Santeri Alkio - Uusi aika - Romaani

Samalla kun Kanteleinen pääsi selville tästä havainnosta, pani hän merkille, että nämä olivat sangen älykkäitä ihmisiä sekä että he olivat siitä itsetietoisia.

Kaikkialla tavattavat kyläennakkoluulot olivat vahvasti kehittyneet. Vanhemmat ihmiset olivat niiden oikeudesta hyvin vakuutettuja. Nuoremmista taas muutamat eturivin kulkijat olivat yhtä jyrkästi vakuutettuja useiden kyläennakkoluulojen luonnottomuudesta ja epäoikeudellisuudesta. Siitä aiheutuikin vanhan ja nuoren polven välien jyrkin ristiriita.

Esimerkiksi Jokirannan kylä oli ylimuistoisista ajoista ollut rikkauden maineessa. Se oli nostattanut kaikkien kyläläisten rintaa, oli kyseessä sitte ruotivaivainen tahi perinnöillään asuva talollinen. Rikkaus oli kyllä, varsinkin oli ollut, tosiasia. Sitä oli polvesta polveen peritty, saatu muualta tuotujen rikkaitten vaimojen kautta ja nyt viime vuosikymmenillä metsiä myömällä lisätty. Mutta nykyään se asetettiin kaiken edistystoiminnan esteeksi. Kun oli Jokirannan talosta, ei tarvinnut mitään muuta olla, eikä mistään välittää, kyllä tuli elämässä toimeen. Jos oli puhe kansakoulun läpikäymisestä, nuorison maatalouskouluihin tahi kansanopistoon menemisestä, aina oli vanhemman polven vastustuksen perussävelenä, ettei Jokirannan kyläläisten ole ennenkään tarvinnut elämäntaidon apua ja rikastumiskeinoja muualta etsiä. Täällä ne on taittu polvesta polveen, ominsa on tultu toimeen, on ollut vähin muillekin antaa.

Myöskin oli heillä se käsitys, että Jokirannan kylä on hyvin siivo kylä. Kylän maineesta oltiin arkoja, joten, jos joku yritti huononpuoleisella elämänmenolla sitä vahingoittaa, koko kylä oli yksistä puolin tällaisia yrityksiä vastustamassa.

Kiertäessään iltasin kylillä, pistäysi Kanteleinen milloin talollisten, milloin mökkiläisten tupiin. Ensimältä teki sen havainnon, että vastaanotto melkein kaikkialla oli juroa ja kylmää. Mutta jatkaessa se muuttui vähitellen. Saattoi tapahtua, että talonväki katseli kulmainsa alta, kun tuo hieman herrahtava uusi opettaja jonain iltana astui tupaan, kun oli kaikki arkikunnossa. Mutta se lientyi pian, ihmiset pääsivät "herra" – orjuudesta, mikäli tieto uudesta opettajasta levisi hänen edellään. Moniaissa tuvissa otettiin jo vastaan kuin vanhaa tuttua, naurettiin, sanottiin tervetulleeksi, puhuttiin korotetulla äänellä ja tarjottiin pyyhkäisty tuoli. Istuin asetettiin lähelle takkavalkeata jos oli ilta, ja lähelle ikkunaa jos sattui vielä päivänvaloa. Kamari ei ollut joka talossa sellaisessa kunnossa, että sinne olisi sopinut viedä. Mutta sen moni emäntä ilmoitti peittelemättä, aivan kuin pienellä uhmalla, samalla kuin käski kahvia juomaan tuvanpöydän nurkalle ja sanoi isännälle:

– Tule sinäkin, kaadoin sullekin.

Kaikki eivät antaneet kahvia. Aluksi se näytti johtuvan välinpitämättömyydestä, kuten Kanteleinen arvaili. Mutta sitten hän havaitsi, että oli perheitä, joissa ei kahvia juotu ollenkaan. Ne arkailivat nähtävästi alussa uusia tapojaan, mutta jo vihdoin rupesi tulemaan – voileipä ja maitolasi. Siitä sitte juteltiin monessa talossa: oli tuumattu vähentää kahvinjuontia, se kun on ulkomaista ja tulee niin kalliiksi. Kanteleinen huomasi yhä useammin ihmeekseen, että monetkin, joiden oli vielä äsken luullut olevan häntä vanhoillisempia, mennä porhalsivat hänen edellään! Hänhän ei ollut ehtinyt vielä tulla kahvista ehdottomasti raittiiksi, mutta ajatellut hän sitä oli. Nämä olivat myöskin ajatelleet, ja samalla toteuttaneet sen. Kyläläisten esimerkki ajoi hänet itsensäkin kotona toteuttamaan kahviraittiutta. Vieraissa käydessään piti hän asian vielä avoinna, juodakseen siellä missä tarjotaan, jottei tarvitsisi loukata ketään.

Kerran tuli tästä puhe ukko Varamäen pikkutuvassa. Sohvi oli keittänyt kahvit ja tarjosi Kanteleiselle ja isälleen. Ukko oli vahva tupakkamies, poltti ja piti poskessaan. Mutta viinasta oli hän raitis.

Kun nyt Sohvi tarjosi kahvia, sanoi Kanteleinen:

– Olenkin ollut muutamia viikkoja kotona ilman kahvia.

– Ja kylässäkö juot? tokasi ukko.

– Olen juonut, missä on tarjottu, etten loukkaisi.

Ukon suu meni tuttuun kiusoittelevaan hymyyn:

– Ryyppäätkö viinaakin missä vain tarjotaan, ettet loukkaisi?

– En … en toki!

– Mutta miksi sitten kahvin suhteen olet arempi?

Kanteleinen joi juuri kahvia ja tunsi joutuvansa omituisesti hämille, sillä hän ei todellakaan voinut selittää miksi.

Ukko Varamäki asetti piipun takalle tupakkapönttöön, purki mällin ja asetti sen sanomalehtitilkulle muurinotsikolle odottamaan. Sylki sitä varten asetettuun vesikuppiin ja otti kahvia.

– Minä olen ollut 25 vuotta raitis viinasta. Ja kun lopetin kerran, en ottanut missään. Minun mielestäni nuorten pitääkin opetella olemaan raittiita kahvista, varsinkin kun on opettaja ja muiden esimerkki.

– Voi tuota isää, harmitteli Sohvi.

– Mitä? Tottahan minä nyt teille nuorille saan sanoa mitä ajattelen.

Vai onko se niin tyhmää, häh?

– Kaukana siitä, vakuutti Kanteleinen.

– Sitä minäkin, totesi ukko, laski kupit kädestään ja kokosi tukupussinsa uudestaan poskeensa.

Tarkastus nuorisoseuratalolla oli toimitettu. Kanteleisen ohjelma oli valmis: Kaikki työkuntoiset miehet seurahuoneelle iltakökkiin panemaan taloa asuttavaan kuntoon!

Kyllä siitä moni pelästyi. Yksin johtokunnan jäsenetkin kävivät harvapuheisiksi.

Tänne seurahuoneelleko oikein puutöihin? Ilman palkkaa iltansa kuluttamaan täällä, kun toiset laiskoina saavat olla missä haluavat… Ja sitte tulevat tänne pyhinä ja särkevät kohta kaikki, niin ettei siitä ole yhtään mitään hyvää…

Mielikuvitukset elivät. Siellä vilahteli lukemattomia hupaisempia illanviettotapoja houkuttelevina ja lumoavina kuin kevätpurot.

Mitä oli niiden rinnalla seurahuone, jossa piti tehdä työtä! Sehän oli sulaa järjettömyyttä, kun ei kerran ollut mitään pakkoa.

Olisi toista, jos kaikki tulisivat. Mutta ne eivät tule. Eivätkä pysty!

Kuinka sitä sitte muutamat tulisivat ilman palkkaa?

Mutta Kanteleinen jatkoi rauhallisena esittelyään:

– Näin syksyiset työpäivät loppuvat tavallisesti aikaiseen ja meille jäävät pitkät illat… Kokoonnumme parina iltana viikossa, nähdäksemme mille maistuu puunhaju ja työnhuvi siellä, missä moni on ennen vain hypellyt ja voimistellut.

Puhuuko se oikein totta? Miehen silmä on saanut kiinteän tuikkeen, äänessä karahtaa omituinen käskijän sävel…

Pojat kummastelevat ja katsovat vielä uudestaan Kanteleista. Joku alkaa jo ihmettelystään tauota. Se voisi kenties olla mahdollista? Voisi siinä olla hauskaakin sille joka osaa…

Kanteleinen sanoo, että seurahuoneen lämmitysvehkeet on ensin kuntoonpantava. Hän kutsuu kylän muurarin, näkyypä se olevan mukava mies.

Todellakin! Muurilaitoksia katseltiin joukolla. Mahtaako muurari vaatia paljonkin näiden kuntoonpanosta?

– Noo, ei niinkään paljoa kuin mahdollinen tulipalo veisi, jos sellainen…

Ja sitten ne penkit! Ei ollut ennen tullut huomatuksikaan, miten ikävän näköisiä ne olivat. Totta kyllä, että ne alkuaankin oli tehty vain hätävaraksi, silloin kun seurahuone laitettiin. Sillä välin on niitä säästämättä pidelty, niin kuin pidetään sellaista, josta ei ole mitään lukua. Tästä kaikesta oli niihin jäänyt monta merkkiä. Sitä paitsi oli luonto puolestaan niitä pidellyt, vedellyt kaltoiksi ja ontuviksi.

Tuolien ja pöytien laita oli sama. Tuoleja oli aikoinaan ostettu kaksi tusinaa, mutta nyt niistä oli vain kuusi sellaisessa kunnossa, että pysyivät omin neuvoin pystössä ja kaksi sillä tavoin, että niiden jalkoja oli vahvistettu saharivun kappaleilla.