Selma Lagerlöf - Peukaloisen retket villihanhien seurassa

"Minun täytyy sanoa Akalle ja muille, etten minä heitä koskaan petä", hän ajatteli, mutta tunti tunnin perästä kului, eikä hän saanut päätetyksi, kuinka asettaisi sanansa.

Toisella puolella sitä vetelää niittymaata, missä hanhet söivät aamiaistaan, oli leveä kiviaita. Ja tapahtui nyt, että kun poika illemmällä kohotti päätään puhuaksensa Akan kanssa, sattuivat hänen silmänsä aitaan. Häneltä pääsi pieni huudahdus ja kaikki hanhet kohottivat päänsä ja alkoivat tuijottaa samaan suuntaan kuin hänkin. Ensi katsauksella näytti heistä samoin kuin pojastakin siltä kuin kaikki harmaat mukulakivet, joista aita oli rakennettu, olisivat saaneet jalat alleen ja alkaneet juosta, mutta pian he näkivät, että siinä olikin rottalauma, joka juoksi sitä pitkin. Ne liikkuivat hyvin nopeasti ja juoksivat kyljikkäin, rivi rivissä kiinni, ja niitä oli niin paljon, että ne pitkän aikaa peittivät koko aidan.

Poika oli pelännyt rottia jo silloin kun oli ollut suuri, voimakas ihminen. Miten hän sitten pelkäsikään nyt, kun oli niin pieni, että kaksi tai kolme niistä olisi kyennyt hänet voittamaan! Hänen selkäpiitään karmi hänen seisoessaan ja katsellessaan niitä.

Mutta oli ihmeellistä, että hanhilla näkyi olevan sama inho rottia kohtaan kuin hänelläkin. He eivät puhutelleet niitä, ja kun ne olivat menneet ohi, he pudistivat itseään niinkuin olisivat saaneet liejua höyheniensä väliin.

"Noin paljon harmaita rottia liikkeellä", sanoi Yksi Vassejaurilainen, "se ei tiedä hyvää."

Nyt poika aikoi käyttää tilaisuutta sanoakseen Akalle, kuinka suuresti hänen teki mieli seurata mukana Kullabergiin, mutta siitä hänet esti suuri lintu, joka yht'äkkiä laskeutui hanhien keskelle.

Kun näki tämän linnun, olisi voinut luulla, että hän oli lainannut ruumiin, kaulan ja pään pieneltä valkealta hanhelta, mutta kaiken sen lisäksi hän oli hankkinut itselleen suuret mustat siivet, pitkät, punaiset jalat ja pitkän, paksun nokan, joka oli liian suuri pienelle päälle ja painoi sitä alas, niin että hänen ulkonäköönsä oli tullut jotakin surullista.

Akka pani kohta siivenpeittäjän paikoilleen ja niiasi monet monituiset kerrat kaulallaan mennessään haikaraa vastaan. Hän ei ollut erittäin kummastellut sitä, että näki hänet Skoonessa näin varhain keväällä, sillä hän tiesi, että haikarakukkojen on tapana lentää sinne hyvissä ajoin katsomaan, onko pesä talvella vahingoittunut; ja vasta sitten tulevat naarashaikarat lentäen Itämeren yli. Mutta se Akkaa kummastutti, että haikara tuli hänen puheilleen, koskapa haikarat mieluimmin seurustelevat vain omien heimolaistensa kanssa.

"Ei kai liene pesälle mitään vahinkoa tapahtunut, herra Ermenrich?" sanoi Akka.

Osoittautui todeksi nytkin, että haikara harvoin voi avata nokkaansa valittamatta. Sen, mitä haikara sanoi, teki vielä surkeammaksi se, ettei hän tahtonut saada sanoja suustaan. Hän seisoi pitkän aikaa ja loksutti nokallaan ja puhui sitten käheällä ja heikolla äänellä. Hän valitteli kaikenmoista: pesän, joka oli Glimmingehusin harjalla, olivat talvimyrskyt aivan hävittäneet, eikä hän löytänyt ruokaa mistään. Ihmiset olivat anastamaisillaan kaiken hänen omaisuutensa. Ne ojittivat hänen nevansa ja viljelivät hänen suonsa. Hän aikoi muuttaa pois koko Skoonesta eikä milloinkaan tulla takaisin.

Haikaran valitellessa vaivojaan ei Akka, villihanhi, jolla ei missään ollut turvaa eikä suojaa, voinut olla itsekseen ajattelematta: "Jos minun tilani olisi niin hyvä kuin teidän, herra Ermenrich, niin enpä viitsisi noin valitella. Te olette pysynyt vapaana ja villinä lintuna, ja kuitenkin olette niin hyvissä väleissä ihmisten kanssa, ettei kukaan teitä ammu eikä varasta munia pesästänne." Mutta kaikesta tästä ei hän mitään virkkanut haikaralle, sanoihan vain, ettei hän uskonut haikaran tahtovan muuttaa pois talosta, jossa haikaroita oli asunut aina siitä pitäen kun se oli rakennettu.

Silloin haikara nopeasti kysyi, olivatko hanhet nähneet harmaita rottia, jotka olivat matkalla Glimmingehusiin, ja kun Akka sanoi nähneensä ne ilkiöt, alkoi haikara kertoa hänelle urhoollisista mustista rotista, jotka niin monen vuoden aikana olivat puolustaneet linnaa. "Mutta ensi yönä tulee Glimmingehus joutumaan harmaiden rottien valtaan", sanoi haikara huoaten.

"Miksi juuri ensi yönä, herra Ermenrich?" kysyi Akka.

"Sentähden", sanoi haikara, "että melkein kaikki mustat rotat eilen illalla lähtivät Kullabergiin, luottaen siihen, että kaikki muutkin eläimet rientäisivät sinne. Mutta te näette, että harmaat rotat ovat jääneetkin kotiin ja kokoontuvat nyt tunkeutuakseen ensi yönä linnaan, nyt, kun sen vartiona on vain pieni joukko vanhoja raukkoja, jotka eivät ole jaksaneet seurata Kullabergiin muiden mukana. Ne saavuttavat kyllä tarkoituksensa, mutta nyt olen minä elänyt niin monta vuotta naapurisovussa mustien rottien kanssa, ettei minua miellytä ruveta seurustelemaan heidän vihamiestensä kanssa."

Akka ymmärsi nyt, mikä haikaralla oli mielessä; se oli niin suuttunut harmaiden rottien menettelystä, että oli hakenut hänet käsiinsä saadakseen kannella heistä hänelle. Mutta haikarain tavan mukaan ei hän varmaankaan ollut tehnyt mitään estääkseen onnettomuutta tapahtumasta. "Oletteko lähettänyt sanan mustille rotille, herra Ermenrich?" kysyi Akka. "En ole", vastasi haikara, "sillä ei se mitään hyödyttäisi. Ennen kuin he ehtivät takaisin, on linna valloitettu." – "Älkää olko siitä niin varma, herra Ermenrich", sanoi Akka. "Minä luulen tuntevani erään vanhan villihanhen, joka mielellään tahtoisi estää semmoisia ilkitöitä tapahtumasta."

Kun Akka tämän sanoi, nosti haikara päätään ja katsahti ylpeästi häneen. Eikähän sitä sovi kummastella, sillä vanhalla Akalla ei ollut kynsiä eikä nokkaa, jotka olisivat taisteluun kelvanneet. Ja päälle päätteeksi hän oli päivälintu, joka pimeän tultua vaipui auttamattomasti uneen, kun taas rotat taistelivat juuri yön aikana.

Mutta Akka oli nähtävästi päättänyt auttaa mustia rottia. Hän kutsui esille Yksi Vassijaurelaisen ja käski hänen viedä hanhet Vombsjön rannalle, ja kun hanhet narisivat vastaan, hän sanoi käskevästi: "Luulen olevan parasta meille kaikille, että tottelette minua. Minun täytyy lentää tuohon suureen kivitaloon, ja jos te seuraatte minua, niin näkee talonväki meidät aivan varmaan ja ampuu meidät. Ainoastaan Peukaloisen minä otan mukaani. Hän voi olla minulle suureksi hyödyksi, sillä hänellä on hyvät silmät ja hän voi pysyä valveilla yölläkin."

Kun poika kuuli tämän, hän ilostui kyllä siitä, että Akka suvaitsi ottaa hänet avukseen, mutta toiselta puolen hänestä oli kauheaa taistella rottia vastaan, ja hän astui esiin sanoakseen Akalle, ettei hän uskaltanut seurata häntä.

Mutta samassa kun poika tuli näkyviin, alkoi haikara liikkua. Tähän asti hän oli, niinkuin haikarain on tapana, seisonut pää alaspäin, nokka painettuna kaulaa vasten. Mutta nyt alkoi hänen kurkussaan kurista, niinkuin hän olisi nauranut. Hän laski nuolennopeasti nokkansa alas, tarttui poikaan ja heitti pari metriä ilmaan. Tämän taitotempun hän teki seitsemän kertaa peräkkäin, vaikka poika kirkui ja parkui ja hanhet huusivat: "Mitä teette, herra Ermenrich? Eihän se ole mikään sammakko! Eihän se ole mikään sammakko! Sehän on ihminen, herra Ermenrich."

Viimein haikara asetti pojan maahan ihan vahingoittumattomana. Sen tehtyään hän sanoi Akalle: "Minä lennän nyt takaisin Glimmingehusiin, Akka muori. Kaikki, jotka siellä asuvat, olivat hyvin huolissaan, kun minä lähdin. Te voitte olla varmat siitä, että he ilostuvat suuresti, kun minä kerron heille, että Akka, villihanhi, ja Peukaloinen, ihmisnaskali, tulevat heitä pelastamaan."