Selma Lagerlöf - Peukaloisen retket villihanhien seurassa

Eläimet Kullabergin vuorella huomaavat kuitenkin muutamia pieniä mustia pilviä, jotka hiljalleen liikkuvat tasangon yli. Ja katso! Yksi näistä pilvistä alkaa nyt yht'äkkiä tulla Öresundin rannikkoa pitkin Kullabergia kohti. Tultuaan kisakentän kohdalle se pysähtyy ja samassa alkaa koko pilvi helistä ja visertää, niinkuin se olisi kokoonpantu vain sävelistä. Se nousee ja laskee, nousee ja laskee, mutta yhä se vain helisee ja visertää. Viimein putoaa koko pilvi jonkin kukkulan päälle, koko pilvi yht'aikaa, ja samassa on kukkula täydellisesti harmaiden leivojen, koreiden punaharmaa-valkoisten peippojen, kirjavien kottaraisten ja vihreän-harmaiden tiaisten peitossa.

Kohta tämän jälkeen kulkee vielä toinen hattara tasangon yli. Se pysähtyy joka talon kohdalle, käy joka työmiehen tuvalla, joka linnassa, joka kauppalassa ja joka kaupungissa, joka rautatieasemalla, käy kalastajakylissä ja sokeritehtaissa. Joka kerta kun se pysähtyy, se imee itseensä alhaalta maasta pienen pyörteen pieniä harmaita tomuhiukkasia. Sillä tavalla se kasvamistaan kasvaa, ja kun se vihdoin on koossa ja ohjaa kulkuaan Kullabergia kohti, ei se enää ole hattara, vaan pilvi, niin suuri, että se varjostaa maan Höganäsistä aina Mölleen. Kun se pysähtyy leikkipaikalle, niin se jo pimittää auringon ja pitkän aikaa täytyy sataa alas eräälle kukkulalle harmaita varpusia, ennen kuin ne jotka olivat lentäneet pilven sisimmässä taas saavat nähdä vilahduksen päivänvaloa.

Mutta suurin näistä lintupilvistä on kuitenkin se, joka nyt näyttäytyy. Se on muodostunut parvista, jotka ovat tulleet lentäen kaikilta tahoilta ja liityneet siihen. Se on harmaansininen ja raskas, eikä ainoakaan auringon säde pääse tunkeutumaan sen läpi. Se tulee synkkänä ja uhkaavana kuin ukkospilvi. Se on täynnä mitä kauheinta melua, hirveintä huutoa, halveksivinta naurua ja mitä pahaa ennustavinta rääkytystä. Leikkipaikalla ilostuvat kaikki, kun se vihdoinkin hajoaa ja maahan sataa räpyttäviä ja räkättäviä variksia, naakkoja, korppeja ja peltovariksia.

Sen jälkeen ei taivaalla näy pilviä, vaan joukko viivoja ja merkkejä. Niinpä näkyy suoria pilkutettuja viivoja koillisessa. Ne ovat Göingen kihlakuntien metsälintuja; ja metsoja, jotka tulevat lentäen pitkissä riveissä, pari metriä kunkin linnun väliä. Ja vesilinnut, jotka asustavat Måkläppenillä Falsterbon ulkopuolella, tulevat nyt leijaillen yli Juutinrauman monenlaisessa lentojärjestyksessä: kolmioissa ja pitkissä mutkissa, vinokulmissa ja puoliympyröissä.

Siihen suureen kokoukseen, joka pidettiin sinä vuonna, jolloin Niilo Holgerinpoika lenteli ympäri villihanhien kanssa, tulivat Akka ja hänen parvensa myöhemmin kuin muut kaikki, eikähän sitä sopinut ihmetellä, sillä Akan oli täytynyt lentää yli koko Skoonen tullakseen Kullabergille. Sitä paitsi hänen oli herättyään heti täytynyt lähteä lentämään ja etsimään Peukaloista, joka oli monta tuntia kulkenut ja soitellut harmaille rotille ja houkutellut heidät kauas Glimmingehusista. Pöllöukko oli palannut ja tuonut mukanaan tiedon, että mustat rotat olisivat kotona kohta auringon nousun jälkeen, eikä ollut siis mitään vaaraa siitä, että annettiin tornipöllön pillin vaieta ja harmaiden rottien mennä minne tahtoivat.

Mutta ei Akka keksinyt poikaa, kun tämä kulki pitkän seurueen kanssa, vaan haikarapa, herra Ermenrich, se nopeasti laskeutui hänen luokseen ja kohosi hänen kanssaan ilmaan. Sillä herra Ermenrichkin oli lähtenyt häntä etsimään ja vietyään pojan haikaran pesään hän pyysi häneltä anteeksi, että oli edellisenä iltana kohdellut häntä halveksivasti.

Siitä poika ilostui kovin, ja haikarasta ja hänestä tuli hyvät ystävät. Akkakin oli hänelle hyvin ystävällinen ja silitteli useita kertoja vanhaa päätään hänen käsivarteensa ja ylisteli häntä siitä, että hän oli auttanut niitä, jotka olivat hädässä.

Mutta se on sanottava pojan kunniaksi, ettei hän tahtonut ottaa vastaan kunniaa, jota hän ei ollut ansainnut. "Ei, Akka muori", hän sanoi, "älkää luulko, että minä houkuttelin harmaita auttaakseni mustia. Minä tahdoin vain näyttää herra Ermenrichille, että minäkin kelpaan johonkin." Tuskin hän oli sen sanonut, kun Akka kääntyi ja kysyi haikaralta, luuliko tämä, että olisi viisasta viedä Peukaloista muiden mukana Kullabergille. "Minä tarkoitan, että me voimme luottaa häneen niinkuin itseemme", hän sanoi. "Varmaankaan ei hän ole antava meitä ilmi ihmisille." Haikara kehoitti heti hyvin innokkaasti ottamaan mukaan Peukaloisen. "Totta kai teidän pitää ottaa Peukaloinen mukaanne Kullabergiin, Akka-muori", hän sanoi. "Onhan onni, että voimme palkita häntä kaikesta siitä vaivasta, mitä hän viime yönä näki meidän tähtemme. Ja koska minua vielä harmittaa, että minä eilisiltana en kohdellut häntä sopivalla tavalla, niin minä itse kannan hänet selässäni kokouspaikalle."

Ei ole juuri mitään, joka maistuisi makeammalle kuin saada kiitosta semmoisilta, jotka itse ovat viisaita ja eteviä, eikä poika varmaankaan koskaan ollut tuntenut itseään iloisemmaksi kuin nyt, kun villihanhi ja haikara puhuivat hänestä tällä tavalla.

Poika matkusti siis Kullabergiin ratsastaen haikaran selässä. Vaikka hän pitikin sitä suurena kunniana, se tuotti kuitenkin hänelle suurta pelkoa sentähden, että herra Ermenrich oli ylen mainio lentäjä ja antoi mennä aivan toista vauhtia kuin villihanhet. Kun Akka lensi tietään suoraan ja tasaisesti, teki haikara huvikseen kaikenlaisia lentotemppuja. Hän milloin lepäsi liikkumattomana äärettömässä korkeudessa siivet levällään, milloin heittihe alaspäin semmoista vauhtia, että tuntui siltä kuin hän syöksyisi maahan avuttomasti kuin kivi, milloin hän huvittelihe lentämällä Akan ympäri suurissa ja pienissä ympyröissä niinkuin tuulispää. Poika ei ollut koskaan ennen ollut mukana semmoisessa, ja vaikka hän istui jatkuvan kauhun vallassa, täytyi hänen kuitenkin myöntää, ettei hän ollut ennen tiennyt, mitä hyvä lento on.

Ainoastaan yhden kerran pysähdyttiin matkan kestäessä, ja se tapahtui silloin, kun Akka Vombsjön luona yhtyi matkatovereihinsa ja huusi heille, että harmaat rotat oli voitettu. Sitten he lensivät suorinta tietä Kullabergiin.

Siellä he asettuivat sen kukkulan laelle, joka oli varattu villihanhille, ja kun poika nyt antoi katseensa vaeltaa kukkulalta kukkulalle, hän näki, että yhdeltä kohosivat hirvien monihaaraiset sarvet ja toiselta harmaiden haikarain niskatupsut. Yksi kukkula oli punaisenaan kettuja, toinen mustanaan ja valkoisenaan merilintuja, kolmas harmaanaan rottia. Mikä oli täynnä mustia korppeja, jotka huusivat yhtä mittaa, mikä leivosia, jotka eivät mitenkään malttaneet pysyä yhdessä kohti, vaan alinomaa heittäytyivät ilmaan ja lauloivat ilosta.

Niinkuin aina oli ollut Kullabergilla, niin nytkin korpit aloittivat päivän leikit ja kujeet lentotanssillaan. He jakautuivat kahteen parveen, jotka lensivät toisiaan vastaan, kohtasivat toisensa, kääntyivät ja alkoivat uudestaan. Tässä tanssissa oli monta vaihetta, ja se tuntui katsojista liian yksitoikkoiselta, kun he eivät tunteneet tanssin sääntöjä. Varikset olivat tanssistaan hyvin ylpeitä, mutta kaikki muut olivat hyvillään, kun se loppui. Se oli eläimistä yhtä synkkää ja mieletöntä kuin talvimyrskyn leikki lumihiutaleiden kanssa. He tulivat alakuloisiksi sitä katsoessaan ja odottivat maltittomina jotakin, joka antaisi heille hiukan iloa.

Ei heidän tarvinnutkaan turhaan odottaa, sillä niin pian kuin varikset olivat lopettaneet, tulivat jänikset juosten. He tulvivat esiin pitkässä rivissä ilman erityistä järjestystä. Muutamissa riveissä tuli vain yksi ainoa, toisissa juoksi niitä kolme tai neljä rinnakkain. Kaikki olivat nousseet kahdelle jalalle, ja he ryntäsivät esiin semmoisella vauhdilla, että pitkät korvat heilahtelivat joka taholle. Juostessaan he pyörähtelivät ympäri, tekivät pitkiä hyppyjä ja mätkäyttelivät etukäpälillään kylkiluihinsa, niin että kumisi. Muutamat tekivät pitkän sarjan kuperkeikkoja, toiset kääriytyivät kokoon ja pyörivät eteenpäin kuin väkkärät, muuan seisoi yhdellä jalalla ja pyörähteli ympäri, muuan käveli etujaloillaan. Siinä ei ollut mitään järjestystä, mutta hyvin hullunkurista ja hauskaa oli tämä jäniksien leikki, ja monet eläimet, jotka seisoivat ja katselivat heitä, alkoivat hengittää nopeammin. Nyt oli kevät, ja ilo ja riemu oli tulossa. Talvi oli lopussa. Kesä lähestyi. Kohta olisi eläminen vain leikintekoa.