Марк Твен: Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut

"Kuules, Ben Rogers, jos minä olisin niin tyhmä kuin sinä, niin pitäisin ainakin suuni. Tappaa naiset! Mitä hulluutta! Kirjoissa ei koskaan seiso mitään mokomaa. Me laahataan ne tänne luolaan ja ollaan heille hyvin kohteliaita; ja yks kaks, niin rakastuvat he meihin eivätkä enää koskaan tahdo kotiansa."

"Vai niin, no hyvä, minä suostun. Mutta luulenpa, että meillä sillä kurin lopultaki on luola niin täpö täynnä naisia ja nuoria miehiäkin, jotka odottavat lunastusta, ett'ei täällä enää ole sijaa ollenkaan ryöväreille. Mutt'olkoon menneeks, minä pidän suuni."

Pikku Tommy Barnes oli nukkunut nurkkaan, ja kun he nyt herättivät hänet, peljästyi hän ja rupesi poraamaan ja sanoi tahtovansa mennä kotiin äitinsä luo; eikä hän tahtonut olla ryövärinä enää.

He piti nyt tietysti kaikellaista pilaa hänen kanssaan ja haukkuivat häntä kitukakaraksi ja mammanpojaksi, kunnes hän suuttui ja uhkasi mennä suoraa päätä ilmaisemaan kaikki salaisuudet. Mutta Tom antoi hälle viis centtiä, että hän pitäisi kitansa, ja sanoi että me nyt kaikki mentäis kotiin ja yhdyttäis tulevalla viikolla ryövätäksemme vähän ja tappaaksemme vähän ihmisiä.

Ben Rogers sanoi, ett'ei hän juuri päässyt ulos muulloin kuin sunnuntaisin, ja tahtoi että me alettaisiin tulevana sunnuntaina. Mutta kaikki muut pojat sanoivat, ett' oli väärin alkaa ryöväriliikettä sapattina, ja se seikka ratkaisi asian. Me päätettiin kokoontua jonakin päivänä niin pian kuin suinkin, ja sitten valittiin Tom Sawyer päälliköksi ja Jo Harper alipäälliköksi, ja sitten pötkittiin me kotiin.

Minä kapusin ylös verandakatolle ja ryömin sisään ikkunasta juur kun päivä alkoi koittaa. Uudet vaatteeni oli kuraa ja savea täynnä, ja min'olin väsynyt kuin vanha koni.

No hyvä, minä sain herätessäni aika aamusaarnan vanhalta fröökynä Watsonilta, hänen nähdessään missä siivossa vaatteeni olit. Mutta leskirouva ei rähissyt rahtuakaan, vaan hieroskeli nuttuja hyppysissään ja koki saada niistä lähtemään kurat ja savet, ja hän näytti vain olevan kovasti pahoillaan, niin että minä päätin olla hälle mieliksi jonkun aikaa, jos suinkin voisin. Sitten vei minut fröökynä Watson nurkkakamariinsa ja rupes totta maarian rukoilemaan puolestani, mutt' en minä huomannut siitä mitään parannusta lähtevän. Ja hän tahtoi, että minun mukamas piti itsekkin rukoilla joka päivä, ja kaikki mitä pyytäisin, niin saisin, kun saisinkin. Mutta siinä ei kerrassaankaan ollut mitään perää. Kerran esimerkiksi sain minä rukoilemattanikin ongensiiman, vaan en mitään koukkua. Ja mitä minä tein paljaalla siimalla? Koetteeksi rukoilin nyt pari kolme kertaa, mutta mitään koukkuja vain ei tullut. Kyllästyneenä pyysin viimein fröökynä Watsonin koettaa, mutta hän vain haukkui minua pöllöksi. Mitään oikeaa syytä hän ei tiennyt sanoa, ja minä en liioin saanut siitä tolkkua.

No, niinpä eräänä päivänä tallustin itsekseni metsään, miettiäkseni oikein rauhassa tuota rukousasiaa. Minä tuumasin että, jos ihmisparka ainoastaan rukoilemalla voi saada mitä pyytää, niin miks'ei sitten unilukkari Winn saanut takasin niitä rahoja, mitkä hän tuonaan oli menettänyt sianliha-kaupassa. Miks'ei leskirouva Douglas saanut takasin hopeista nuuskarasiaansa, joka varastettiin? Miks'ei fröökynä Watson ruvennut lihomaan? Hm, ajattelin siinä itsekseni, siinä ei mahda olla niin mitäkään perää. Ja niin menin kotiin ja kerroin huoleni rouvalle, mutta hän vain sanoi, että mukamas rukoilemalla ei saa muuta kuin "hengellisiä lahjoja." Se oli sulaa latinaa mulle, mutta hän selitti mitä hän meinasi sitten – minun mukamas vain piti autella muita ihmisiä ja puuhata heidän hyväkseen tarmoni takaa ja alinomaa vain ajatella heitä enkä koskaan itseäni. No, niihinhän nyt kuului fröökynä Watsonkin. Minä menin jälleen metsään ja mietin uudestaan asiaa. Mutta enpä kuolemaksenikaan voinut saada päähäni, että siit' olis ollut mitään hyötyä – muuta kuin kaikille noille muille ihmisille – , ja loppu lorusta oli se, että minä annoin palttua kaikille mokomille puuhille. Menköön asiat menoaan, tuumasin.

Toisinaan kun olin kahden kesken leskirouvan kanssa, kertoi hän mulle "Kaitselmuksesta" niin makeasti, ett' oikein vesi herahti suuhun mokomalle vaivaselle kuin minä; mutta jo seuraavana päivänä saattoi tapahtua, että fröökynä Watson pääsi jatkamaan saarnaa, ja silloin minun käsittääkseni hän paistoi aivan pilalle toisen taikinan. Viimein tulin minä siihen käsitykseen, että mahtoi löytyä kaks "Kaitselmusta" ja että ihmisparka kyllä voi tulla toimeen leskirouvan Kaitselmuksen kanssa, mutta – tuumasin mä – Jumal'auttakoon sitä raukkaa, johon fröökynä Watsonin Kaitselmus iskee kyntensä. Minä puolestani päätin liittyä leskirouvan Kaitselmukseen, jos se minusta huolis, vaikka minä totta tosiaan en ymmärtänyt, mitä hyötyä sillä olis mokomasta oppimattomasta lurjuksesta kuin minä.

Siit' oli nyt jo toista vuotta kuin isä ukkoa oli näkynyt, ja s'oli hyvä juttu se. Totta puhuakseni en olis tahtonut tavata häntä eläissäni enää. Hän vain alinomaa löylytti minua, joll'ei ollut siksi liian päissään, ja enimmäkseen karkasin minä metsään hänen ollessaan kylässä. Mutta juur siihen aikaan sanoivat nyt, että hän mukamas oli löydetty hukkuneena joesta, noin kakstoista virstaa yläpuolella kylää. Ainakin luulivat sitä löydettyä raatoa isä ukoksi, sillä se oli yhtä iso kuin hän ja puettuna repaleisiin, sanoivat, ja sill'oli myös erinomattain pitkät hiukset – aivan kuin ukolla – mutta s'oli ollut niin kauvan vedessä, ett'ei sitä enää voinut tuntea muuten. Sanoivat sen maanneen selällään vedessä, ja se laahattiin siitä ylös ja haudattiin maahan. Mutta minä olin yhtä kaikki vähän levoton, sillä tulimpa ajatelleeksi yhtä asiaa. Tiesin, näettekös, varsin hyvin, että hukkunut mies ei viru vedessä selällään, vaan päin vastoin naama alaspäin. Siitäpä nyt arvelin, ett'ei löydetty raato ollutkaan isä ukko, vaan joku akka-ihminen miesvaatteissa. Siitä se levoton mieleni sitten. Luulin, kun luulinkin, ukko retkaleen jonakin päivänä pujahtavan näkyviin taas, vaikka toivoin hänen menneen matkaansa iäksi.

No, me pojat, me oltiin rosvosilla silloin tällöin noin kuukauden ajan, mutta sitten otin minä puolestani apskeetin Liittokunnasta. Ja sen saman tekivät pait sitä kaikki muutkin. Me ei oltu ryövätty mitään; oltiin vain ryöväävinään. Me ruukattiin rynnätä ulos metsästä huutaen ja hoilaten, sikolaumain ja akkaväen kimppuun – jotka ajoivat puutarhatavaroitaan torille – mutta mitään pahaa emme koskaan niille tehneet. Tom Sawyer kutsui sikoja ratsujoukoiksi ja nauriita ja perunoita kultapalloiksi ja jalokiviksi, ja me mentiin luolaamme ja kerskattiin siellä urostöistämme ja laskettiin montako ihmistä olimme surmanneet ja merkinneet orjanmerkillä. Mutta minun mielestäni koko tuo peli jo oli jonijoutavaa. Kerran lähetti Tom pienen pojan kiertelemään pitkin kylää, kädessä sammunut kekäle, jota hän sanoi "arpakapulaksi" (joka oli Liittokunnan merkki kokoontumaan), ja sitten Tom sanoi, että hänen vakojansa mukamas olit ilmottaneet, että seuraavana päivänä iso joukko Espanjan kauppamiehiä ja upporikkaita Arapialaisia asettuis leiriin siihen ja siihen solaan kahdella sadalla elehvantilla ja kuudella sadalla kameelilla ja vähintäinkin tuhannella "kuorma-aasilla", joilla mukamas kullakin olis selässä säkillinen timantteja ja jalokiviä, ja koko sillä joukkokunnalla olis "henkivartiona", kuten hän sanoi, ainoastaan neljäsataa sotamiestä; ja sitten piti meidän vain asettua väijyksiin ja tappaa koko matkue ja ryövätä kaikki nuo aarteet. Hän käski meidän hioa miekat ja kiillottaa pyssynpiiput ja olla valmiina. Hän ei milloinkaan saattanut hätyyttää edes viattominta nauriskuormaa ilman että mukamas miekat ja pyssyt oli kiillotettu oikein hyvään reilaan, kuten hän sanoi; mutta nämä aseet oli vain päreitä ja luudanvarsia; ja vaikka niitä olis hangannut, kiillotellut tuomiopäivään asti, niin niistä tietysti ei sen kummempaa tullut. No, minä en tosin uskonut, että me jaksettais ruhjota niin suurta joukkoa kuin nuo Espanjalaiset ja Arapialaiset olit, mutta tahdoinpa mielelläni nähdä kamelit ja elehvantit, ja niinpä meninkin ens lauantaina toisten kanssa väijyksiin; ja kun Tom antoi merkin, niin rynnättiin me ulos metsästä mäkeä alaspäin huutaen ja hoilaten. Mutta ei siell'ollut mitään Espanjalaisia eikä Arapialaisia ollenkaan, eikä liioin mitään kameeleja eikä elehvantteja. Mitä vielä! Siell'ei ollut yhtään sorkkaa muita kuin ensimmäisen luokan kakarat sunnuntaikoulusta; ne oli huviretkellä opettajattarensa kanssa. No, me hyökättiin niiden päälle ja ajoimme koko parven solatietä ylöspäin; mutta ryöstöksi emme saaneet heiltä muuta kuin vähän piparkakkuja ja sylttipurkin. Ben Rogers sai kynsiinsä nuken ja John Harper virsikirjan; mutta sitten tuli seilaten kimppuumme opettajatar sateenvarjoineen hirveällä rähinällä, ja me heitettiin siihen koko saaliimme ja pötkittiin käpälämäkeen joka mies. Min'en nähnyt muruakaan mistään jalokivistä, ja sen sanoinkin Tom Sawyerille vasten naamaa. Mutta hän ei ollut milläänkään, vaan väitti sittenkin niitä siinä löytyvän mukamas; ja kameelitkin ja elehvantit ja kaikki tyyni siinä olit, sanoi hän. Minä kysyin, miks'emme niitä sitten nähneet. Silloin hän sanoi, että joll'en minä olis niin hirveän oppimaton ja jos olisin lukenut erään kirjan "Don Kiksotista", niin mä mukamas ymmärtäisin kysymättä. Täss'oli vain noituutta, sanoi hän. Siinä oli kyllä sadottain sotamiehiä mukamas ja elehvantteja ja kameeleja ja aarteita ja niin poispäin, mutta meillä oli vihamiehiä, joita hän nimitti noitureiksi, ja ne pedot olit muuttaneet kaikki tyyni sunnuntaikoulun kakaroiksi. No, se menee mukiinsa, sanoin minä, "mutta karataan sitte noiden noiturein kimppuun ja annetaan niille selkään aika lailla." Silloin sanoi Tom minua taas pöllöpääksi.