Вальтер Скотт - Musta kääpiö

Nämä viimeiset sanat sanottuaan karkasi onneton olento asumukseensa, viskasi vimmatulla vauhdilla oven kiinni ja veti kiireesti kaksi salpaa eteen, toisen perästä toisen, ikäänkuin sulkeakseen ulos kaikki tuohon vihattuun sukukuntaan kuuluvat ihmiset, jotka olivat syösseet hänen sielunsa kurjuuteen. Earnscliff läksi pois kankaalta sydän täynnä vaihtelevia säälin ja kauhun tunteita. Hän mietiskeli, mikä outo ja synkkä syy oli mahtanut saattaa näin kurjaan mielentilaan miehen, joka puheesta päättäen oli varmaan säädyltään ja kasvatukseltaan paljoa etevämpi tavallisia ihmisiä. Häntä myös kummastutti, kuinka tämä vasta näin lyhyen ajan seudulla ollut ja aivan itsekseen elänyt mies oli voinut saada niin tarkkoja tietoja asukkaiden luonteesta sekä yksityisistä asioistakin.

"Eipä ole ihme", virkkoi hän itsekseen, "vaikka kansa luulee, että tämä näin laajatietoinen, tällä tavalla elävä, ulkomuodoltaan niin inhottava ja ihmisiä niin katkerasti vihaava ja onneton mies olisi liitossa ihmiskunnan perivihollisen kanssa!"

Kun ilma kevään tullen muuttui lauhkeammaksi, nähtiin erakon istuvan useammin leveällä paadella talonsa edustalla. Eräänä päivänä hänen istuessaan siinä sydänpäivän aikaan, tulla tuiskahti joukko herroja ja herrasnaisia ratsain ja lukuisa palvelijaparvi perässä kankaan poikki jonkin matkan päässä hänen asunnostaan. Koirat, haukat ja talutettavina olevat varahevoset kartuttivat joukon vieläkin suuremmaksi, ja ilmassa kajahteli vähän väliä metsästäjien hoilotuksia sekä torvien toitotuksia. Nähdessään tämän iloisen seurueen erakko aikoi vetäytyä mökkiinsä, mutta ennenkun hän vielä sai tämän aikomuksensa toimeen, lähestyi palvelijoineen kolme nuorta neitosta, jotka olivat eronneet muusta seurasta ja tehneet kierroksen saadakseen uteliaisuutensa tyydytykseksi nähdä Mucklestane-Moorin älykkään vanhuksen. Eräs heistä kiljaisi ja peitti silmänsä käsillään nähdessään tuon tavattoman julmannäköisen olennon. Toinen kysyi, väkinäisesti nauruun tyrskähtäen ja koettaen siten salata pelkonsa, osaisiko erakko povata? Kolmas, jolla oli jaloin ratsu ja komeimmat vaatteet ja joka oli verrattomasti kaunein kaikista kolmesta, astui likemmäksi ja yritti peittää kumppaniensa epäkohteliaisuutta.

"Me olemme eksyneet oikealta tieltä, joka vie näiden rämeiden läpi", sanoi nuori neito, "ja seuramme on kulkenut edelleen ilman meitä. Samassa me näimme sinut, arvoisa vanhus, mökkisi edustalla ja poikkesimme tänne kysymään…"

"Vaiti!" keskeytti hänet kääpiö. "Olet nuori ja kuitenkin jo niin viekas! Te tahdoitte tänne tullessanne – sen sinä tiedät – riemuita omasta nuoruudestanne, kauneudestanne ja rikkaudestanne, vertailemalla sitä minun vanhuuteeni, rumuuteeni ja köyhyyteeni. Se onkin teko, joka sopii hyvin teidän isänne tyttärelle – mutta, voi kuinka sopimatonta se on sille, jonka teidän äitinne on kantanut!"

"Olivatko sitten minun vanhempani sinulle tuttuja ja tunnetko minut?"

"Kyllä tunnen sinut. Tämä on ensi kerta, jolloin olet valveilla ollessani sattunut silmieni eteen, mutta minä olen nähnyt sinut unissani."

"Unissasiko?"

"Niin, Isabella Vere. Mitä minulla olisi tekemistä sinun tai omaistesi kanssa valveilla ollessani?"

"Valveilla ollessasi", pisti toinen neiti Veren kumppaneista väliin pilkallisella vakavuudella, "on sinulla tietysti vain viisaita ajatuksia mielessäsi. Hullutukset eivät pälkähdä päähäsi muulloin kuin nukkuessasi."

"Sinun mieltäsi", tiuskasi kääpiö kiivaammin kuin mitä viisaan ja erakon oikeastaan olisi sopinut, "hullutukset hallitsevat aina rajattomasti, olitpa nukuksissa tai valveilla."

"Jumala varjelkoon!" sanoi neito. "Tuo mies on varmasti profeetta!"

"Yhtä epäilemättä", jatkoi erakko, "kuin sinä olet nainen. Nainenko! – olisipa minun pitänyt sanoa: herrasnainen – sivistynyt herrasnainen. Sinä käskit minua povaamaan itsellesi – se on kyllä helppoa. Koko elämäsi, niin pitkältä kuin sinulla ikää riittää, olet lakkaamatta ajava takaa arvottomia mielettömyyksiä. Jos ne saatkin kiinni, viskaat ne kuitenkin vähitellen jälleen pois. Tuon takaa-ajon sinä aloitit jo lapsen horjuvin jaloin ja sinä olet jatkava sitä vielä vanhana kainalosauvojen varassa. Lelut ja leikit lapsuudessa – rakkaus hullutuksineen nuoruudessa – valttiässät ja herttakuninkaat vanhuudessa – niitä kaikkia olet ajava takaa, toista toisensa perästä. Kukkasia ja perhosia keväällä – perhosia ja takiaisenhöytyviä kesällä – lakastuneita lehtiä syksyllä ja talvella – kaikkia näitä sinä ajat takaa, saat kiinni ja heität taas pois. Astu syrjemmäksi; sinun kohtalosi on ennustettu."

"Olenpa kuitenkin saava kaikki kiinni ", vastasi nauraen kaunotar, joka oli neiti Veren serkku; "onpa sitä sentään siinäkin, Nancy." Näin sanoen hän kääntyi aran neidon puoleen, joka ensiksi oli kääpiötä lähestynyt. "Etkös sinä nyt vuorostasi tiedustele kohtaloasi?"

"En millään muotoa!" sanoi tämä peräytyen. "Minä olen saanut tarpeeksi siitä, mitä sinusta kuulin."

"Hyvä on", virkkoi neiti Ilderton tarjoten kääpiölle rahaa, "minä tahdon sitten maksaa ennustuksestani ikäänkuin oraakkeli olisi sen lausunut kuninkaan tyttärelle."

"Totuutta", vastasi ennustaja, "ei osteta eikä myydä…" Näin sanoen hän yrmein ylenkatsein työnsi pois rahat, joita hänelle tarjottiin.

"Hyvä on", sanoi neiti. "Minä voin itsekin, Elshender vanhukseni, pitää ne matkarahoina tuolla takaa-ajomatkallani."

"Kyllä tuletkin niitä tarvitsemaan", vastasi tyly totuuden puhuja. "Rahatta onnistuu pyynti harvalle ja vielä harvemmin häntä pyydetään. Seis!" huusi hän neiti Verelle, kun neidit alkoivat lähteä. "Sinulle on minulla vielä sanottavaa. Sinulla on sitä, mitä kumppanisikin tahtoisivat omistaa tai ainakin he toivovat ihmisten ajattelevan että he sitä omistavat – kauneutta, rikkautta, korkean syntyperän, hyviä luonnonlahjoja."

"Salli minun seurata kumppaneitani, vanhus; minä välitän yhtä vähän imarteluista kuin povaamisista."

"Malta", jatkoi kääpiö tarttuen hevosen suitsiin. "Minä en olekaan mikään povaaja, en myöskään imartelija. Kaikilla näillä eduilla, joka ainoalla, on vastaavat paheensa – toivoton rakkaus, särkynyt sydän, luostarin synkeä elämä taikka inhoittava avioliitto. En edes minä, joka vihaan koko ihmiskuntaa, voisi toivottaa sinulle enempää kurjuutta, niin täynnä sitä on sinun elämäsi polku."

"Ja jos niin onkin, arvoisa vanhus, niin salli minun nauttia lohdutusta vastaisten vastoinkäymisten varalta niin kauan kun minulle vielä onnen päivä paistaa. Sinä olet vanha, sinä olet köyhä; sinun asuntosi on niin kaukana, ettet voisi saada mitään apua, jos tulisit sairaaksi taikka muuten joutuisit puutteeseen. Sinun elämäntapasi herättää monella tavalla oppimattoman rahvaan epäluuloa, joka kovinkin helposti voi puhjeta väkivallaksi. Suo minulle se ilo, että saisin tehdä edes yhden ihmisen olon hauskemmaksi! Suostu ottamaan minulta sitä apua, mitä minä voin tarjota. Tee se minun tähteni, jollet tahdokaan itsesi tähden, jotta sinun ennustamiesi onnettomuuksien tullessa minua ei vielä lisäksi painaisi se tuskallinen ajatus, että onneni päivät ovat kuluneet aivan turhaan!"

Vanhus vastasi sortuneella äänellä, puhuen pikemmin itsekseen kuin nuorelle neidolle:

"Niin, sillä tavalla juuri sinun piti ajatella – sillä tavalla juuri sinun piti puhua – jos ihmisen puheet ja mielipiteet voisivat pitää yhtä! Mutta sitä ne eivät tee – ne eivät tee! Oi! ne eivät voi! – Mutta kuitenkin – odota vielä hetkinen – älä liikahda paikaltasi ennen kun tulen takaisin."