Марк Твен - Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut

Hän retusti alinomaa rouva Douglasin talon ympärillä, niin että leskirouva hälle viimein sanoi, että joll'ei hän siitä herkeis, niin laittais hän poliisin hänen kimppuunsa. Nytkös ukko vasta raivostui mukamas; sanoi heille näyttävänsä kuka oli Huck Finnin isä. Ja mitäs ollakkaan! Eräänä päivänä kevätpuoleen oli hän minua nuuskimassa ja sai minut kynsiänsä ja vei minut mukaansa pienessä veneessä neljättä virstaa jokea ylöspäin; laski sitten rannalle Illinoisin puolelle metsäiseen paikkaan, jossa ei ollut minkäänlaista muuta asumusta kuin muuan vanha hirsimökki, joka piileili siinä niin tiheässä metsikössä, ett'ei kukaan outo olis sitä millään mokomin löytänyt.

Ukko ei päästänyt minua hetkeksikään näkyvistään, niin että minun oli tuiki mahdoton lipata tieheni. Siinä mökissä asuimme me sitten, ja yöksi lukitsi hän aina oven ja pisti avaimen päänsä alle. Hänellä oli pyssy, jonka hän luultavasti oli varastanut jostakin, ja me kalastettiin ja metsästettiin ja saatiin sillä viisin elatuksemme. Tuon tuostakin salpasi hän minut sisään ja souteli kolme virstaa jokea alaspäin lossipaikalle, jossa oli viinapuoti, ja sieltä hän kaloilla ja linnuilla osti viinaa ja toi kotiin ja joi itsens hyvään humalaan ja antoi huvikseen mulle tavanmukaisen pieksiäissaunan. Leskirouva sai viimein vihiä piilopaikastamme ja lähetti sinne miehen ottamaan minut pois mukamas, mutta isä ukko ajoi hänet pyssyllä käpälämäkeen; ja miten olikaan, niin rupesin minä vähitellen tottumaan tähän oloon ja tykkäämään siitä, kunhan vain olisin päässyt vähemmällä kurituksella.

S'oli varsin hauskaa ja mukavaa tuo laiskotteleminen aamusta iltaan, – ei niin mitään muuta tekemistä kuin savuja vedellä vain ja käydä kalastelemassa; ei mitään huolta läksyistä tai mokomista. Pari kuukautta kului, niin vaatteeni oli repaleissa; ja minä rupesin ihmettelemään, miten edes koskaan olin viihtynyt tuon leskirouvan luona, jossa alinomaa piti pestä naamansa ja kammata tukkansa ja syödä talrikilta ja mennä maata ja nousta ylös kellon mukaan ja istua kirja nenän alla – ja muuta joutavaa turhuutta; ja tuo kuivettunut fröökynä Watson sitten, joka alinomaa jankutti ja naukui. Mulla ei ensinkään ollut ikävä sinne takasin, vaan tykkäsin elämästä metsässä oikein hyvin.

Mutt' yhtäkaikki niin ukko rahjus mielestäni käytti keppiään liian ahkerasti, niin että selässäni ja raajoissani rupesi tuntumaan jonkinmoista siantautia. Ja päälle päätteeksi hän usein oli poissa pitkät ajat ja piti minua aina sill'aikaa salpattuna tuohon viheliäiseen mökkiin. Kerran oli hän tällä viisin retkillään kolme päivää perätysten, ja minun oli turkkasen ikävä. Aloin aatella, että hän oli hukkunut ja ett'en enää pääsis ulos ollenkaan tuosta luolasta. Totta puhuakseni silloin aika lailla pelästyin. Ja niinpä heti paikalla aloin tuumia jotain temppua päästäkseni totta päätä karkuun. Olinhan kyllä ennenkin monta kertaa yrittänyt ulos, kun ovi oli pönkättynä, mutta en ollut keksinyt mitään keinoa. Oli siinä tosin pari ikkunareikää seinässä, mutta niistä olis tuskin rakkikoirakaan mahtunut läpi; ja korsteinikin oli aivan liian ahdas. Ovi oli paksuista tammilankuista. Ja ukko veijari oli niin viisas, ett'ei jättänyt pienintä puukkoakaan mökkiin, poislähteissään; olin sataan kertaan nuuskinut jok'ainoan nurkan, – eihän mull'ollutkaan muuta tekemistä. Mutta tällä kertaa löysin maar sittenkin jotain; löysin näet vanhan ruostuneen sahan, joss'ei ollut kahvaakaan. S'oli pistetty kurkihirren ja katon väliin. Minä voitelin sitä vähä ihralla ja kävin työhön. Meill'oli vanna hevosloimi naulattuna mökin takaseinään pöydän takana, jott'ei tuuli pääsis puhaltamaan seinänraoista sammuttamaan meiltä kynttilän. Minä ryömin pöydän alle ja nostin hevoslointa ja rupesin sahaamaan irti lohkaretta seinän vahvasta alahirrestä, saadakseni tarpeeksi suuren reiän. Siin'oli kyllä työtä, mutt' olin sen yhtäkaikki saanut melkein valmiiksi, kun yhtäkkiä kuulin ukko vaarin pyssyn paukahtavan metsästä. Kiireintä myöten korjasin pois sahajauhot ja laskin alas hevosloimen ja kätkin sahani, ja hetken päästä astui ukko sisään.

Hän ei ollut hyvällä tuulella, vaan luontonsa mukaan kiukkua täynnä. Sanoi käyneensä kylässä, ja siellä mukamas kaikki meni päin hiiteen. Hänen lakimiehensä luuli voittavansa sen prosessin ja saavansa hälle rahat, jos he vain koskaan saisivat mitään kunnon päätöstä asiassa; mutta sitä voitais mukamas venyttää ja venyttää kukaties kuinka pitkälle, ja laamanni Thatcher tiesi koukkunsa hänkin. Ukko sanoi ihmisten arvelevan, että laamanni lopultakin sais aikaan semmoisen tuomion, että isän täytyis minusta luopua ja leskirouva tulis mulle holhojaksi mukamas. Se nyt minua ei suuresti ilahuttanut, sillä mulla totta puhuen ei ollut mitään halua takasin sinne leskirouvan luo pesemään naamaani ja saamaan sitä siunattua "sievistystä", kuten he sanoivat. Ja siinäkös sitten ukko rahjus hyvän aikaa noitui ja kiroili koko maailmaa, jaellen haukkumanimiä täysin suin. Ja hän sanoi tahtovansa nähdä leskirouvaa, jos ämmä räyskä uskaltaisi minuun koskea. Hän kyllä pitäis silmänsä auki, sanoi hän, ja näyttäis heille mukamas, kuka oli minun isäni. Hän veisi minut kuus seitsemän virstaa poispäin ja piilottais minut paikkaan, josta ei pirukaan minua löytäis. Tuo nyt minusta ei juur tuntunut hauskalta, ja niinpä aattelin itsekseni, että minä kyllä tavalla tai toisella korjaisin luuni, ennenkun niin pitkälle tultais.

Sitten käski hän minun mennä kantamaan paatista kaikki hänen tuomisensa. Siell'oli säkillinen ruisjauhoja, kappale läskiä, vähän ruutia ja haulia, muuan vanha kirja ja pari sanomalehteä etulatingiksi, vähän rohtimia ja kelpo viinaleili. Kannoin ylös yhden taakan, palasin paatille ja istuin sen laidalle levähtämään. Tuumasin sinne ja tänne ja aattelin viimein paraaksi, että sieppaisin pyssyn ja pari ongensiimaa ja karkaisin tieheni syvimpään metsään. Sitten en jäis kauaksi aikaa yhteen paikkaan, vaan potkisin mukamas yhä eteenpäin, eniten öisin, ammuskellen riistaa ja kalastellen hengenpidoksi, – ja sillä viisin tulisin viimein niin kauvas, ett'ei isä ukko minua koskaan löytäis, eikä leskirouva liioin. Tuumasin sahata itseni ulos ja pötkiä tieheni jo ens' yönä, kunhan ukko vain jois itsensä tarpeeksi humalaan, ja sen hän kaiketikkin tekis. Pääni oli tullut niin täyteen noita tuumia, ett'en enää tietänyt kauvanko olin siinä kököttänyt paatin laidalla, kunnes pappa kulta rupes huutamaan minua ja kysyi, olinko nukkunut vai hukkunut.

No, kannoin kaikki kapineet mökkiin, ja pimeä tukki jo päälle. Sill'aikaa kun minä keitin illallista, kallisti ukko pariin kertaan leiliänsä, ja se virkisti häntä, niin että hän alkoi kiroilla taasen. Hän tietysti oli ollut päissään kylässäkin ja piehtaroinnut katuojassa pitkin yötä, niin että hän oli hyvässä siivossa. Häntä totta tosiaan olis luullut Aatamiksi, niin täynnään hän oli likaa ja kuraa. Saatuaan tarpeeksi päähänsä, rupes hän aina haukkumaan hallitusta. Tällä kertaa hän rähisi näinpäin:

"On mukamas hallitus tämäkin! Jumaliste, kaunis hallitus! Sepittävät lakeja, joilla ryöstetään poika isältä, oman isän oma poika, josta häll'on ollut paljon vaivaa ja kustannuksia antaakseen hälle kristillisen kasvatuksen. Niin, ja juur kun viimeinkin on saanut poika nulikan niin pitkälle, että hänest' alkaa olla vähän hyötyä ja itse sais hiukan rauhaa, silloin tulee tuo lemmon laki ja iskee hampaansa kunnon isään. Tuhat tulimmaista! On sekin mukamas olevinaan hallitusta. Eikä siinä kylliksi. Vaan tuo siunattu laki sallii mokoman roiston kuin tuon laakmanni Thatcherin piättää multa lailliset rahani. Kaunis hallitus! Kaunis laki! Iskee kirotut kyntensä tämmöiseen mieheen, kuudentuhannen dollarin mieheen, ja kytkee hänet tällaiseen variksenpesään ja antaa hänen kierrellä pitkin pitäjää tällaisissa repaleissa, joista ei sikakaan huolis nutukseen. Ja sitä nimittävät he hallitukses. Ha, ha, ha! Piru vie pistääkin jo toisinaan päähäni lähteä koko tästä kurjasta maasta pois, iäks päiväks. Niin kyllä – ja sen oonkin heille sanonut, oon sen sanonut tuolle vanhalle veijarille Thatcherillekin vasten naamaa. He kuulivat kaikki tyyni mitä sanoin, voivat vannoa sen todeks, joka sorkka. Sanoin sen heille vasten pläsiä. Antakaa kouraani kymmenen penniä, sanoin, niin annan mä palttua koko tälle roska maalle, tulkoon se toimeen miten tahansa, sanoin mä, enkä koske siihen enää varpaallanikaan, en sinä ikänä, sanoin mä. Katsokaas tätä hattua, sanoin mä, – jos sitä ees hatuks sanotta – sen koppa on irrallaan, ja se roikkuu kaulallani kuin rengas, sanokoot sitä hatuks, kernaasti minun puolestani, minusta vain tuntuu kuin pistäisin pääkalloni korsteiniin, sanoin mä. Katsokaa sitä, sanoin mä, ja mokomaa rustinkia saa pitää päässään mies, jok'olis rikkain pitäjässä, jos enää olis lakia ja oikeutta maassa."