Марк Твен - Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut

Sitten kirjotti hän jotakin paperipalalle, luki sen pariin kertaan ja naurahti vähän itsekseen ja sanoi sitten:

"Kas tuossa – siinä seisoo: 'varovaisuuden tähden ja korvausta vastaan'. Se merkitsee, että minä olen sen sulta vastaanottanut ja maksanut sulle siitä. Tässä saat yhden dollarin. Pane nyt nimes tuohon alle."

Sen tein ja pötkin sitten tieheni.

Jimillä, fröökynä Watsonin neekerillä, oli nyrkin kokoinen karvapallo, joka oli löydetty härän mahasta, ja sillä ruukkasi hän noitua. Hän sanoi sen sisässä haltian asustavan, ja se mukamas tiesi vähän kutakin. No, illalla menin Jimin luo ja kerroin hänelle, että isä ukko oli tullut tienoon taas ja ett'olin nähnyt hänen jälkensä lumessa. Nyt tahdoin tietää koko asian: mitä hänell' oli täällä tekemistä? Ja kauanko hän aikoi täällä viipyä? Jim otti framille karvapallonsa ja mumisi sille jotakin, ja sitten hän kohotti sitä ylöspäin ja pudotti sen sitten lattiaan. Se vyöryi siinä noin pari tuumaa. Jim teki saman tempun vielä pari kertaa uudestaan, mutta sen kummempaa siitä ei tullut. Nyt hän pani polvilleen maahan, kallisti korvansa pallon päälle ja kuunteli. Mutta se ei hiiskahtanut sanaakaan; se ei ollut puhetuulella nyt, sanoi Jim. Toisinaan se näetkös, sanoi hän, oli ikääskuin vähän pahankurinen eikä ottanut puhuakseen, joll'ei antanut sille rahaa. Sanoin, että mulla oli vanha väärä viidenkolmatta pennin lantti, jok'ei enää kelvannut, koska näet kulutuksen tähden messinki paistoi vähän hopean läpi ja se tuntui rasvaiselta sormissa, niin että kuka hyvänsä voi tuntea sitä väärennetyksi. (En huolinut sanoa mitään dollarista, jonka laamanni oli mulle antanut). Sanoin, että s'oli joteskin huono raha, mutta kenties se menis mukiinsa karvapallolle, joka ehkä ei kykenis erottamaan väärää rahaa oikeasta. Jim haisteli sitä, pureskeli sitä ja hieroskeli sitä hetken aikaa, ja sitten hän sanoi laittavansa niin, että karvapallo kyllä ottais sen vastaan oikeana. Hän sanoi aikovansa halkaista raa'an perunan ja panna lantin sinne sisään yhdeksi yöksi, niin tulevana aamuna messinkiä ei näkyiskään enää eikä tuntuis mitään rasvaa rahassa; joka ihminen kylässä ottais sen heti paikalla vastaan oikeasta, saati sitten karvapallo. Ja minä tiesinkin, että tuo temppu oli hyvä, mutt'olin sen unohtanut.

No, Jim pisti nyt lantin karvapallonsa alle ja kyykistyi taas polvilleen kuuntelemaan. Ja tällä kertaa oli pallo paremmalla tuulella. Jim sanoi sen povaavan mulle vaikka mitä. No, anna tulla sitten, sanoin mä. Ja karvapallo nyt kertomaan Jimille ja Jim mulle. Hän puheli tällä viisin:

"Isä ukkos ei tiiä mitä hänen tulloo tehä. Milloin hän aikoo reissata pois, milloin hän meinaa jäärä tänne. Paras konsti on, ett'ei oo millänskään, vaan antaa ukko rukan funteerata itte. Ihmisrukass'on kaks enkeliä, ku' tappelee siitä. Toinen on valkia justiin kuin lumi ja toinen on musta kuin musta sika. Se valkia se saa ihmisrukan olemaan siivosti vähän aikaa, mutt' sitten tulee se musta sika röhkien ja tonkii kaikki tyyni mullin mallin taas. Ei kukaan tiiä, kumpiko niistä viimein voittaa. Mutta sinun laitas on aika hyvin, Huck. Välistä käy sun nolosti elämässäs, ja välistä oot sä kippee, mutt' joka kerta tuut friskiks' taas, ja välistä on sulla on perhanan lysti. Semmosta on elämä. Kaks tyttöä tulloo tappelemaan sinusta elämässäs; toisell'on vaalia tukka, toisella musta. Toinen on rikas, toinen köyhä. Ens' sinä nait sen köyhän tytön, sitte yks kaks sen rikkaan tytön. Sinun pittää pysyä poissa juoksevasta veestä ja muista vaaroista niin paljo ku voit, mutta kaikkein luultavint' on että sinä jou'ut hirteen."

Mutta kun sytytin kynttiläni ja menin huoneeseeni sinä iltana, niin istui siellä isä ukko eikä kukaan muu.

Olin pannut oven salpaan. Sitten käännyin, ja siinä hän oli. Minä olin häntä aina pelännyt, sillä hän ruukkasi minua hirveästi löylyttää. Luulin häntä nytkin pelkääväni, mutta pianpa äkkäsin ett'en sanottavasti pelännytkään. Niin, kyllähän ensimmältä säpsähin kelpo lailla – hänet nähdessäni niin äkkipikaa; mutta sittenpä heti jo tunsin rintani rotenevan.

Hällä lie ollut noin viiskymmentä vuotta niskoillaan, mutta hän näytti sittenkin vanhemmalta. Hänen tukkansa oli tavattoman pitkä ja takkuinen ja rasvainen ja riippui alaspäin pitkin naamaa, niin että silmät kiilsivät läpi kuin tulinen tiikeri pensaasta. Hiusten väri ei kuitenkaan ollut harmaa, vaan pikimusta; ja pitkä parta oli samaa sorttia. Itse naama oli aivan valkea, vaikka sit'ei paljo näkynyt; mutta se ei ollut valkea kuin muiden ihmisten, vaan pöyristyttävän, kamalan valkea ja limainen, melkein kuin kalan maha. Ja hänen vaatteensa sitten! – tietysti ei mitään muuta kuin repaleita. Hän piti, siinä istuessaan, toista jalkaa toisella polvellaan, ja saapas siinä jalassa oli pahanlaisesti rikki, niin että kaksi varvasta pisti ulos, ja niitä hän aina tavantakaa koukisteli. Hänen hattunsa makasi lattialla, vanha musta vilttihattu, jonka koppa oli survottu sisäänpäin kuin kastrullin kansi.

No, minä seisoin siinä ja tuijotin häneen, ja hän istui mulkoillen minuun ja kallistellen tuoliaan taakseppäin seinää vasten. Panin kynttilän pöydälle ja samassa näin, että ikkuna oli auki. Hän oli siis kavunnut sisään verandan katolta. Nyt katsoa tirkisteli hän tukkapensaansa läpi minua hyvän aikaa. Mutta sanoi sitten yhtäkkiä:

"Muhkeat nutut nuo – jumal'avita! Mukamas oot helkkarinkin heijari nyt, sinä?"

"Kukaties, kukaties en", sanon siihen.

"Vai rupeet sinä leksottelemaan? häpeehän toki!" sanoo hän. "Ja tuommonen keikariko sinust' on tullut siitä kun tavattiin? Mutta kyllä mä tässä sinut koukistan, ennenkun pääset kynsistäni. Ja oothan, saakeli soikoon, saanut maisterin vikaa; osaat lukea ja kirjottaa, kuinkas muuten! Ja nyt sinä tietysti oot mahtavampi kuin isäs, senkin nulikka, koska min'en sit' osaa. Mutta kyllä minä sulle annan, minä! Kuka käski sinun ruveta mokomiin riivatun hulluuksiin? Hä? kuka anto sulle luvan, junkkari?"

"Leskirouva. Hän pani minut kouluun."

"Leskirouva? Vai niin. Ja kuka p – le käski leskirouvan pistää nenäänsä toisten asioihin?"

"Ei tietenkään kukaan."

"Kyllä minä hänet koulutan, minä. Ja sinä, sinä annat palttua koululle, kuuletkos? Vai niin! Vai narrataan täällä toisten lapsia niskottelemaan isäänsä vastaan? Kyllä mä heiät opetan. Varo sinä vain kinttujas tuosta koulusta, lurjus, sanon mä. Äitis ei osannut lukea eläissään, saatikka kirjottaa. Ei kukaan koko suvussa ole sit' eläissään osannut. Minä en osaa lukea, enkä liion kirjottaa. Ja sinä roikale, sinä pöyhkeilet tässä nenäni alla tuolla tavoin. Min'en sitä kärsi – kuuletkos? No, annas tulla nyt vähäsen viisauttas. Lue mulle jotain."

Aukasin siinä muutaman kirjan ja luin jotakin kenraali Washingtonista ja sodasta. Mutta niukan minuutin ajan luettuani, sivalsi hän kirjan kädestäni ja viskas sen vihaisesti seinään, sanoen:

"Kas petoa vain! Osaatpa, piru vieköön, lukea. Enhän sitä oikein uskonut, siinä kehuessas. Mutta kuules nyt! Siitä pitää tulla loppu, tuosta röyhkeyestä. Min'en sitä kärsi. Kyllä minä piän sua silmällä, maisteri; ja älä enää kertaakaan kiertele tuon koulun tienoilla, jos selkäs syhyy. Muista se! Saas nähä vain, etkö tule jumalisekskin vielä, sinä hunsvotti! Onko koskaan nähty mokomaa poika retkaletta!"

Hän sai kynsiinsä erään sinisen ja keltaisen taulun, johon oli kuvattu muutamia lehmiä ja paimenpoika.

"Mitä tämä tietää?" ärjähti hän.

"Antoivathan sen mulle lahjaks koulusta, kun oon osannut läksyni hyvin."

Hän repi sen rikki ja sanoi: