratalolla kuhinaa. Melkein kaikki siellä innottelivat. Opettaja Kanteleinen oli voittanut heidät. Useimmat tekivät pyhiä lupauksia, että nyt sitä vasta aletaan kun saatiin tuollainen esimies.

Pari päivää jälkeenpäin oli kansakoulu-johtokunnan kokous. Kun asiat oli käsitelty, istuivat miehet vielä paikoillaan jutellakseen uuden opettajan kanssa. Miehet olivat tulleet hiukan tavallista puheliaammiksi heti kun saatiin virallinen kokous loppumaan ja havaittiin ettei opettajalla ollut mitään uudistusvaatimuksia. Se oli tehnyt hyvän vaikutuksen. Johtokunta oli tottunut siihen, että joka kokouksessa vaadittiin aina jotain. Ja jollei sitä heti täytetty, nuruttiin. Ukot puolestaan olivat tottuneet myöskin melkein urheilemaan ja kilpailemaan sillä, kuka kieroimmin osasi vastustaa entisiä opettajia, jotka olivat olleet hyvin lyhytaikaisia. Niin oli johtokunnan tehtävä muodostunut sen jäsenten mielestä jonkunlaiseksi puhujaklubiksi, jossa oli sitä mukavampi olla, mitä enempi tuli suuta soitetuksi opettajan vaatimuksia vastustettaessa.

Nyt oli kaikki sellainen harrastus rauennut. Miehet olivat jotenkin yllätettyinä. Johtokunnanjäsen, eläkemies Tuomas Varamäki oli jo ahkeraan syleksinyt pikkusylkiään oikealle ja vasemmalle osoittaen siten sellaisia hermostuksen merkkejä, jotka aina ennustivat hyökkäystä. Kaksi muuta miestä, johtokunnan puheenjohtaja, isäntä Peltonen ja jäsen, nahkuri Sarvinen, vaikenivat ja katsahtivat hämillään toisiaan. He olivat nuorempia miehiä ja usein Varamäen kanssa erimielisiä.

Opettaja Kanteleinen jutteli vilkkaasti iloiseen, keveään tapaansa erästä seikkailua, mikä hänellä oli äsken ollut, kun muuan torppari oli aikonut metsässä hänet vangita luultuna karkurirosvona, mutta lopuksi torpparin pikku tyttö, joka käy pientenlasten koulua, oli sattunut tulemaan sinne mökin taakse metsään ja vapauttanut opettajan vantteran miehen käsistä. Kesken tätä kertomusta oli Varamäki jo pari kertaa sanonut "Tuota…" ja yrittänyt katkaisemaan. Mutta opettajakin jutteli niin hyvällä vauhdilla, ettei toisen onnistunut pidättää. Vihdoin, kun hän lopetti, sylkäsi Varamäki taas ja virkkoi:

– Tuota … tuota, onko opettaja ollut tuolla seurahuoneella, tuota?

Katsoi tiukasti silmiin suu nuhtelevassa hymyssä.

– Olen.

– Tuota, tuota, ei se sovi. Varamäki väänsi päätä, vaihtoi polvea ja sylkäsi.

– Tuota, ei, ei se sovi.

Kanteleista huvitti esityksen näytelmällinen puoli. Nauraen hän kysyi:

– Miksei?

– Ei! Ei se sovi opettajalle. Ja onko opettaja hypellytkin?

– Se Varamäki taas laskee leikkiä, se on sellainen koiransilmä, lauhdutti Peltonen, kuitenkin hämillään katsellen pieksusaapastensa varsia. Sarvinen sanoi vakavana:

– Antakaa nyt olla, Varamäki, joutavain.

– Mitä varten? Enkö minä ole johtokunnanjäsen yhtä hyvin kuin sinäkin, häh? Tottapa minä saan opettajalle neuvoa ja sanoa mikä meidän kylillä sopii? Hän katsoi tiukasti Sarvisen silmiin. Tämäkin jo ärähti:

– No ei sitä virkaansa nyt niin perinpohjin tarvitse … ottaa. Hänen teki mielensä sanoa: tarvitse antaa päähänsä nousta; vältti kuitenkin sen.

Mutta nyt ehätti opettaja väliin, ennenkuin Varamäki ehti vastata.

– Kyllä se on oikein että Varamäki puhuu suunsa puhtaaksi, en minä sitä paheksu.

– Niin, sitä minäkin! En minä pahalla, hyvä tarkoitus mulla on… Kun näyttää näin mukava opettaja olevan, niin minä sanon mikä on kylän mielipide. Siihen nuorisoseuraan ei teidän, – elikkä sun, sinä olet niin paljo nuorempi mies kuin minä, etten minä viitsi teititellä, – ei sun sovi sinne mennä. Ei täällä kutkaan vanhemmat kristillismieliset ihmiset siellä käy. Se on saatanan kirkko.

Varamäki pysähtyi ja jäi odottamaan vastausta.

– Kyllä minä menen sinne, sanoi Kanteleinen rauhallisesti ja katsoi silmiin Varamäkeä. Tämä joutui ilmeisesti hämille. Hän oli odottanut nuorelta opettajalta kiihkeitä vastaväitteitä seuran puolustukseksi.

– Kuinka sinä, tuota? … yritti Varamäki.

– Kunko te kerran kiellätte? hymyili Kanteleinen.

– Niin… Vaikka ei nyt senkään tähden, mutta… Pitääkö opettaja sen sitte sopivana, että hän hyppelee niiden kanssa siellä?

– Sanon vain, että minä en pidä syntinä pyörähtää teidän tyttärenne kanssa lattialla, mutta sen pidän syntinä, jos te kiellätte minua opettamasta lapsillenne nuorisoseuratalolla samaa mitä täällä kansakoulussakin opetan. Eikä siinä sitäpaitsi ole mitään järkeä, siinä kiellossa.

– Mitä siellä opetetaan, sellaisess' helvetiss'!

– Lasketteko te lapsianne sinne?

– En. Mutta millä ne pitää, kun kaikki muut ovat siellä?

– Siis ne ovat siellä? tiukkasi Kanteleinen.

– Ovat, myönsi Varamäki huoaten.

– Minä myös olen! huudahti Kanteleinen iloisesti nauraen. Ja sanonpa teille rehellisesti syynkin. Minä olen nuori, en viihdy aina teidän vanhain miesten joukossa. Herra en ole, enkä etsi herrasväen luokkaseuraa. Kylän nuoret ovat ikätovereitani. Luonto vetää minua heidän joukkoonsa. En mene sinne tanssimaan työkseni, vaan seuratarpeeni ohella tarjoon heille niitä tietoja mitä minulla on ammattiani varten…

– Niin, niin, mutta mitä tästä sanoo kylä? Luuletko kylän sellaista kärsivän, että opettaja…

– Luulen. Kylä ei vielä tiedä mitä tarkoitan.

– Kyllä se tietää!

– Ei. Ja sitten, jos kylä ei halua minunlaistani opettajaa, menen pois. Minä en aijo olla niitä, jotka riidalla ovat talossa.

– Ei, ei pidä niin pöyhkeillä, nuoren miehen, ei sitä tiedä vielä…

Mutta nyt sekautuivat juttuun Peltonen ja Sarvinen, hilliten uhkaavan riidan. Kun he lähtivät pois, seurasi Varamäki mukana kiihtyneenä ja puhkuen.

Samana iltana myöhemmin piti koululla olla nuorisoseuran johtokunnan kokous. Kansakoulujohtokunnan mentyä lähti Kanteleinen ulos rauhoittaakseen äsken hieman kuohahtanutta mieltään.

Ulkona nousi kuu. Maa oli ensi roudassa. Koulun puistossa humisi hiljainen tuuli, heilutellen hiukan lehtensä varistaneita puitten alastomia oksia. Ilma tuntui niin raikkaalle. Kanteleisen mieli kirkastui pian.

– Juuri nämä tällaisethan ne ovat itsekasvattajan loukkauskiviä! hän ääneen huudahti. Lyöt varpaasi vanhan ukon ennakkoluuloihin ja suutut, se on tappio!.. Hillitset itsesi, mutta älä luovu vakaumuksestasi, se on voitto.

Kanteleinen kävi tiellepäin.

– Se on omituista, että minun täytyy sittenkin pitää tuosta äijästä.

Siinä on vakaumuksen mies, oikein sitä vanhaa juurta, virkkoi hän.

– Jos vain olisin voinut olla hillitympi. Mutta se poikamaisuus paljastuu kuin synti.

Hiukan etäämmältä alkoi kuulua vilkasta nuorten miesten puhelua.

Nuorisoseuran johtokunta oli tulossa.

Kanteleinen astui vieraittensa kanssa kamariin ja nauroi kun ei ollut edes kaikille tuolia. Sytytettyään lamppuun tulen, luki hän vieraat ja tuolit. Vieraita oli kuusi, tuoleja neljä. Pojat valtasi tuolien valloittamispuuska. Ilman jäivät vain Koivusen Vihtori ja Varamäen Sohvi. Kanteleinen oli mennyt keittiön puolelle ja toi sieltä kahta tuolia. Koulusalista löytyi vielä yksi. Siten olivat kaikki saaneet istuimen. Sillä välin oli Kuhilasmäen Mikko jo ruotaissut itsensä Kanteleisen vuoteeseen, joka houkuttelevana tarjosi hänelle luohaamistilaisuutta. Piehtaroi siinä ja kerskasi toisille onnestaan. Ovenraosta keittiön puolelta tirkisteli vanha talousmuori nurjin silmäyksin sänkyyn. Kanteleinen oli hämillään ja pelkäsi että muori alkaa murista. Mutta keittiönovi painui kiinni. Kuhilasmäen Mikkokin nousi istumaan ja rauhoittui piehtaroimisestaan.