Selma Lagerlöf - Peukaloisen retket villihanhien seurassa

Sen sanottuaan haikara oikaisi kaulansa ja levitti siipensä ja tuikaisi menemään kuin nuoli, kun se lähtee tiukasti jännitetystä jousesta. Akka ymmärsi toisen pilkkaavan häntä, mutta ei ollut milläänkään. Hän odotti, kunnes poika oli löytänyt puukenkänsä, jotka haikara oli pudistanut hänen jaloistaan, sitten hän asetti hänet selkäänsä ja seurasi haikaraa. Eikä poika puolestaan vastustellut eikä sanonut sanaakaan siitä, että häntä pelotti. Hän oli vihainen haikaralle ja tahtoi näyttää tälle, ettei ansainnut hänen halveksimistaan.

Pari minuuttia sen jälkeen oli Akka haikaran pesässä Glimmingehusin katolla. Se oli suuri ja komea pesä. Sen alustana oli pyörä, jonka päällä oli useita kerroksia cksia ja turpeita. Pesä oli niin vanha, että monet pensaat ja heinät olivat siihen juurtuneet, ja kun haikaramuori hautoi muniaan keskellä pesää olevassa kuopassa, oli hänellä silmäinsä iloksi ihana näköala yli suuren osan Skoonen maata, sekä myöskin ruusunkukkia ja kattolaukkoja katseltavanaan.

Sekä poika että Akka saattoivat heti nähdä, että täällä tapahtui jotakin, joka käänsi ylösalaisin kaiken vanhan järjestyksen. Haikaran pesän reunalla istui nimittäin kaksi kissapöllöä, vanha harmaajuovainen kissa ja tusina iänikuisia rottia, joilla oli liian pitkiksi kasvaneet hampaat ja vettä tihkuvat silmät. Tuommoisia eläimiä ei juuri muuten saada nähdä rauhallisessa seurustelussa.

Ei kukaan heistä kääntynyt katsomaan Akkaa tai lausumaan häntä tervetulleeksi. He eivät muuta kuin tuijottivat pitkiä harmaita viivoja kohti, joita vilahteli siellä täällä talvenpaljailla pelloilla.

Kaikki mustat rotat olivat vaiti. Heistä voi nähdä, että he olivat suuresti epätoivoissaan ja että he hyvin tiesivät, etteivät voisi puolustaa omaa henkeään eikä linnaa. Molemmat pöllöt istuivat ja mulkoilivat suurilla silmillään, vääntelivät silmärenkaitaan ja puhuivat terävällä äänellä harmaiden rottien suuresta julmuudesta ja että heidän noiden ilkitöiden tähden pitänee muuttaa pois pesästään, sillä he olivat kuulleet, etteivät ne säästäneet munia eivätkä untuvapoikasia. Vanha juovikas kissa oli varma siitä, että rotat purisivat hänet kuoliaaksi, kun ne niin suurella joukolla tunkeutuisivat linnaan, ja hän riiteli lakkaamatta mustille rotille: "Kuinka saatoitte olla niin typeriä, että annoitte parhaiden sotilaittenne lähteä pois?" hän sanoi. "Kuinka voitte luottaa harmaihin rottiin? Se on aivan anteeksiantamatonta."

Ei ainoakaan noista kahdestatoista mustasta rotasta vastannut sanaakaan, mutta surustaan huolimatta ei haikara voinut olla tekemättä kiusaa kissalle. "Älähän hätäile, Maunu kotikissa", sanoi hän. "Etkö näe, että Akka muori ja Peukaloinen ovat tulleet pelastamaan linnaa? Saat olla varma siitä, että he onnistuvat. Nyt minun täytyy nukkua ja minä voin tehdä sen huoletta. Huomenna kun herään ei varmaankaan ole ainoatakaan harmaata rottaa Glimmingehusissa."

Pojan olisi tehnyt kovasti mieli tyrkätä haikara maahan siitä, mihin se nyt asettui nukkumaan pesän äärimmäiselle reunalle, toinen jalka ylös vedettynä, mutta Akka ei näyttänyt ollenkaan vihaiselta. Sen sijaan hän sanoi tyytyväisellä äänellä: "Olisivat huonosti asiat, jos ei semmoinen, joka on niin vanha kuin minä, voisi selviytyä pahemmastakin pulasta kuin tämä. Jos vain Pöllöukko ja pöllöakka, jotka voivat pysyä valveilla koko yön, tahtovat lähteä viemään minulta viestiä, niin iuulen, että kaikki käy hyvin."

Kissapöllöt suostuivat ja Akka pyysi nyt, että pöllöukko menisi etsimään pois lähteneitä mustia rottia ja kehoittaisi heitä heti kiiruhtamaan kotiin. Pöllöakan hän lähetti tornipöllö Flammean luo, joka asui Lundin tuomiokirkossa, ja antoi hänelle niin salaisen tehtävän, että Akka vain kuiskaten uskalsi sen hänelle ilmaista.

Oli puoliyön aika, kun harmaat rotat pitkän etsimisen jälkeen onnistuivat löytämään kellarin luukun, joka oli avoinna. Se oli sangen ylhäällä seinässä, mutta rotat asettuivat toistensa olkapäille, eikä kestänyt kauan ennen kuin rohkein heistä oli luukussa, valmiina tunkeutumaan Glimmingehusiin, jonka muurien ulkopuolella niin moni hänen esi-isistään oli kaatunut.

Harmaa rotta istui hetken aikaa hiljaa luukussa ja odotti hyökkäystä. Puolustajain pääjoukko oli tosin poissa, mutta hän otaksui, että ne mustat rotat, jotka olivat jääneet linnaan, eivät antautuisi ilman taistelua. Pamppailevin sydämin hän kuunteli pienintäkin ääntä, mutta kaikki oli hiljaista. Silloin rottien johtaja rohkaisi mielensä ja hyppäsi pilkkopimeään kellariin.

Toinen rotta toisensa perästä seurasi johtajaa. Kaikki he pysyttelivät hyvin hiljaa ja kaikki odottivat väijytystä mustien rottain puolelta. Vasta sitten kun heitä oli tunkeutunut kellariin niin paljon, ettei lattialle enää enempää mahtunut, he uskalsivat mennä edemmäksi.

Vaikkeivät he koskaan ennen olleet käyneet rakennuksessa, ei heidän ollut vaikea löytää tietä. He saivat hyvin pian selville ne muurien käytävät, joita myöten mustat rotat olivat kulkeneet yläkertoihin. Ennen kuin alkoivat kiivetä näitä ahtaita ja jyrkkiä polkuja he kuuntelivat hyvin tarkasti. He olivat paljoa enemmän peloissaan siitä, että mustat rotat tällä tavoin pysyivät poissa kuin jos he olisivat kohdanneet heidät avoimessa taistelussa. He voivat tuskin uskoa onneaan, kun pääsivät ensimmäiseen kerrokseen aivan vahingotta.

Heti sisään tultuaan harmaat rotat tunsivat viljan hajun tuoksahtavan vastaansa. Viljaa säilytettiin siellä suurissa hinkaloissa. Mutta ei ollut heidän vielä aika ruveta nauttimaan voittonsa hedelmiä. He tarkastelivat ensin mitä huolellisimmin noita synkkiä, alastomia huoneita. He juoksivat uuniin, joka oli keskellä lattiaa vanhassa linnan keittiössä, ja he olivat vähällä syöksyä kaivoon sisemmässä huoneessa. Jok'ainoan kaitaisimmankin valoaukon he tarkastivat, mutta eivät vieläkään löytäneet yhtään mustaa rottaa. Kun tämä kerros oli kokonaan heidän vallassaan, he ryhtyivät yhtä varovaisesti tarkastamaan seuraavaa. Taas täytyi heidän uskaltautua vaivalloiseen ja vaaralliseen muurien läpi suoritettavaan kiipeämiseen, samalla kun he tuskallisesti ja henkeään pidätellen odottivat, että vihollinen karkaisi heidän kimppuunsa. Ja vaikka heitä houkutteli mitä ihanin jyvähinkaloiden haju, he pakottautuivat mitä parhaimmassa järjestyksessä tarkastamaan muinaisten sotilaiden pilarien tukemaa asuintupaa, heidän kivipöytäänsä ja uuniaan, syviä ikkunakomeroita ja lattiassa olevaa reikää, joka entisinä aikoina oli tehty siihen sitä varten, että siitä voitaisiin kaataa kiehuvaa pikeä sisään tunkeutuvan vihollisen päälle.

Yhä vain pysyivät mustat rotat näkymättömissä. Harmaat hiipivät kolmanteen kerrokseen, jossa oli linnan herran suuri juhlasali, yhtä autio ja alaston kuin kaikki muutkin vanhan talon huoneet, ja he kiipesivät lopulta aina ylimpäänkin kerrokseen, joka oli vain yksi ainoa suuri kolkko huone. Ainoa paikka, jota he eivät tulleet tarkastaneeksi, oli katolla oleva suuri haikaran pesä, jossa juuri samaan aikaan pöllöakka herätti Akan ja ilmoitti hänelle, että Flammea tornipöllö oli suostunut hänen pyyntöönsä ja lähettänyt hänelle sen, mitä hän oli pyytänyt.

Vasta kun harmaat rotat näin tunnollisesti olivat tarkastaneet koko linnan, he rauhoittuivat. He ymmärsivät, että mustat rotat olivat paenneet eivätkä aikoneet tehdä vastarintaa, ja he juoksivat kevein sydämin jyvähinkaloihin.

Mutta tuskin harmaat rotat olivat nielleet ensimmäiset vehnänjyvät, kun alhaalta pihalta linnan edustalta kuului pienen kimeän pillin terävä vihellys. Harmaat rotat kohottivat päätään jyvähinkaloista, kuulostivat levottomasti, juoksivat pari askelta kuin olisivat aikoneet jättää hinkalon, mutta kääntyivät takaisin ja alkoivat syödä uudelleen.