Ivan Goncharov - Tavallinen juttu I

Kerran kesällä, Gratshahin kylässä, köyhänpuolisen tilanomistaja Anna

Pavlovna Adujevin luona nousivat kaikki emännästä alkaen kahlekoiraan

Barbosiin asti päivän valetessa.

Ainoastaan Anna Pavlovnan ainoa poika Aleksander Fioderitsh makasi, niinkuin kahdenkymmenen vuotisen nuorukaisen tulee maata, sankarin unessa; mutta talossa kaikki vaan hyörivät ja pyörivät. Palvelusväki kävi kumminkin varpaisillaan ja puhui kuiskaten, etteivät olisi herättäneet nuorta herraa. Jos joku hiukankin kolautti tahi puhui kovaa, niin Anna Pavlovna ilmestyi paikalla kuin ärsytetty emätiikeri, rankasi varomatonta aika ripityksellä, loukkaavalla haukkumanimellä, sattuipa välistä, että vihansa ja voimiensa mukaan töykkäykselläkin.

Kyökissä laitteli ruokaa kolme käsiparia aivan kuin kymmenelle hengelle, vaikka koko herrasväen perheessä oli kaikkiaan vaan Anna Pavlovna ja Aleksander Fioderitsh. Liiterissä pyyhittiin ja voideltiin ajopeliä. Kaikki toimivat ja tekivät pää hiessä työtä. Barbos yksinään vaan ei toiminut mitään, mutta sekin otti tavallansa osaa yleiseen hyörinään. Silloin kun sen ohitse kulki lakeija, kuski, tahi tyttö sipsutti, huiski se hännällään ja haisteli tarkasti ohitse kulkevata. Siltä kumminkin näytti, kuin se olisi silmineen kysynyt: tokkohan minulle vihdoinkaan sanovat, mikä kumman hyörintä meillä on tänään?

Hyörintää oli senvuoksi, kun Anna Pavlovna laski poikansa Pietariin palvelukseen, tahi, kuten hän sanoi, ihmisiä katsomaan ja itseään näyttämään. Häntä kuolettava päivä! Senvuoksi hän onkin niin murheissaan ja liikutettu. Useasti, kesken puuhia, aukasee hän suunsa käskeäkseen jotain ja pysähtyy yht'äkkiä kesken sanaa, ääni pettää hänet, hän kääntyy syrjään, pyyhkii jos ehtii kyyneleen, jos ei ehdi, niin pudottaa sen matkalaukulle, johon hän itse pakkasi Sashinkalleen liinavaatteita. Kyyneleet kiehuivat aikoja sitten hänen sydämmessään; ne nousivat kulkkuun, painoivat rintaa ja olivat valmiit valumaan kolmena virtana; näytti niinkuin hän olisi säästänyt niitä jäähyväishetkeksi, päästäen niitä silloin tällöin pisaran kerrassaan.

Ei ainoastaan hän itkenyt erohetkeä. Sashinkan kamaripalvelija Evsei, suri myöskin kovasti. Hän valmistelihe lähtemään herran kanssa Pietariin, jätti kaikista lämpimimmän nurkan talosta, uunin päällyksen Agrafenan kamarista, ensimmäisen ministerin Anna Pavlownan talouden hoidossa ja – mikä oli vielä kaikesta tärkein Evseista, rouvan ensimmäisen emännöitsijän.

Uunin päällyksen takana oli ainoastaan tilaa asettaa sinne pari tuolia ja pöytä, jolla valmistettiin teetä, kahvia ja haukattavaa. Evsei sijoittuu myös uunin takanakin ja Agrafenan sydämeen. Toisella tuolilla istui Agrafena itse.

Historia Agrafenasta ja Evseista oli talossa jo vanha taru. Hänestä, niinkuin kaikesta muustakin maailmassa puhuttiin ja parjattiin molempia, ja sitten, niinkuin kaikesta muustakin taukosivat. Itse rouva oli tottunut näkemään heitä yhdessä ja he olivat onnellisina kokonaista kymmenen vuotta. Kuinkahan moni voi elämästään laskea kymmenen onnellista vuotta! Siksipä tulikin tuo häviöhetki! Hyvästi lämmin nurkka, hyvästi Agrafena Ivanowna, hyvästi turakka-peli, kahvit, viina ja kirsikkaviini – hyvästi kaikki!

Evsei istui äänetönnä ja huokaili syvästi. Agrafena puuhaili, kulmakarvat rypistettyinä, taloutta. Hänen surunsa tuli myös tavallansa ilmi. Samana päivänä kaasi hän harmissaan teen, sen sijaan kun olisi pitänyt antaa tavallisuuden mukaan rouvalle ensimmäisen kupillisen väkevätä teetä, viskasi hän sen ulos: "Ei kenenkään tarvitse saada sitä", ja vahvana otti hän torat vastaan. Kahvi hänellä kiehui liiaksi, kerma paloi, ja kupit putoilivat hänen käsistään. Hän ei pannut tarjotinta pöydälle, vaan heitti rämähytti; ei aukaissut kaappia eikä ovea, vaan paiskoi niitä. Hän ei itkenyt, vaan oli vihainen kaikesta ja kaikille. Tämä oli sitäpaitsi ylimalkaan pääpiirteenä hänen luonteessaan. Hän ei ollut koskaan tyytyväinen; ei mikään ollut hänen mielensä mukaan; aina hän nurisi ja kanteli. Mutta tällä päättävällä hetkellä paljastui hänen luonteensa kaikkine ominaisuuksineen. Kaikista enemmän näytti hän olevan vihanen Evseille.

Agrafena Ivanowna!.. sanoi Evsei surkuteltavalla äänellä ja lempeästi, joka ei oikein sopinut hänen pitkälle tukevalle ruumiilleen.

– No mitä sinä tässä istut, lörppäsuu? – vastasi hän, aivankuin Evsei olisi siinä ensimmäistä kertaa istunut. – Laske minua: minun täytyy saada pyyheliinan.

– Ah, Agrafena Ivanowna! toisti hän laiskasti huoaten ja nousten tuolilta ja samassa laskeutuen taaskin istumaan, kun Agrafena oli ottanut pyyheliinan.

– Siinä vaan nyyhkii! Mokomasta nokkaviisaasta on pääsemättömässä!

Jumalani, mikä rangaistus! Eikä hänestä pääse!

Helinällä pudotti hän lusikan huuhtomavatiin.

– Agrafena! kuului yht'äkkiä toisesta kamarista: Luulen sinun tulleen hulluksi! Etkö tiedä, että Sashenko makaa. Tappeletko lemmittysi kanssa jäähyväisiksi, vai mitä?

– Sinun mielestäsi ei saisi liikahtaa, istua vaan kuin kuollut! suhisi Agrafena käärmeen tavalla, pyyhkien kuppia molemmin käsin, juurikuin hän olisi aikonut särkeä sen palaisiksi.

– Hyvästi, hyvästi! sanoi Evsei hirmuisella huokauksella: – tämä on viimeinen päivä Agrafena Ivanowna.

– Jumalan kiitos! viekööt pirut teidät täältä: tilavampi on sitten.

Laske tuossa nyt, ei ole astumasijaa: niin levitti tuossa jalkansa!

Evsei kosketti häntä olkapäästä – silloin kun Agrafena oli vastannut hänelle. Hän huokasi jälleen, mutta paikasta ei liikahtanut; turhaa olisi ollutkin liikahtaa: Agrafena ei kumminkaan sitä tahtonut. Evsei tiesi sen eikä ollut milläänkään.

– Kukahan minun paikallani istunee? – sanoi hän yhä huoaten.

– Haltia! – vastasi Agrafena änkyttäen.

– Suokoon Jumala! kun vaan Proshko ei istuisi. Mutta kuka teidän kanssanne nyt pelaa turakkaa?

– No, vaikkapa Proshkokin, mitähän vaaraa siinä olisi? huomautti

Agrafena pistävästi.

Evsei nousi.

– Älkää peljätkö, Proshkon kanssa Jumal' avita, älkää peljätkö! sanoi hän rauhattomasti ja melkein vihaisesti.

– Kuka minua voisi kieltää? sinäkö, vai mitä, mokomakin hyvä esimerkki?

– Hyvä ystävä, Agrafena Ivanowna, alkoi hän rukoilevalla äänellä; ottaen häntä – vyötäisten ympäri, sanoisin minä, jos hänellä olisi ollut vähintäkään tunnusmerkkiä vyötäisiin.

Mutta Agrafena vastasi syleilyyn töykkäyksellä rintaa vasten. – Hyvä ystävä, Agrafena Ivanowna, jatkoi hän: – tokkohan Proshko rakastaisi teitä, niinkuin minä olen rakastanut? Katsokaa millainen häpeämätöin ihminen hän on: ei anna yhdellekään naiselle rauhaa. Mutta minä! a – ah! Te olette minusta kuin simruuti silmieni edessä! Jos ei herrasväen tahto tulisi kysymykseen, niin… ah!..

Sitä sanoessa pörähti hän itkemään ja viittasi kädellään. – Agrafenakaan ei voinut pidättää itseään: hänen surunsa puhkesi kyynelinä ilmi.

– Mutta jätätkö sinä minut rauhaan kirottu? sanoi hän itkien: – Mitä tuossa hupakko mökötät! Välittäisinkö minä Proshkosta! etkö näe itsekin, ettei häneltä kuule kunnollista sanaa? muuta ei osaakaan kuin käsiään hätistellä.

– Hätyyttääkö hän teitäkin? Sitä hylkiötä. Te tietysti ette virka mitään! Minäpä häntä. —

– Koettakoon vaan, niin saa nähdä! Eikö palvelijoiden joukossa ole muitakin naisia kuin minä? Proshkon kanssako viitsisin! kaikkiapa vielä luulet! Hänen vieressään kuvattaa istuakin – suurin sika sioista! Häntä saa pitää yhä silmällä, ettei vaan löisi toista ihmistä tahi sieppaisi käsistä jotain herrasväen omaa – niin ettei sitä huomaakaan.