Вальтер Скотт - Musta kääpiö

Hän meni pieneen puutarhaansa ja toi sieltä puoleksi puhjenneen ruusun.

"Sinä olet nostattanut kyyneleen silmääni, ensimmäisen, joka moneen vuoteen on kostuttanut minun silmäkulmiani – ota tämä kiitollisuudenmerkki hyvästä teostasi. Se on vain tavallinen ruusu; pidä se kuitenkin tallella, älä anna sitä pois. Tule sitten minun luokseni onnettomuuden hetkenä. Näytä minulle tätä ruusua, taikka vain yhtä lehteä siitä, vaikka se olisi jo niin lakastunut kuin tämä minun sydämeni. Silloin se, vaikka minä tuntisinkin kaikkein tuiminta, rajuinta vimmaa inhoittavaa maailmaa kohtaan, kuitenkin saattaisi sydämeeni leppeämpiä tunteita ja ehkä tuottaisi sinun sydämeesi paremman onnen toivon. Mutta", huudahti hän jälleen kiihtyen tavalliseen ihmisvihaansa, "ei sanansaattajaa, ei 'välikättä'. Tule itse, ja tämä sydän, nämä ovet, jotka ovat suljetut jokaiselta muulta maalliselta olennolta, aukeavat sinulle ja sinun suruillesi. Ja nyt voit mennä!"

Hän päästi suitset kädestään, ja nuori neito ratsasti tiehensä, lausuttuaan kiitoksensa tuolle eriskummalliselle olennolle siinä määrin kuin hämmästys, joka valtasi tytön mielen hänen kuullessaan kääpiön kummat sanat, sen salli. Ratsastaessaankin silmäsi hän vielä usean kerran taakseen kääpiöön, joka oli jäänyt seisomaan asuntonsa kynnykselle, seuraten hänkin puolestaan neidon kulkua kankaan poikki Ellieslaw'n linnaa kohti, kunnes ratsuseurue peittyi mäen taakse.

Muut neitoset kertoivat sillä välin leikkiä laskien eriskummallisesta keskustelustaan Mucklestane-Moorin kuuluisan noidan kanssa.

"Kylläpä Isabella anastaa aina kaiken onnen omakseen, niin hyvin kotona kuin vieraissakin paikoissa! Hänen haukkansa iskee aina teereen – hänen silmänsä ampuvat suoraan nuorten herrojen sydämeen – hänen ystävillään ja sukulaisneidoillaan ei ole lainkaan mahdollisuuksia. Eipä edes noita voi varjella itseään hänen viehätyksensä taikavoimaa vastaan. Pitäisi sinun, Isabella kulta, toki luopua tuosta yksinoikeudestasi, tai ainakin perustaa kauppa ja myydä pois kaikki, mitä et kuitenkaan huoli käyttää omiin tarpeisiisi."

"Sinä saat sen kaiken", vastasi neiti Vere, "vieläpä noidankin kaupanpäällisiksi sangen huokealla hinnalla."

"Ei! Nancy saa noidan", sanoi neiti Ilderton, "oman vaillinaisuutensa täytteeksi; hän ei juuri ole loitsijain sukua, niinkuin kyllä tiedätte."

"Hyvänen aika, siskoseni!" vastasi nuorempi neiti Ilderton. "Mitä minä tekisin tuolla peloittavalla hirviöllä! Minä suljin silmäni heti kun kerran olin häneen katsahtanut: mutta kuitenkin, tuntuu aivan siltä kuin vieläkin näkisin hänet, vaikka puristin silmäluomeni kiinni niin tarkasti kuin mahdollista."

"Sääli", virkkoi sisar. "Valitsepas, Nancy, kaikin mokomin itsellesi ihailija, jonka puutteet saadaan peitetyksi sulkemalla silmät. No, sittenpä täytynee minun itseni ottaa hänet, arvelen minä, ja pistää hänet äidin porsliinikaappiin näytteeksi, että Skotlanti on voinut luoda maan tomusta tehdyn kummituksen, joka on kymmenentuhatta vertaa julmempi kaikkia niitä, jotka Kantonin ja Pekingin mestarien hirviöitä keksivä mielikuvitus on valanut porsliinista kuolemattomiksi ihmeiksi."

"Tämä mies", virkkoi neiti Vere, "on niin säälittävä, etten voi yhtä helposti kuin tavallisesti nauraa sinun leikkipuheillesi, Lucy. Jos hänellä ei ole varoja, niin kuinka hän voi elää tässä autiossa paikassa ja tulla toimeen kaukana kaikista muista ihmisistä? Ja jos hänellä on varoja, niin että hän silloin tällöin voi saada tarpeellisia apumiehiä, niin eikö jo se luulo, että hänellä on niitä, viekoittele jotakuta meidän rauhatonta naapuriamme murhaamaan ja ryöstämään hänet?"

"Mutta ethän muista, että ihmiset sanovat häntä noidaksi", sanoi Nancy Ilderton.

"Ja jos paholaismainen noitataito pettäisi hänet", lisäsi sisar, "niin minä käskisin hänen vain turvautua luonnolliseen taikaansa ja pistää ovesta tai ikkunasta ulos muodottoman päänsä sekä nuo kauheat kasvonsa aivan päällekarkaajien silmien eteen. Tuskinpa rohkeinkaan rosvo, joka ikinä on täällä ratsastanut, kestäisi enempää kuin yhden ainoan silmäyksen. Ohoh, soisinpa että saisin tuon hänen gorgonin päänsä lainaksi, vaikkapa vain puoleksi tunniksi."

"Mitä varten, Lucy?" kysyi neiti Vere.

"Oi, minä peloittaisin pois teidän kodistanne tuon yrmeän, jäykän ja röyhkeän Sir Frederick Langleyn, jota sinun isäsi niin suuresti suosii, mutta sinä itse et lainkaan. Minä vakuutan olevani koko elinaikani kiitollinen noidalle senkin vuoksi, että me nyt erottuamme hänen tähtensä muusta seurasta pääsimme toki puoleksi tunniksi näkemästä tuota herraa."

"Mitäpä sitten siihen sanoisit", kuiskasi neiti Vere hiljaisella äänellä, jottei nuorempi sisar häntä kuulisi (sillä tämä ratsasti nyt heidän edellään, kun kaidalla polulla ei ollut tilaa kolmelle hevoselle rinnakkain), "mitäpä siihen sanoisit, Lucy kultaseni, jos sinun pitäisi kärsiä hänen seuraansa koko elinaikasi?"

"Mitäkö sanoisin? Minä sanoisin: Ei, ei, ei! kolme kertaa, joka kerran yhä kovemmalla äänellä, kunnes se kuuluisi aina Carlisleen asti."

"Ja Sir Frederick sanoisi siihen, että yhdeksäntoista kieltoa merkitsee samaa kuin puoli suostumusta."

"Se", vastasi Lucy-neiti, "riippuu kokonaan siitä, millä lailla nuo kiellot sanotaan. Minun kieltoni ei ilmaisisi rahtuakaan myönnytystä, sen lupaan sinulle."

"Mutta jos sinun isäsi", jatkoi neiti Vere, "sanoisi näin: Tee niin – tai – "

"Niin minä uskaltaisin antaa tuon tai-sanan perästä tulla mitä tahansa, vaikka hän olisikin julmin, mistä koskaan on kerrottu, ja toteuttaisi lauseen toisen osan."

"Entä jos hän uhkaisi lähettää sinut katolisen tädin, abbedissan, luo, luostariin?"

"Sitten minä uhkaisin hankkia hänelle protestanttisen vävyn, ja olisin iloinen, kun saisin niin hyvän tilaisuuden olla tottelematon uskonnollisten syiden tähden. Ja nyt kun Nancyn korvat eivät ole kuulemassa, niin anna minun aivan vakavasti sanoa sinulle, että minun ymmärtääkseni niin hyvin Jumala kuin ihmisetkin suovat sinulle anteeksi, jos kaikilla mahdollisilla keinoilla vastustat tätä luonnotonta avioliittoa. Tuommoinen röyhkeä, umpimielinen, kunnianhimoinen mies, joka salassa vehkeilee kuningasta vastaan – joka on kaikkialla pahassa huudossa saituudestaan ja tylyydestään – on ilkeä vanhemmilleen, ilkeä veljilleen ja sisarilleen, ilkeä ja kitsas kaikille sukulaisilleen – Isabella, ennen minä menisin kuolemaan kuin semmoiselle miehelle puolisoksi."

Текст предоставлен ООО «ЛитРес».

Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.

Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.

Englannissa ja Skotlannissa maa on enimmäkseen rikkaiden herrojen hallussa, ja talonpojat ovat vain arentimiehinä eli lampuoteina.

Skotlannissa syödään paljon kauraleipää.

Presbyteriläisiin kuuluvat protestantit.

Skotlannissa oli vuoristossa ja alankomaissa aivan eri kansaa, eri tapoja.