Selma Lagerlöf - Peukaloisen retket villihanhien seurassa

Taas kuului pillin kimakka läpitunkeva ääni, ja nyt tapahtui jotakin ihmeellistä. Yksi rotta, kaksi rottaa, niin, kokonainen lauma rottia lakkasi syömästä, hyppäsi pois hinkalosta ja riensi suorinta tietä kellariin päästäkseen pois talosta. Vielä oli kuitenkin monta rottaa jäljellä. He ajattelivat sitä vaivaa, mikä heillä oli valloittaessaan Glimmingehusia, eivätkä tahtoneet sitä jättää. Mutta pillin sävelet kuuluivat vielä kerran heidän korviinsa ja heidän täytyi seurata niitä. He hyppäsivät kuin hulluina hinkaloista, laskivat mäkeä läpi muurin reikien ja myllertelivät toistensa yli kiirehtiessään ulos.

Keskellä pihamaata seisoi pieni Peukaloinen pilliä puhaltaen. Hänen ympärillään oli kokonainen piiri rottia, jotka hämmästyneinä ja hurmautuneina kuuntelivat häntä, ja uusia tuli joka hetki. Kerran hän otti pillin huuliltaan ainoastaan sekunniksi voidakseen näyttää pitkää nenää rotille, ja silloin näytti siltä kuin olisi rotilla ollut halu heittäytyä hänen päälleen ja purra hänet kuoliaaksi, mutta niin pian kuin hän puhalsi, he olivat taas hänen vallassaan.

Kun Peukaloinen oli soittanut kaikki rotat ulos Glimmingehusista, hän alkoi hiljaa astella pihalta maantielle, ja kaikki harmaat rotat seurasivat häntä siksi, että tuon pillin sävelet soivat niin suloisesti heidän korvissaan, että heidän oli mahdotonta niitä vastustaa.

Peukaloinen kulki heidän edellään ja houkutteli heitä kanssaan Vallbyn tielle. Hän kuljetti heitä kaikenmoisia kiertoteitä läpi pensaiden ja alas ojiin, ja minne hän meni, sinne täytyi heidän seurata häntä. Hän soitteli lakkaamatta pilliään, joka näytti olevan tehty eläimen sarvesta, vaikka sarvi oli niin pieni, ettei ole meidän päivinämme mitään elävää, jonka otsasta se olisi voitu lohkaista. Ei kukaan tiennyt sitäkään, kuka sen oli valmistanut. Mutta Flammea, tornipöllö, oli löytänyt sen eräästä komerosta Lundin tuomiokirkon tornista, ja hän oli näyttänyt sitä Batakille, korpille, ja he olivat molemmat tuumineet, että se oli juuri semmoinen sarvi, joita ennen maailmassa valmistivat ne, jotka tahtoivat saada valtaansa hiiret ja rotat. Mutta korppi oli Akan ystävä ja häneltä Akka oli saanut tietää, että Flammealla oli semmoinen aarre.

Ja totta oli, etteivät rotat voineet vastustaa pilliä, poika kulki heidän edellään ja soitti niin kauan kuin tähdet näkyivät taivaalla, ja koko ajan rotat seurasivat häntä. Hän soitti aamun koitteessa, hän soitteli päivän noustessa ja yhä seurasi häntä harmaiden rottien ääretön lauma, ja hän houkutteli heitä yhä kauemmas Glimmingehusin suurista jauhohinkaloista.

Tiistaina maaliskuun 29. p: nä.

On myönnettävä, että vaikka Skoonessa on monta komeata rakennusta, ei ole ainoatakaan, jolla olisi niin kauniit seinät kuin vanhalla Kullabergilla.

Kullabergin vuori on pitkä ja loiva. Se ei suinkaan ole mikään suuri ja mahtava vuori. Leveällä vuorikatolla on metsiä ja peltoja ja jokin kanervakangas. Siellä täällä kohoaa pyöreitä kanervakukkuloita ja alastomia vuoren nystyröitä. Siellä ylhäällä ei ole kaunista eikä muutenkaan merkillistä, siellä on samannäköistä kuin millä muulla ylängöllä tahansa Skoonessa.

Se joka kulkee vuoren keskitse vievää maantietä ei voi olla tuntematta pientä pettymystä. Mutta jos hän sattuu poikkeamaan tieltä ja menemään vuoren kupeelle ja katsomaan alas jyrkänteiltä, silloin hän yht'äkkiä huomaa niin paljon katsottavaa, että tuskin tietää, kuinka ennättäisi sitä kaikkea katsella.

Sillä seikka on se, että Kullaberg ei seiso maalla tasankojen ja laaksojen keskessä, niinkuin muut vuoret, vaan on karannut mereen niin pitkälle kuin on suinkin vain voinut päästä. Ei ole pienintäkään kaistaletta maata vuoren alla suojelemassa sitä meren aalloilta, vaan ne ulottuvat aina vuoren seiniin saakka ja ne voivat kuluttaa ja muodostaa niitä mielensä mukaan.

Senpä tähden vuoren seinät kohoavat siinä niin runsaasti koristeltuina kuin meri ja sen apulainen tuuli suinkin voivat taiteilla. Siellä on jyrkkiä rotkoja, syvälle vuoren kylkiin uurretuita, ja mustia kallioniemiä, jotka ovat kuluneet kiiltäviksi tuulen niitä alinomaa piestessä. Siellä on yksinäisiä kalliopilareita, jotka nousevat suorina vedestä, ja pimeitä luolia ahtaine sisäänkäytävineen. Siellä on kohtisuoria alastomia jyrkänteitä ja pehmoisia lehtoisia rinteitä. Siellä on pieniä niemiä ja pieniä lahtia ja pieniä mukulakiviä, joita jokainen aalto kalistelee rantaa vasten. Siellä on komeita kallioportteja, veden yli kaareutuvia, siellä on teräviä kiviä, joita valkoinen vaahto alinomaa huuhtelee, ja toisia, jotka kuvastuvat mustan vihreään, liikkumattomaan tyyneen veteen. Siellä on hiidenkirnuja, vuoreen koverrettuja, ja valtavia halkeamia, jotka houkuttelevat matkamiestä tunkeutumaan vuoren syvyyteen aina Kullamiehen luolaan saakka.

Ja ylös ja alas kaikkia näitä rotkoja ja kallioita luikertelee pensaita ja köynnöksiä. Puita kasvaa siellä myös, mutta tuulen voima on niin suuri, että puiden täytyy muuttua köynnöksiksi voidakseen pysyä kiinni jyrkänteissä. Tammet matavat maata pitkin, ja niiden lehdet ovat niiden päällä kuin ahdas holvi, ja pitkärunkoiset pyökkipuut seisovat rotkoissa kuin suuret lehtimajat.

Nämä merkilliset vuorenseinät sekä aava, sininen meri ja kimmeltävä, voimakas ilma tekevät Kullabergin niin rakkaaksi ihmisille, että he suurissa parvissa menevät sinne niin kauan kuin kesää kestää. Vaikeampi on sanoa, mikä sen tekee niin houkuttelevaksi eläimille, että he joka vuosi kerääntyvät sinne suureen leikkikokoukseen. Mutta se on tapa, jota on noudatettu aina ammoisista ajoista, ja jos tahtoisi selittää, miksi juuri tämä paikka ennen muita kaikkia valittiin kokouspaikaksi, niin olisi pitänyt olla mukana jo silloin, kun ensimmäinen meren aalto murtui vaahdoksi Kullabergia vasten.

Kun kokousta aiotaan pitää, silloin hirvet, kauriit, jänikset, ketut ja muut nelijalkaiset tulevat Kullabergiin jo edellisenä yönä, etteivät ihmiset heitä huomaisi. Kohta ennen auringon nousua he kaikki kokoontuvat kisakentälle, jona on kanervakangas vasemmalla puolen tietä, melko lähellä vuoren äärimmäistä niemeä.

Leikkipaikan ympärillä on joka puolella pyöreitä kivimäkiä, jotka peittävät sen jokaisen silmältä, ken ei satu tulemaan aivan lähelle. Eikähän ole luultavaa, että sinne maaliskuussa kukaan eksyisikään. Jo monta kuukautta sitten ovat syysmyrskyt ajaneet sieltä pois kaikki ne muukalaiset, jotka muuten kuljeksivat siellä kukkuloilla ja kiipeilevät vuoren rinteitä pitkin. Majakanvartija niemen nenässä, Kullan kartanon vanha rouva ja Kullan isäntä ja hänen talonväkensä kulkevat tavallisia teitään eivätkä juoksentele ympäri autioilla kanervakankailla.

Kun nelijalkaiset ovat tulleet leikkipaikalle, he asettuvat noille pyöreille vuoren kukkuloille. Kukin eläinlaji on omassa ryhmässään, vaikka luonnollisesti tämmöisenä päivänä yleinen rauha vallitsee, eikä kenenkään tarvitse pelätä, että hänen päällensä hyökättäisiin. Tänä päivänä saisi pieni jäniksenpoikakin kulkea kyykkiä kettujen kukkulain yli menettämättä edes toista pitkistä korvistaan. Mutta eläimet asettuvat kuitenkin eri ryhmiin. On vanha tapa semmoinen.

Kun kaikki ovat asettuneet paikoilleen, he alkavat katsella, eikö lintuja alkaisi näkyä. On tavallisesti aina kaunis ilma tänä päivänä. Kurjet ovat hyviä ilman ennustajia eivätkä he kutsuisi kokoon eläimiä, jos odottaisivat sadetta. Mutta vaikka ilma on kirkas eikä mikään häiritse näköalaa, eivät nelijalkaiset kuitenkaan näe mitään lintuja. Se on merkillistä. Aurinko on jo korkealla taivaalla, ja johan lintujen pitäisi olla matkalla.