Alexandre Dumas - Monte-Criston kreivi

– Hyvä, sanoi Danglars, – asiat kääntyvät sinnepäin kuin olen tahtonutkin. Nyt olen väliaikaisesti kapteeni, ja jos tuo typerä Caderousse osaa pitää suunsa kiinni, olen vakinaisestikin. Paitsi siinä tapauksessa, että oikeuslaitos päästää Dantèsin vapaaksi. Mutta oikeus on oikeus, ja minä turvaan siihen, sanoi hän hymyillen.

Ja näin sanoen hän hyppäsi veneeseen ja käski soutajaa viedä hänet Pharaoniin, jonne laivanvarustaja, niin kuin muistamme, oli luvannut tulla häntä tapaamaan.

Grand-Cours-kadun varrella, vastapäätä Medusa-suihkulähdettä, eräässä Puget'n rakentamassa ylimystyylisessä vanhassa rakennuksessa, vietettiin samana päivänä ja samana hetkenä myös kihlajaisia.

Mutta sen sijaan että äskeisen juhlan osanottajat olivat alempaa säätyä, merimiehiä ja sotilaita, kuuluivat ne toisessa juhlassa Marseillen ylhäisimpiin piireihin. Läsnä oli vanhoja virkamiehiä, jotka olivat luopuneet viroistaan kruununanastajan aikana, vanhoja upseereja, jotka olivat karanneet mennäkseen Condén armeijaan, nuoria miehiä, jotka eivät olleet varmoja siitä, saivatko jäädä vanhempiensa luo, vaikka nämä olivat jo palkanneet viisi kuusi miestä heidän puolestaan armeijaan, ja jotka olivat oppineet vihaamaan tuota miestä, josta viiden vuoden maanpako teki marttyyrin ja viidentoista vuoden restauraatio jumalan.

Oltiin ruokapöydässä, ja keskustelu hehkui kaikkia aikakauden intohimoja, jotka olivat Etelä-Ranskassa sitä pelottavampia, kiivaampia ja kestävämpiä, kun viidensadan vuoden uskonnollisten vainojen lisäksi olivat tulleet poliittiset vainot.

Keisarista, Elban kuninkaasta, joka oli hallinnut puolta maailmaa ja kuullut sadankahdenkymmenen miljoonan huutavan kymmenellä eri kielellä: Eläköön Napoleon! – hänestä puhuttiin aivan kuin miehestä, joka ainiaaksi oli menettänyt Ranskan ja valtaistuimen. Virkamiehet puhuivat hänen poliittisista erehdyksistään, sotilaat keskustelivat Moskovasta ja Leipzigistä, naiset hänen avioerostaan Joséphinen kanssa. Tämä kuningasmielinen seura, joka iloitsi ja riemuitsi, ei yksityisen miehen sortumisesta, vaan kokonaisen periaatteen kumoutumisesta, tunsi elpyvänsä aivan kuin uuteen eloon ja heräävänsä pahasta unesta.

Vanhus, jolla oli Pyhän Ludvigin risti, nousi ja kehotti läsnäolijoita juomaan kuningas Ludvig XVIII: n maljan. Hän oli markiisi Saint-Méran.

Tämän puheen jälkeen, joka samalla johdatti mieliin Hartwellin maanpakolaisen ja Ranskan rauhankuninkaan, syntyi suuri innostus, lasit kohosivat englantilaiseen tapaan, naiset hajoittivat kukkakimppunsa ja sirottivat kukat pöydälle.

– Jos he olisivat täällä, kaikki nuo vallankumoukselliset, sanoi markiisitar Saint-Méran, teräväsilmäinen, kapeahuulinen, ylhäinen ja viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta vielä komea nainen, – nuo vallankumoukselliset, jotka karkottivat meidät ja joiden me vuorostamme annamme rauhassa vehkeillä vanhoissa linnoissamme, mitkä he ovat ostaneet polkuhinnasta hirmuvallan aikana, jos he olisivat täällä, niin huomaisivat, että todellista uskollisuutta oli meidän puolellamme. Me pysyimme kiinni kukistuvassa kuningaskunnassa, jota vastoin he liittyivät nousevaan aurinkoon ja katsoivat omaa etuaan silloin, kun me menetimme kaikki etumme. He huomaisivat, että meidän kuninkaamme oli todellakin Ludvig Rakastettu, jota vastoin heidän kruununanastajansa ei koskaan ole ollut muuta kuin Napoleon Vihattu. Eikö niin, Villefort?

– Mitä sanoittekaan, markiisitar…? Suokaa anteeksi, en seurannut keskustelua.

– Jättäkäähän nuoret rauhaan, markiisitar, sanoi vanhus, joka oli ehdottanut maljan, – nuo nuoret menevät naimisiin, ja silloin heillä tietysti on muutakin puhuttavaa kuin politiikkaa.

– Anteeksi, äiti, sanoi kaunis nuori neiti, jolla oli vaalea tukka ja sametinvälkkyvät silmät. – Minä luovutan teille herra Villefort'in, jonka anastin vähäksi aikaa. Herra Villefort, äitini tahtoo puhua kanssanne.

– Olen valmis vastaamaan armolliselle rouvalle, jos hän suvaitsee uusia kysymyksensä, sillä kuulin huonosti, sanoi herra Villefort.

– Saat anteeksi, Renée, sanoi markiisitar, ja hänen huulilleen levisi hellä hymy, jota ei olisi odottanut näkevänsä tuon kuivakiskoisen naisen kasvoilla, sillä naisen sydän on sellainen, että olkoon se kuinkakin kuivettunut ennakkoluulojen vaikutuksesta ja hovitapojen vaatimuksista, niin siinä on aina hedelmällinen ja hymyilevä kolkka: se on se, minkä Jumala on pyhittänyt äidinrakkaudelle. – Saat anteeksi… Sanoin, että bonapartisteilla ei ollut meidän vakaumustamme, ei meidän innostustamme, ei meidän uhrautuvaisuuttamme.

– Oh, armollinen rouva, heissä on ainakin jotain, joka korvaa sen kaiken: heissä on yltiöpäisyyttä. Napoleon on lännen Muhammed. Noiden laumaihmisten silmissä, joilla on voimakas kunnianhimo, hän ei ole ainoastaan lainsäätäjä ja valtias, vaan perikuva, yhdenvertaisuuden perikuva.

– Yhdenvertaisuuden! huudahti markiisitar. – Napoleon yhdenvertaisuuden perikuva! Ja mitä sitten teettekään Robespierrestä? Minun mielestäni riistätte häneltä hänen paikkansa antaaksenne sen korsikalaiselle. Minun mielestäni kruununanastajan nimi riittää täydellisesti.

– Ei, minä annan jokaiselle hänen jalustansa. Robespierre, Ludvig XV: n torilla, mestauslavalla; Napoleon, Vendome-torilla, patsaan päässä. Edellinen on luonut yhdenvertaisuuden, joka alentaa, jälkimmäinen sen, joka kohottaa. Edellinen on vetänyt kuninkaat mestauslavan tasalle, jälkimmäinen nostanut kansan valtaistuimen tasalle. Se ei estä, sanoi Villefort nauraen, – että molemmat ovat inhoittavia vallankumouksellisia ja että thermidorin yhdeksäs päivä 1814 on Ranskan onnenpäivä, ja että sitä kannattaa jokaisen järjestyksen ja kuningaskunnan ystävän juhlia. Se selittää myöskin, kuinka Napoleon on voinut säilyttää kaikki sokeat puoluelaisensa, vaikka hän onkin sortunut eikä koskaan voi enää nousta. Minkä sille voi, markiisitar? Cromwell oli vain puolet Napoleonia, mutta hänelläkin oli omat liittolaisensa.

– Tiedättekö, mitä nyt sanoitte, Villefort, sananne haiskahtavat vallankumoukselta pitkän matkan päähän. Mutta annan teille anteeksi. Kun kerran on girondistin poika, niin jää aina jäljelle hiukan rakkautta hirmuvaltaan.

Tumma puna nousi Villefort'in otsalle.

– Isäni oli girondisti, sanoi hän, – se on kyllä totta. Mutta isäni ei äänestänyt kuninkaan kuolemaa. Sama hirmuvalta ajoi isäni maanpakoon kuin teidätkin, ja vähältä piti, että hänen päänsä ei joutunut samalle mestauslavalle, jossa putosi isänne pää.

– Niin kyllä, sanoi markiisitar, eikä tuo verinen muisto hiukkaakaan kalventanut hänen kasvojaan. – Mutta he olisivat nousseet mestauslavalle aivan päinvastaisten mielipiteiden vuoksi, ja todistuksena on se, että perheemme on pysynyt uskollisena maanpakoon ajetuille prinsseille, mutta isänne liittyi kiireimmän kautta uuteen hallitukseen, ja kun kansalainen Noirtier oli ollut girondisti, niin kreivi Noirtier'sta tuli senaattori.

– Äiti, äiti, sanoi Renée, – olemmehan sopineet, ettemme puhu enää noista ikävistä muistoista.

– Armollinen rouva, sanoi Villefort, – minä liityn neiti Saint-Méraniin ja pyydän nöyrimmästi unohtamaan menneisyyden. Miksi suotta riitelisimme asioista, joissa Jumalakaan ei voi mitään saada aikaan? Jumala voi muuttaa tulevaisuuden, mutta ei menneisyyttä. Me voimme ainakin heittää verhon sen yli. No niin, minä en ole ainoastaan hylännyt isäni mielipiteitä, vaan vieläpä hänen nimensäkin. Isäni on ollut ja on ehkä vieläkin bonapartisti, ja hänen nimensä on Noirtier; minä olen kuningasmielinen, ja nimeni on Villefort. Antakaa tuon vanhan vallankumouksellisen mahlan kuivua vanhaan runkoon ja katsokaa vain nuorta oksaa, joka erottautuu rungosta, voimatta ja melkein tahtomattakaan siitä kokonaan irtaantua.