Марк Твен - Tom Sawyer ilmailija

Luuleeko kukaan ihminen, että Tom Sawyer oli saanut tarpeeksensa kaikista noista seikkailuista? Minä meinaan kaikista niistä, kun meillä oli joella ja joen varsilla silloin, kun me pelastettiin Jim neekeri ja kun Tommia ammuttiin sääreen. Eikös mitä, niistäkös olis' hän saanut kyllikseen! Ne vain kiihotit häntä lisään. S'oli ainoa seuraus niistä. Katsokaas, kun me kolme tultiin takasin komeudella ja komervenkillä, niin sanoakseni, ja koko kylä otti meitä vastaan oikein tommosella soihtukululla ja prameilla puheilla ja jokainen sorkka kumarsi ja huusi ja muutamat olit päissäänkin ilosta ja ihastuksesta, niin sekös teki meistä oikein urhoot ja sankarit, ja s'oli jotakin, jota Tom Sawyer koko elinaikanaan oli toivonut.

Yhden aikaa näytti siltä, kuin olis hän saanut tarpeeksensa. Kaikki häärivät hänen takiansa, ja hän keikkas nokka ilmassa ja pasteeraili pitkin kaupunkia ikäänkuin s'olis ollut hänen omaansa. Muutamat sanoit häntä maailman matkustajaks, ja sekös vasta tekikin hänet ylpeäks ja pöyhkeäks! Nähkääs, hän katsoi minua ja Jimiä ikäänkuin halveksimalla sentähden, että me oltiin reissattu jokea alaspäin lautalla ja tultu takasin höyrylaivassa, mutta Tom oli kulkenut masinassa alas ja ylös. Pojat olit tietysti hirveän kateissaan mulle ja Jimille, mutta valmiit ryömimään rapakossa Tommin edessä.

Niin no, en oikein tiedä; hän olis kukaties ollut hyvinkin tytyväinen, jos ei olis ollut ukko Nat Parsonsia, joka oli postimestari ja peevelin pitkä roikale ja hyväluontonen ja tyhmä; ja pääkin rupes hältä paistamaan, sillä hän oli jo vanha, ja kieli kävi hänen suussaan kuin vanhan harakan. Kolme kymmentä vuotta umpeensa oli hän ollut ainoana miehenä koko kylässä, joll' oli ollut mainetta – minä meinaan matkustajan mainetta – ja tietysti hän oli kauhean ylpeä siitä, ja olipa laskettu, että ukko noina kolmena kymmenenä vuotena oli pakissut matkastaan toista miljoonaa kertaa ja joka kerta ollut ihastunut reissuun; ja ykskaks tulee siinä lennähtäen poika nulikka tuskin viidentoista vuoden iällä, joka panee kaikki ihmiset ihmettelemään ja töllistelemään häntä hänen retkistään. Sehän tietysti pani ukko paralle mahan puserruksia. Se oikein iletti häntä kuulla Tomin pakinoivan ja ihmisten sanovan: "Herranen aika!" "Teitkö sen?" "No, eipä nyt hullumpaa!" ja tolla viisin. Mutta hän ei saattanut luikua siitä pois, oli aivan kuin kärpänen, jonka takajalat on tarttunut siirappiin. Ja aina kun Tom tuli johonkin välipaikkaan jutuissaan, tahtoi tuo vanha koni parka pistää sekaan jotakin hänen reissuistaan ja pitää pitkiä puheita niistä; mutta n'olit ikäloppuja eikä kukaan niistä piitannut, ja s'oli surullista kyllä. Ja sitten Tom alkoi taas kuten toisesta päästä ja ukko vuoroonsa taas toisesta – ja niin poispäin koko tunnin ajan ja enemmänkin, ja kumpikin koki saada toisen hikoilemaan hiiteen.

Katsokaas, Parsonsin laita oli tällä viisin. Kun hän ensinnä tuli postimestariks ja oli tuore ammatissaan, niin tuleepi kirje postissa jollekin, jota hän ei tuntenut; ei ollut yhtään semmosta elävää koko kylässä. No, hän ei tietänyt mitä hän tekis, ja kirje oli siellä venymässä viikkokausia postipöntössä, ja lopuks rupes kylmä hiki valumaan pitkin hänen selkäpiitään. Siitä – nimittäin kirjeestä – ei ollut maksettu postirahaa, ja sekös toi hälle uutta huolta. Ei ollut mitään kuria noiden kymmenen centin kiristämiseen, ja hän pelkäs että Hallitus vaatis hänet tilille niistä ja kenties antais hälle potkun, kun saisit tietää ettei hän ollutkaan karhunut rahoja. No, viimein hän ei voinut kestää sit' enään. Hän ei saanut unta öisin, hän ei voinut syödä, hän laihtui ohueks kuin aidan seiväs, ja kuitenkaan hän ei kysynyt keltäkään neuvoa, sillä saattaishan se ihminen, jolta hän kysyis neuvoa, käydä hältä salaa kantelemaan Hallitukselle tuosta kirjeestä. Hän oli kätkenyt sen lattian alle, mutta ei sekään konsti auttanut, sillä jos hän sattui näkemään jonkun ihmisen seisovan juur sillä paikalla, niin heti kävi kylmät väristykset pitkin hänen selkänahkaansa ja hän tuli kovaan epäluuloon, ja hän istui koko ilta-yön valveilla, kunnes oli hiiren hiljaa koko kylässä, ja sitten hän hiipi sinne takasin kuin kissa ja otti kirjeen ja kätki sen toiseen paikkaan. Senpä tähden ihmiset rupesit välttelemään häntä ja puistamaan päitänsä ja kuiskimaan keskenänsä, sillä hän näytti semmoselta ja olla oletteli niin, että he luulit hänen tehneen murhan tai jotain muuta kujetta – ja jos hän olis ollut muualta kotosin, niin olisit he "lynssaneet" [tappaneet rahvaanraivossa. Suoment.] hänet. Niin no, kuten jo sanoin, hän ei voinut kestää sit' enään. Hän päätti siis suoraa päätä lähteä Washingtoniin ja mennä Yhdysvaltain presidentin luo ja kertoa juurta jaksain koko asiansa hänelle eikä pistää rahtuakaan hampaan koloon ja sitten ottaa framille tuon kirjeen ja mätätä sen pöydälle koko Hallituksen silmäin eessä ja sanoa: "Tuoss' on se – tehkää nyt mulle mitä tahotte; vaikka – taivas sen todistakoon! – minä olen viaton mies enkä ansaitse lain julmaa ankaruutta, ja minä jätän jälkeeni perheen, joka saa kuolla nälkään eikä kuitenkaan ole ollut missään tekemisissä tämän asian kanssa, ja se on totta ja minä vannon sen."

Ja niin hän teki. Hän matkusti pikkusen matkaa höyrylaivassa, pikkusen kyydillä, mutta koko loppumatkan hevosen selässä, ja kaikkiaan meni hältä kolme viikkoa ennenkun viimein tuli Washingtoniin. Hän näki pitkät maisemat maailmaa ja koko joukon kyliä ja kauppaloita ja neljä suurta kaupunkia. Hän viipyi retkellään lähes kahdeksan viikkoa, ja koko kylässä ei ollut hänen palattuaan yhtään niin ylpeää miestä kuin hän. Hänen matkansa teki hänestä mainion miehen seudussa, kerrassaan kuuluisan; ja ihmisiä tuli kymmenen penikulman päästä, jopa aina Illinoisin laaksosta asti, häntä katsomaan – ja siinä he seisoa tuijottivat, ja hän pakisi. Ette koskaan ole moista nähnyt.

No, oli nyt mahdotonta päättää, kumpiko heistä oli mahtavin matkustajana; toiset pitivät Natin puolta, toiset Tomin. Jokainen tunnusti tinkimättä että Nat oli nähnyt enimmän pituuden eli, kuten sanovat, lonkituutin , mutta heidän täytyi myöntää että, jos kohta Tom olikin kehnompi lonkituutissa, hän sitävastoin oli voitolla leveyden kannalta katsoen eli latituutissa ja ilmanalassa. Kumpikin piti puoltansa, sanon mä, ja molemmat huusit ja hoilasit niistä hirvittävistä vaaroista, joita olit kestäneet retkillään, ja koittivat viedä toinen toiseltaan voiton sillä viisin. Pyssynluotin arpi Tomin sääressä oli paha tikku Natin silmässä, vaikka hän pani parastaan puskea siihen; hän ei vienyt voittoa Tomista, sillä Tom ei istunut rauhassa, vaan hyppäs alinomaa ylös ja liikata nilkutti säärellään sill'aikaa kun Nat juttus seikkailustaan, joka häll' oli ollut eräänä päivänä Washingtonissa; sillä Tom ei herennyt ontumasta, vaikka hänen säärensä oli jo aivan terve, vaan harjotti sitä kotonaan iltasin ja ontui yhtä hyvin kuin olis ammuttu sääreen vastikään.

Natin seikkailu oli tällä viisin – ja minä takaan että hän osas sen kertoa. Hän voi oikein saada ihomme karsimaan ja panna meidät kalpenemaan ja pidättämään henkeämme, kun hän kertoi siitä, ja joskus kävi vaimoväki ja tytöt niin pehmeiks polvista, ettei pystyneet seisomaan. No noin s'oli, ainakin minkä minä muistan:

Hän tuli täyttä laukkaa Washingtoniin ja pani hevosensa johonkin talliin ja lähti pötkimään presidentin taloon tuo kirje taskussa, ja siellä he sanoit presidentin olevan kapitoolissa ja koht'siltään lähtevän Filadelfiaan – niin ettei häll' ollut minuutiakaan hukattavaa, jos tahtoi saada tavata presidenttiä. Nat oli kaatua kumoon – hän säikähtyi niin. Hevosen oli hän pannut talliin eikä tietänyt mitä tekis. Silloin tulee siinä eräs neekeri ajaen vanhaa ränstynyttä vuokravaunua, ja heti saapi postimestari pistoksen päähänsä. Hän sänttää framille ja huutaa: