Марк Твен - Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut

Minä voin paksusti kuin provasti, istuessani siinä lehdikossa kaatuneen puun päällä mukeltaen makosta leipää ja katsellen lossivenettä, jossa niin hartaasti minua naarattiin. Ja silloin pisti myös päähäni hyvä aatos. Tulin näet tuumaamaan, että leskirouva Douglas tai pitäjän pastori tai joku muu jumalinen ihminen oli rukoillut, että tämä junttapulla osuisi juur siihen paikkaan, jossa minä olin, ja sen se nyt oli tehnytkin, totta totisesti. Niin että tuosta rukoilemisesta sittenkin mahtaa lähteä jotain. Mutta niin on varmaankin laita ainoastaan jos siihen rupee joku paremman-puoleinen ihminen, niinkuin esimerkiksi pastori tai leskirouva; minulle se ei luonnista, sen olen nähnyt, eikä arvattavasti minun kaltaisilleni.

Sytytin piippuni ja vetelin savuja hyvän aikaa ja odottelin. Lossivene liukui eteenpäin virran kanssa, ja minä laskin että voisin nähdä ketä kaikkia siinä oli, kun se tulisi sille kohdalle, josta olin onkinut junttapullan. Kun se siis nyt oli uinut kappaleen matkaa alas minuun päin, sammutin minä piippuni ja menin aivan lähelle sitä paikkaa, jost'olin kaapannut leipäpullan. Siinä panin pitkälleni paksun haarapuun taakse rannassa. Puun haarasta voin kurkistaa läpi.

No, lossivene tuli keikkuen yhä lähemmäs, ja koht'ikään oli se niin likellä, että olisivat voineet pistää ulos lankun ja astua rantaan, jos halutti. Siin'oli väkeä, että vilisi. Isä ukko ja laamanni Thatcher ja pikku Bessie Thatcher ja Jo Harper ja Tom Sawyer ja hänen vanha tätinsä Polly, ja Sid ja Mary ja koko joukko muita. Kaikki he puhuivat murhasta; mutta yhtäkkiä puuttui katteini puheeseen ja sanoi:

"Tähystäkää tarkasti siellä! Virta käy tässä lähinnä rantaa, ja hän on saattanut tarttua pajupensaisiin jossakin. Niin ainakin toivon."

Minä puolestani en sitä toivonut. Mutta he tukkivat kaikki sille puolen, kallistuivat yli reilingin, melkein vasten naamaani, ja tuijottivat veteen voimiensa takaa. Minä voin nähdä heidät vaikka kuinka selvästi, mutta he eivät voineet nähdä minua. Silloin huutaa katteini:

"Varokaa!" – No, sen sakramenskattu! Kanoona laukesi mulle vasten pläsiä mokomalla ukkospilvellä, että minä menin sokeaksi savusta ja kuuroksi pamauksesta ja luulin olevani aivan mennyttä kalua. Jos vain olisivat arvanneet ladata kuulalla, niin olisivat pitkittä mutkitta saaneet siinä samassa mitä etsivät, nimittäin minun luurankoni. No, pian huomasin kuitenkin, tultuani tolkuilleni taas, ett'ei mulle todenteolla ollut mitään vahinkoa tullut. Lossivene luisti poispäin ja katosi näkyvistäni saaren alaniemekkeen taakse. Kuulin pamauksia silloin tällöin noin tunnin ajan vielä, mutta sitten ne taukosivat. Kuljettuaan ympäri koko saaren, joka oli kolme virstaa pitkä, näkyivät naaraajat väsyneen ja laskivat maalle Missourin puolella ja pötkivät kotiinsa.

No, nyt ei mulla enää ollut mitään hätää. Eihän tämän perästä kukaan huolis ajaa minua takaa. Minä kannoin kaikki kauskuni ylös kanootista ja laitoin itselleni oikein pulskan leiripaikan paksuimpaan metsään. Tekasin vilteistäni jonkinmoisen teltan sateensuojaksi tavaroilleni. Sitten istuin onkimaan ja sain kissakalan ja avasin sen sahallani, ja illan puoleen laitoin nuotiotulen ja paistoin kalan. Syötyäni panin sitten ulos pari koukkua saadakseni vähän kalaa aamuksikin.

Pimeän tullen istuin nuotioni ääreen polttelemaan, ja s'oli hyvin hauskaa. Mutta hetken päästä rupes kuitenkin tuntumaan hiukan ikävältä, ja niinpä menin istumaan rantaan ja kuultelin virran virinää ja laskin tähtiä taivaslaella ja ajopuita ja tukkia joessa, ja sitten menin takasin ja panin maata. Se on sittenkin paras konsti, kun on ikävä, sillä silloin unohtuu pian koko tämä matoinen maailma.

No, mutta sillä viisin meni kolme päivää ja yötä. Mutta neljäntenä päivänä sitten lähdin tutkimusretkelle yltympäri saartani. Olihan se, näettekös, minun saareni, ja minä tahdoin tietää mitä kaikkia siellä olis. Löysin aika lujasti mansikoita, kypsiä ja priima tavaraa, ja koko paljon vaaramia, jopa kirsimarjojakin, puolikypsiä, ja metsärypäleitä, jotka vasta kävivät nuppuun. Ne tulisivat mulle vielä hyvään tarpeeseen, aattelin mä.

No, minä kuljeksin sinne tänne metsässä, kunnes arvelin olevani melkein saaren toisessa päässä, leiristäni lukien. Mull'oli pyssy muassani, mutt'en ollut mitään ampunut; pidin sitä vain turvanani tänkaltaisella retkellä; saisinhan metsänriistaa likemmältäkin. No, ja nyt olin äkkiarvaamatta melkein kompastua suureen käärmeeseen, ja se kiemuroi sukkelasti poispäin ruohon ja kukkien läpi, ja minä perästä antaakseni sille parven haulia niskaan. Karkasin päälle minkä ennätin, kun yhtäkkiä hyppäsin – suorastaan nuotiotulen tuhkaan, joka vielä savusi.

Sydämmeni lensi ylös keuhkoihin, pahanpäiväisesti pamppaillen. Eikä siin' aikaa ollut katsella ympärilleni, vaan viilsin mä tieheni varvasnenällä mink' ennätin. Tuon tuostakin seisahuin hetkiseksi tiheimpään metsikköön ja kuultelin; mutta rintani hengitti niin kovaa, ett'en voinut muuta kuullakkaan. Sitten juoksin taas eteenpäin ja seisahuin taas kuultelemaan, ja sillä viisin sitten pitkin matkaa. Jos näin puunkannon, luulin sitä ihmiseksi; jos astuin kuivalle oksalle ja se rapsahti poikki, niin tuntui siltä, kuin joku junkkari olis leikannut henkeni, jota hengitin ulos, kahteen osaan ja jättänyt niistä ainoastaan toisen mulle, vieläpä pienimmän.

Tullessani viho viimeinkin leirilleni, tuntui kuin en olis ollut oikein riski sinä päivänä; mutta aika oli täpärällä, aattelin mä. Ja niinpä laahasin kaikki tavarani kanootiin taas, kiireintä myöten, ja sammutin tulen ja potkasin tuhkat ja kekäleet hajalle, että se mukamas näyttäis vanhalta, hylätyltä nuotiolta. Ja sitten kiipesin mä puuhun.

Siinä istua kökötin pari tuntia, näkemättä mitään tai kuulematta mitään, vaikka minä tykkäsin näkeväni jos jotakin, satoja kertoja. No, mutta sainhan tietysti viimein kyllikseni siitä, ja niin kapusin alas jälleen ja pujahin tiheään metsään, katsellen alinomaa ympärilleni. Koko päivänä en saanut syödäkseni muuta kuin vähän marjoja ja kurjia rääpiäisiä aamiaisesta.

Pimeän tullen rupesi nälkä minua tonkimaan aika lailla. Minä laskin sentähden veneeni vesille ennen kuun nousua ja meloin Illinoisin puolelle, noin puoli virstaa jokea alaspäin. Siellä menin metsään ja laitoin valkean ja paistoin itselleni illallisen. Tuumasin olla siellä yötä, mutta juur kun olin panna pitkälleni, kuulin yhtäkkiä hevos-kavioiden klopsivan, ja sitten kuulin ihmisääniä. Kankutin kapineeni kanootiin jälleen mitä kiireimmiten ja sitten ryömin metsän läpi katsomaan mitä siell'oli. Eikä aikaakaan ennenkun joku sanoi:

"Jäärään tähän yöksi. Hevosluuskat ovat uupuneet."

Sänttäsin kanootilleni, laskin vesille ja meloin takasin saarelleni, vanhaan paikkaan. Panin sitte maata kanootiin.

Enhän kuitenkaan paljoa nukkunut. Oli niin ajattelemista. Joka kerta, kun silmäni painuivat kiinni, tuntui siltä kuin joku olis tarttunut minua niskaan. Vääntelin, kääntelin siinä sillä viisin pari tuntia; mutta viimein aattelin: Tämä ei käy laatuun. Minun täytyy saada selkoa asiasta, kävi miten kävi. Ketä märehtii täällä saarella muita kuin minä? – Niin tuumasin ja päätin, ja sitten tuntui heti paremmalta.

No, tuumasta toimeen. Otin melan ja väänsin kanootin pois pari syltää rannasta ja annoin sen sitten uida virran mukana puiden varjossa. Oli komea kuutamo ja rannan-varjon ulkopuolella melkein yhtä valoisaa kuin päivällä. Annoin mennä sillä viisin noin tunnin ajan, ja kaikki oli hiiren hiljaa. Tulin viimein lähelle saaren alimmaista nientä, ja samassa tuli viileä tuulenviuhka, ja s'oli tietysti samaa kuin olis sanottu, että yö oli lopussa. Annoin kanootille käänteen melalla, ja sen kokka kävi rantaan. Otin pyssyni ja pyörähin metsään, sinneppäin, jossa olin juossut nuotiotuhkan yli. Mutta enhän löytänyt tuota paikkaa pitkään aikaan. Yhtäkkiä näin sitten kuitenkin jotain välkähtävän kaukaa puiden välistä. Hiivin sinneppäin, hiljaa ja varovasti. Pian olin likempänä. Kas sitä vain! Siinä makasi totta maarian nuotion ääressä muuan mies. Ja totta puhuakseni tunsin vähän kylmää väristystä pitkin selkärankaani. Hänellä oli viltti käärittynä pään ympäri, joka oli aivan likellä liekkiä, kuin olis hän aikonut sitä paistiksi. Minä kyykistyin alas pensaan taakse, noin kolme kyynärää miehestä, ja pidin häntä tarkasti silmällä. Nyt oli jo melkein täysi päivä. Hetken päästä heitti hän viltin naamaltaan, haukotteli ja oikoi koipiaan. He, he, he! Siinähän loikoi eessäni fröökynä Watsonin Jim! Puolihupsuna ilosta huusin: