Вальтер Скотт - Musta kääpiö

"Voi, voi, lapsi kultaseni", virkkoi vanha rouva, joka sydämensä hellyydessä puhutteli äidin tavoin kaikkia, joita hän piti rakkaina, "teidän, Earnscliff, pitäisi vielä enemmän kuin muiden ihmisten olla varuillanne. Isänne murha ja sen jälkeen seuranneet käräjä-asiat sekä rahalliset tappiot ovat antaneet kovan kolauksen teidän talollenne – ja tehän olette koko joukkonne kaunistus, se poika, joka on korjaava vanhan rakennuksen entiselleen (jos Jumala niin tahtoo) koko tälle seudulle kunniaksi ja sen asukkaille turvaksi. Teidän velvollisuutenne, enemmän kuin muiden, on olla puuttumatta ajattelemattomiin yrityksiin – sillä teidän sukunne on aina ollut uhkarohkea ja siitä on tullut heille paljon turmiota."

"Mutta ettehän toki, ystäväni, suinkaan soisi, että minä pelkäisin lähteä aukealle kankaalle valoisalla päivällä?"

"Enpä tiedä", vastasi hyvä emäntä; "en minä suinkaan koskaan tahtoisi kieltää poikaani tai ystävääni käymästä käsiksi hyvään työhön, oli se ystävän asia tai heidän omansa – semmoista kieltoa ei millään tavalla voisi tulla minun puoleltani eikä kenenkään muunkaan jalosukuisen puolelta. – Mutta eipä tästä minun harmaasta päästäni tahdo lähteä se ajatus, että vaaran etsiminen, silloin kun ei asia meitä koske, on selvästi sekä lakia että myös Raamattua vastaan."

Earnscliff lakkasi väittelystä, koska hän ei kuitenkaan luullut voivansa pitää siinä puoliaan hyvällä menestyksellä, ja kutsu illalliselle keskeytti muutenkin keskustelun. Gracekin oli tullut näkyviin, ja Hobbie, luoden merkitsevän silmäyksen Earnscliffiin, istahti pöytään tytön viereen. Iloiset ja vilkkaat puheet, joihin vanha talonemäntäkin otti osaa vanhalle iälle niin sopivalla hyvänsävyisyydellä, palauttivat hetken kuluttua tyttösten poskille sen punan, jonka veljen kummitustarina oli karkoittanut. Ja he tanssivat ja lauloivat vielä illallisen jälkeen jonkin tunnin ajan aivan huolettomasti, ikäänkuin ei maailmassa olisikaan ollut kummituksia.

Seuraavana päivänä, aamiaisen jälkeen, Earnscliff sanoi jäähyväiset vieraanvaraisille ystävilleen luvaten palata takaisin ajoissa, jotta hänkin voisi olla mukana syömässä metsäkaurista, joka hänen käskystään oli jo tuotu taloon. Hobbie oli myös sanovinaan jäähyväiset tuvan kynnyksellä, mutta pujahtikin sitten ulos toista tietä ja saavutti toverinsa harjun kukkulalla.

"Te aiotte lähteä sinne, Patrick-herra. Koira vieköön, en minäkään tahdo ruveta seuran pettäjäksi, vaikka mummo murisisi mitä hyvänsä. Minusta oli kuitenkin parasta hiipiä salaa pois, ettei eukko saisi vihiä aikomuksestamme. Hänelle ei saa tuottaa huolta millään muotoa – ne olivat viimeiset sanat, jotka isäni lausui minulle kuolinvuoteellaan."

"Se on tietty, Hobbie", sanoi Earnscliff, "hän ansaitseekin sen, että pidätte häntä kunniassa."

"Totta tosiaan, mitä tähän asiaan tulee, niin hän olisi melkein yhtä paljon huolissaan teidän puolestanne kuin minun tähteni. Mutta ettekö todellakaan pidä liian uhkarohkeana mennä sinne takaisin? – Eihän meillä ole sinne erikoista asiaa, sen te tiedätte."

"Jos minä uskoisin samaa kuin sinä, Hobbie", virkkoi nuori herra, "niin ehkäpä en huolisi puuttua tähän asiaan sen enempää. Mutta minä olen varma siitä, että yliluonnolliset ilmestykset ovat meidän aikanamme kokonaan lakanneet tai kumminkin tulleet aivan harvinaisiksi. Senvuoksi en tahdo jättää tutkimatta asiaa, josta ehkä vaivaisen, mielipuolen olennon henki voi riippua."

"No hyvä, jos te todella niin uskotte", vastasi Hobbie epäilevästi – "ja tottahan on, että keijukaisetkin 6 6 Skotlannissa, jossa ilma usein on sumuista, luuli kansa näkevänsä pieniä haltiaparvia tanssivan utujen keskellä. Suom. huom. – hyvät naapurit, niinhän minä aioin sanoa (sanovathan ihmiset, ettei niitä saa keijukaisiksi nimittää) – joita ennen muinoin nähtiin illalla kisailemassa joka nurmikolla, eivät enää näyttäydy lainkaan niin usein kuin ennen. Minä en suinkaan voi vakuuttaa nähneeni koskaan ainoatakaan sellaista, vaikka kerran kyllä kuulin takaani suolta vihellyksen, joka oli aivan kuin kuovin kuikutusta. Mutta monta kertaa minun isäni näki heitä iltasella palatessaan kotiin markkinoilta ja varsinkin kun hänellä, kunnon miehellä, oli päässään tilkkanen viinaa."

Earnscliff oli mielissään, kun hän tästä puheesta saattoi nähdä, miten taikausko oli vähenemässä polvi polvelta. Ja he jatkoivat keskusteluaan näistä asioista, kunnes kivi, jonka mukaan paikka oli saanut nimensä, alkoi näkyä.

"Niin totta kuin viimeiselle tuomiolle pääsen!" virkkoi Hobbie. "Tuossapa tuo kuvatus yhä vielä maleksii! – Mutta nyt on kirkas päivä, ja teillä on pyssy, ja onpa minullakin lihapuukkoni mukana – ehkäpä siis uskallamme käydä hänen kimppuunsa."

"Älä, veikkonen, millään muotoa!" sanoi Earnscliff, "mutta, Jumalan nimessä, mitä kummia hän tuossa tekee?"

"Rakentaa kivimuuria harmaista hanhista – siksihän noita suuria, hajallisia kiviä nimitetään – ihme ja kumma, mokomaa en ikinä ole nähnyt!"

Astuttuaan lähemmäksi ei Earnscliffkään voinut olla myöntymättä kumppaninsa selitykseen. Olento, jonka he edellisenä yönä olivat nähneet, latoi hitaasti ja vaivalloisesti suuria kiviä päällekkäin, ikäänkuin pieneksi kiviaidaksi. Rakennusaineita hänellä oli yltäkyllin ympärillään, mutta työnteko oli sanomattoman vaivalloista, kun useimmat kivet olivat kovin suuria. Täytyi ihmetellä, miten hän lainkaan oli saanut liikutetuksi muutamia niistä, jotka olivat asetetut rakennuksen perustaksi. Nuorten miesten tullessa paikalle hän paraikaa väänsi voimainsa takaa saadakseen hyvin suuren kalliolohkareen siirretyksi, ja oli niin täydessä toimessa ja puuhassa, ettei hän huomannutkaan tulijoita, ennenkuin he olivat aivan hänen lähellään. Ponnistelussaan ja peuhatessaan saadakseen kiven nostetuksi määräpaikkaansa, osoitti hän tavatonta voimaa, mikä ei lainkaan ollut sopusoinnussa hänen pienen vartalonsa silminnähtävän viallisuuden kanssa. Jo voitetut vastukset todistivat hänellä olevan oikeat Herkuleen voimat, sillä muutamat noista kivistä, jotka hän oli saanut nousemaan, näyttivät vaativan ainakin kahden miehen voimaa ennenkuin olisi luullut niiden liikahtavan. Hobbien taikaluulo heräsi uudestaan hänen nähdessään kääpiön yliluonnollisen voiman.

"Olenpa melkein varma siitä, että tuo on muurarivainajan haamu – katsos, minkälaisia mukurakiviä hän on pannut tuohon! Jos hän sittenkin on ihminen, niin olisipa hauska tietää, paljonko hän vaatisi syleltä työpalkkaa raja-aidan rakentamisesta! Semmoista tarvittaisiin Cringlehopen ja Shawsin välillä. – Mies, hoi!" lisäsi hän, korottaen ääntänsä, "teet aika hyvää, lujaa työtä!"

Olento, jolle hän puhui, kohotti silmänsä, loi heihin kauhean katseen ja, ojennettuaan itsensä suoraksi, seisoi heidän edessään koko inhottavuudessaan. Hänen päänsä oli tavattoman iso, ja sitä peitti harjamainen takkutukka, jonka vanhuus oli jo osittain harmentanut. Hänen paksut, ulkonevat kulmakarvansa varjostivat pieniä, mustia ja teräviä silmiä, jotka vilkkuivat syvissä kuopissansa niin tuimasti, että olisi voinut luulla niiden ilmaisevan mielipuolisuutta. Muuten hänen ulkomuotonsa oli niin raaka ja karkeapiirteinen, että taiteilija varmaan piirtäisi sellaiseksi sadun jättiläisen. Sen lisäksi siinä oli vielä hillitön hurja, omituinen ilme, mikä usein on vaivaisille ominainen. Hänen vartaloaan, joka oli paksu ja hartiakas kuin tavallisen miehen, tuki kaksi suurta jalkaa. Mutta sääret ja reidet näytti luonto peräti unohtaneen, tai ainakin ne olivat niin kovin lyhyet, että ne peittyivät näkymättömiksi vaatteitten alle. Käsivarret, jotka päättyivät lujiin käsiin, olivat vahvat, ja ne kohdat, jotka paljastuivat työn teossa, olivat karkeitten, mustien karvojen peitossa. Näyttipä siltä kuin luonto olisi aikonut kaikki tämän olennon eri jäsenet jättiläisen raajoiksi, mutta sitten jostakin syystä puristanut ne kääpiön ruumiiksi, – niin huonosti sopivat käsivarsien pituus ja ruumiin rautaiset voimat hänen vähäiseen varteensa. Pukuna hänellä oli jonkinlainen karkea, ruskea mekko, aivan kuin munkinkaapu, joka oli hylkeennahkaisella vyöllä vyötetty. Päässä oli mäyrännahkainen tai jostain muusta karheasta nahasta tehty lakki, joka teki kääpiön koko ulkomuodon vieläkin eriskummallisemmaksi ja varjollansa synkistytti kasvoja, joissa tavallisesti näytti asuvan yrmeä, ilkeä ihmisviha.