Ivan Goncharov - Tavallinen juttu I

Kuka ei tuntisi Anton Ivanitshia. Hän on se ikuinen juutalainen. Hän on aina ollut olemassa ja joka paikassa jo muinaisinakin aikoina, eikä ole koskaan loppunut olemasta. Hän on ollut läsnä sekä kreikkalaisissa että roomalaisissa pidoissa, söi tietysti juottovasikkaa, jonka onnellinen isä oli eksyneen poikansa tulon johdosta teurastanut.

Meidän Venäjällä hän löytyy monessa muodossa. Se, josta nyt puhumme, on tämän kaltainen: Hänellä on parikymmentä sielua pantattuna ja uudelleen pantattua; hän asuu melkein mökissä tahi jossain eriskummallisessa aitan tapaisessa – sisäänkäytävä jostain takaa, hirsien yli, vitsa-aidan vierestä; parikymmentä vuotta on hän yhä luvannut, että ensi keväällä ryhtyy uuden talon rakentamiseen. Taloutta ei hän pidä kotona ollenkaan. Sitä ihmistä ei löydy hänen tuttavistaan, joka olisi hänen luonaan syönyt päivällistä, illallista tahi juonut kupillisen teetä, vaan ei löydy myöskään sitä ihmistä, jonka luona ei hän olisi tehnyt sitä viiteenkymmeneen kertaan vuodessa. Ennen muinoin kävi Anton Ivanitsh puettuna leveissä housuissa ja kasakinissa [takki, jota kasakat käyttävät. Suom. muistutus.], mutta, nyt käytti hän arkipäivinä tavallisia housuja ja takkia, mutta pyhinä hännystakkiakin, Jumala ties mitä mallia. Näöltään hän on lihava, sentähden ettei hänellä ole huolia, murheita eikä mielenliikutuksia, vaikka hän teeskentelee, että muka kaiken ikänsä on elänyt muiden murheilla ja huolilla; onhan se tietty, etteivät muiden murheet meitä kuiveta: mutta niinhän on tapana lausua ihmisillä.

Oikeastaan ei kukaan tarvitse Anton Ivanitshia, mutta hänettä ei tapahdu yksikään juhlallisuus: ei häitä eikä hautajaisia. Hän on kaikissa kutsutuissa päivällisissä ja iltamissa, kaikissa kotineuvottelemisissa; hänettä ei oteta askeltakaan. Ajattelevat kenties, että hän on hyvinkin tarpeellinen, täyttää ehkä jonkun tärkeän tehtävän, antaa jonkin hyvän neuvon, parantaa oikeuden asian, – vielä mitä! Tämänkaltaista tehtävää ei kukaan usko hänelle, sillä hän ei osaa mitään, eikä tiedä mitään: ei oikeusjutuissa, ei välittäjänä eikä sovittajana – ei kerrassaan mitään.

Mutta sen sijaan annetaan hänen esim. viedä terveisiä semmoiselta tämmöiselle, hän vie ehdottomasti ja jääpi samalla aamiaiselle, – tahi antaa sen ja sen tietää, että tunnettu paperi on saatu, mutta millainen, sitä hänelle ei virketa, – eli viedä sinne mesi-pytyn tahi kourallisen siemeniä, mutta ettei vaan kaataisi tahi pudottaisi, – muistuttaa, milloin on nimipäivät. Vielä käytetään Anton Ivanitshia semmoisissa asioissa, joita ei voi palvelijalle uskoa. Sanovat: "Ei sovi Petrushkaa lähettää", sillä se kääntää koko asian. Ei käyköön ennen Anton Ivanitsh. Tahi: Ei, sovi palvelijaa lähettää: Semmoinen tahi tämmöinen voisi pahastua, parempi on lähettää Anton Ivanitshin. Kylläpä kummastuttaisi kaikkia, jos häntä ei olisi jossain päivällisillä tahi iltamassa!

– Mutta missä on Anton Ivanitsh? kysyisi jokainen varmaan kummastuksella. – Mikä hänen on? Ja miksi ei häntä ole?

Päivällinen ei olisi päivällinen ilman häntä. Sitten lähetettäisiin hänen luokseen joku kysymään, mikä hänen on, onkohan sairastunut, tahi onko matkustanut jonnekin? Jos hän sattuisi olemaan sairas, niin omaa sukulaistaan ei ilahutettaisi semmoisella osanotolla.

Anton Ivanitsh lähestyi Anna Pavlownan kättä.

– Hyvää päivää, Anna Pavlowna hyvä, saan kunnian toivottaa onnea uudelle…

– Mille uudelle, Anton Ivanitsh? kysyi Anna Pavlowna, tarkastaen itseään kiireestä kantapäihin.

– Portin edessä on uusi silta! Varmaan ovat sen hiljan laittaneet? Miksikähän laudat eivät hypi tullessaan pyörien alle? Katsoin ja näin, uusi silta!

Tuttaviaan kohdatessaan, onnitteli hän. aina jollekin, oli se sitten paaston aikaan, keväällä tahi syksyllä; jos suojan perästä on pakkanen – pakkasella, jos pakkasen perästä tulee suoja, suoja-ilmalla.

Tällä kertaa ei ollut mitään tämän kalttaista, mutta hän keksi sittenkin jotakin.

– Teille lähettää terveisiä Aleksandra Wasiljewna, Matriona

Mihailowna, Piotr Sergeitsh, sanoi hän.

– Kiitän nöyrimmästi, Anton Ivanitsh! Ovatko heidän lapsensa terveet?

– Jumalan kiitos!

– Minä tuon teille herran siunauksen: minun jälessäni tulee pappi.

Oletteko, rouvaseni, kuullut meidän Semen Arhipititshtia?

– Mitä? kysyi Anna Pavlowna säikähtyen.

– Hän on päättänyt päivänsä!

– Mitä te sanotte! Milloin?

– Eilen aamulla. Minulle annettiin tieto: illalla laukkasi poika ilmoittamaan; minä läksin sinne, enkä maannut koko yönä. Kaikki ovat kyynelissä: täytyi sekä lohduttaa että järjestää. Kaikkien kädet olivat vielä voimattomat. Kyyneleitä vaan, kyyneleitä, – minä olin ainoa.

– Herra, Herra Jumala! sanoi Anna Pavlowna päätään nykyttäen – siinä on meidän elämämme! Kuinka se voi tapahtua? Laittoihan hän terveisiä teidän kanssanne viime viikolla!

– Niin hyvä ystävä! mutta hän on jo monta aikaa sairastanut, vanha ukko: ihme että niinkin kauan on pystyssä pysynyt!

– Mikä vanha! Hän oli ainoastaan vuotta vanhempi minun miesvainajatani. Tulkoon hänelle taivaan valtakunta! sanoi Anna Pavlowna, ristien silmiään. – Säälittää minua Feodoria Petrowna parka! Hän jäi lapset käsivarrelle. Se ei ole leikin tekoa: viisi kappaletta ja melkein kaikki tyttäriä! Milloin hautajaiset ovat?

– Huomenna.

– Jokaisella näkyy olevan omat surunsa, Anton Ivanitsh; minä taas poikaani saatan matkalle.

– Mitäpä sille mahtaa, kaikki olemme ihmisiä! Kärsi, on sanottu pyhässä raamatussa.

– Älkää toki suuttuko, että teitä vaivaamme tulemaan tänne surua kanssamme hälventämään; te rakastatte meitä kuin sukulainen.

– Voi, hyvä ystävä, Anna Pavlowna, ketä minä rakastaisin kuin sukulaista ellen teitä? Montakohan meillä teidän kalttaistanne löytyy? Ette tiedä itsellenne arvoa antaa. Pääni on täynnä puuhaa: oma rakennuksenikin pyörii päässäni. Koko eilisaamun mellastin urakkamiehen kanssa, mutta emme kumminkaan sovi. Miksipä en lähtisi, mietiskelin? Mitä hän, ajattelin, voisi siellä yksin minutta toimia. Hän ei ole enää nuori ihminen, päänsä voisi sekasin mennä. – Jumala antakoon teille terveyttä, Anton Ivanitsh, kun ette meitä unhoita. Tosiaan en tunne kohta itsiäni: semmoinen tyhjyys on päässä, en näe mitään! Kurkku on kyyneleistä kuivanut. Pyydän teitä haukkaamaan: varmaan olette väsynyt ja ehkä nälässäkin. —

– Kiitän nöyrimmästi! Totta puhuakseni otin ohimennen pienen kulauksen Sergei Petrovitshin luona ja sieppasin palasen päälle. No, mutta eihän tuokaan häiritse. Kun pappi tulee, antaa hänen siunata! Tuolla hän on jo porteilla.

Pappi tuli. Tulipa Maria Karpownakin lihavan, punaposkisen tyttärensä kanssa, jolla oli hymy huulilla ja itkusta punaiset silmä. Sofian silmät ja koko kasvojen juonne sanoivat selvästi: minä tulen yksinkertaisesti rakastamaan, ilman juonia, hoidan miestäni kuin lapsenpiika, tottelen häntä kaikessa enkä ole koskaan olevinani häntä viisaampi; miten voisikaan olla miestään viisaampi? Se on synti! Hoidan ahkerasti talouttani, ompelen; synnytän hänelle puolen tusinaa lapsia, imetän niitä, hoidan, puen ja ompelen heille itse. Poskien lihavuus ja terveys sekä rintojen täyteläisyys vakuuttivat kyllä lupauksen lapsista. Kyyneleet silmissä ja surullinen hymy vaikuttivat ettei muotonsa tällä hetkellä ollut proosallinen.

Kaikkein ensiksi pidettiin jumalanpalvelus, jonka ohessa Anton Ivanitsh kutsui palvelijat, sytytti kynttilät, otti papilta kirjan vastaan, kun tuo oli lakannut lukemasta ja antoi sen lukkarille, sitten täytti hän pullon siunatulla vedellä, pisti sen taskuun ja sanoi: se on Agafia Nikitishnalle. Istuttiin pöydän ääreen. Paitsi Anton Ivanitshia ja pappia, ei kukaan, tavan mukaan, koskenut mihinkään, sen sijaan teki Anton Ivanitsh täyden kumman tälle homeron kalttaiselle aamiaiselle. Anna Pavlowna itki yhä ja pyyhki salavihkaa kyyneleitään.